Hampuusi: Somen algoritmit olivat mainostaneet minulle Yle Areenan tuoretta 6-osaista, Sekunnit, sarjaa, enkä miettinyt kahta kertaa. Sillä Yle tekee varsin laadukkaitakin sarjoja. Tässä sarjassa Pyhäniemen ratapihalla sattuu yöllä suuronnettomuus. Yli 60:n ihmishengen vaatineen onnettomuuden tapahtumaketju on epäselvä ja sitä saapuu tutkimaan onnettomuustutkija Marita Kaila. Siinä alkuasetelmat tähän rikosdraamasarjaan. Niin kai voi sanoa, vaikka rikoksen sijaan käytetään onnettomuus-termiä. Sillä tämä toi mieleen Elisa Viihteen Kaikki synnit -sarjan sekä Ylen Sorjonen -sarjan, jotka ovat molemmat rikosdraamoja. Tässäkin operoidaan pääosin päivän valossa ja pikku paikkakunnalla, kuten Kaikki synnit sarjassa ja tässäkin päähenkilö kamppailee mielenterveytensä kanssa ja pystyy poikkeuksellisen hyvin pääsemään todistajien kertomusten kautta heidän pään sisään, kuten Sorjonenkin.
Kyseessä on kuitenkin aivan omanlaisensa teos, vaikka mielleyhtymiä löytyykin. Onnettomuus tarjoaa mielenkiintoisen kehyksen tarinalle. Vaikka oikea Pyhäniemi löytyykin suomen kartalta, niin sarjan tapahtumapaikka on fiktiivinen ja itse onnettomuustutkintakin alkaa pian saamaan rikossarjoista tuttuja piirteitä, joten autenttista meininkiä ei välttämättä kannate odottaa, vaan heittäytyä tarinan vietäväksi ja nauttia menosta. Nimittäin sarjan jännite kyllä kantaa, vaikka touhu on välillä levällään. Tarina tarjoilee myös muutamia yllätyksiä sopivin välein. Silti tällaiset sarjat vaatii päähahmon, joka on tarpeeksi kiinnostava ja siihen näyttelijän joka voittaa katsojan puolelleen. Ja Marita Kaila on hahmo, jonka mukana on helppo myötä elää ja Leena Pöysti tekee pääosassa mainion roolin kokeneena onnettomuustutkijana, joka kantaa sisällään vanhaa surua ja on vaarassa musertua sen ja paineen alle. Näin lopputuloksena on hyvä sarja, joka onnistuu tuomaan raikkaan ”onnettomuustutkinta” näkökulman rikosdraamasarjoihin. Joten en epäröi suositellessani tätä kotimaisten sarjojen ystäville.
The Gentlemen on Netflixin 8-osainen rikossarja maaliskuun puolelta. Sarjassa Eddie perii yllättäen vastuuttoman isoveljensä ohitse, isänsä Herttua arvonimen, kartanon ja suurimman osan omaisuudesta. Pian hän saa kuulla, että hänen tiluksiensa alla on kannabis-laitos. Siis Guy Ritchien, The Gentlemen elokuvasta, tuttu laitos, joita on ympäri englantia aristokraattien mailla. Tuore herttua haluaa eroon huumebisneksestä, mutta se ei ole niin helppoa. Siinä lähtöasetelmat tähän Guy Ritchien luomaan sarjaan, joka siis pohjaa ja sijoittuu samaan maailmaan, sen samannimisen elokuvan kanssa tai ainakin jonkinlaisesta sisar-suhteesta elokuvan kanssa voi puhua.
Sarja alkaa varsin räiskyvästi. Meiningissä on sähäkkää energiaa. Guy Ritchien kädenjälki näkyy. Onhan hän sarjan luoja ja ohjasi myös itse kaksi ensimmäistä jaksoa. Juuri niiden kahden jakson jälkeen tempo hidastuukin ja meininki muuttuu vähän vakavammaksi, mutta tuoreen herttuan luovimista huumepiireissä on silti kiva katsoa ja vaikka taso hieman tipahtaa, niin tarinassa riittää silti imua ja kourallinen yllättäviä tilanteita. Hahmokatras on Ritchie tyyliin värikäs ja rooleihin on löydetty osaavia kavereita. Theo James istuu hyvin pääosaan ja hänen vastaparinsa Kaya Scodelario on myös hyvä kannabis imperiumia pyörittävänä huumepomona. Näinpä, vaikka tämä astetta vakavampi, eikä ole yhtä energinen kuin Gentlemen elokuva, niin jos tykkäsit elokuvasta, tälle kannattaa antaa mahdollisuus.
Lover Stalker Killer on helmikuun satoa oleva Netflixin true crime dokkari. Dokkari kertoo automekaanikosta, joka päättää kokeilla nettideittailua ensimmäistä kertaa elämässään 2010-luvun alussa painajaismaisin seurauksin. Nimittäin siitä alkaa vuosien pakkomielteinen piinaaminen ja vainoaminen häirintyneen mielen toimesta. Siinä lähtökohdat melkoisiakin ”juonenkäänteitä” sisältävään tositarinaan.
Siinä missä Netflixin True crime dokkarit ovat usein venytetty liiankin pitkiksi sarjoiksi, niin tällä kertaa kyseessä on elokuvan muotoon rakennettu tapaus. Puolitoista tuntinen pläjäys etenee kuin trilleri, jonka kerronnassa on imua ja pohjustaessaan käänteitään se kietoo kietoen katsojan tiukasti äärelleen. Mukana ei ole lainkaan tyhjäkäyntiä, kuten kestosta voikin päätellä, mutta silti dokkari onnistuu kypsyttelemään aihettaan, niin että se tuntuu tarpeeksi kattavalta läpileikkaukselta, vaikka herättääkin kysymyksiä poliisityöstä, kun siihen ei ole aikaa syventyä. Jokatapauksessa kyseessä on raastava, mutta viihdyttävä dokkari painajaiseksi eskaloituvasta nettideittailusta ja näin tätä voikin suositella true crime dokkareiden ystäville.
Hevoshuutaja: Kattelin semmosen uuden elokuvan kuin The Iron Claw. Leffa on tositapahtumiin perustuva tarina Von Erichin perheen tapahtumista 80-luvun alkupuolella. Perheen isä on entinen showpainija ja piiskaa kovinkin ottein myös lapsistaan showpainijoita. Elokuvassa veljeksiä on 4, tosielämässä heitä oli vielä pari enemmän. Veljekset kunnioittavat isäänsä siinä määrin paljon että toteuttavat isänsä unelmaa omista unelmistaan välittämättä. Von Erichin perhe tuntuu kuitenkin kärsivän jonkinlaisesta kirouksesta kuten päähenkilö Kevin Von Erich (Zac Efron) asian muotoilee. Ikävät tapahtumat seuraavat toisiaan eikä voida puhua onnellisesta perhe-elämästä.
Amerikkalaisten showpaini on kyllä kummallista touhua. Kaikki tapahtumat on sovittu etukäteen ja laji onkin enemmän teatteria kuin urheilua. Toki se vaatii aika paljon fysiikalta että kestää heittelyä ja lyöntejä viikosta toiseen, mutta en kyllä urheilusta tai painista puhuisi edes samana päivänä. Iron Claw ei edes yritä väittää muuta, mutta esittää lajin kuitenkin turhan vakastiotettavana. Ehkä amerikkalaiselle tampio-yleisölle tämä toimii, mutta itseäni vähän häiritsi kuinka showpainin älyttömyyttä ei tuotu tarpeeksi esiin. Onneksi showpaini on elokuvassa vain sivuosassa, ja pääpaino on vankasti perheen surullisessa historiassa. The Iron Claw käynnistyy ehkä vähän hitaasti ja Von Erichin perhettä ja sen taustoja käydään läpi pitkään ja huolella, ja sitten loppua kohden ikävät tapahtumat vyörytetään ruudulle turhankin kiireellä, eivätkä ne kaikki tunnu kovinkaan traagiselta. Tarina on kuitenkin mielenkiintoinen eikä tylsistymistä pääse tulemaan, varsinkin kun painiosuudet ovat kohtalaisen lyhyitä. Elokuvaan on saatu kova kaarti näyttelijöitä, veljesnelikon näyttelijät on mielestäni roolitettu todella hyvin, vaikka pääroolin saanut Zac Efron ei kaikkien papereissa välttämättä olekaan mikään hyvä näyttelijä. Ja Zac Efron on selvästi nähnyt ne paperit, sillä tavoistaan poiketen mies tekee hyvän roolityön vanhimpana veljeksistä. Efron on myös pumpannut itsensä hurjaksi lihaskimpuksi, ja välillä sitä epäileekin onko miehelle vaihdettu jonkun toisen kroppa jälkituotannossa. The Iron Claw on oikein hyvä draamaelokuva, ja toimii varmasti vaikka showpainihupatus ei muuten kiinnostaisikaan. Suosittelen.
Fallout, Amazon Prime. Häpeillen myönnän heti alkuun että sarjan innoittanut pelisarja on itselläni suurilta osin pelaamatta. Fallout: New Vegasin olen pelannut lävitse, ja Fallout 4 on tuttu ehkä sadan tunnin osalta. Näistä olen kuitenkin saanut jonkinlaisen käsityksen minkälainen paikka postapokalyptinen yhdysvallat on. Sarjan katselijan ei kuitenkaan tarvitse olla millään tavalla perehtynyt pelisarjaan ennakkoon, vaan sarja toimii mainiosti ilmankin. Sarjassa on kolme päähenkilöä, holvista maan päälle ensi kertaa nouseva Lucy, Brotherhood of Steelin jäsen Maximus, sekä entinen näyttelijä, nykyisellään kaamioitunut Cooper. Sarja rullaa pääosin näiden kolmen henkilön touhuja seuraten, kaikilla kun tuntuu olevan sama päämäärä. Päähenkilöiden omien motiivien lisäksi taustalla on isompikin tarina jota avataan kunnolla sarjan viimeisissä jaksoissa.
Ennakkoon hirvitti miten legendaarinen joutomaa saadaan tuotua tv-ruuduille siten että sekä peliniilot että muut katsojat ovat tyytyväisiä. Ilokseni voin todeta että pelot olivat turhia, sillä sarja on erittäin onnistunut. En edes kehtaa ajatella kuinka paljon tähän sarjaan on laitettu rahaa jotta pelien omalaatuinen maailma on saatu tuotua ruudulle näin näyttävästi. Sekä joutomaa että holvit näyttävät juuri niin mielenkiintoisilta että mieleen tulee väistämättä ajatus pelien asentamisesesta jotta paikkoihin pääsisi tutustumaan tarkemmin. Sarjassa on paljon pieniä yksityiskohtia jotka osuvat vain pelejä pelanneiden silmiin, ja niitä oli mukava bongailla. Mutta nämä ovat vain bonusta mainion sarjan päälle, taso ei kärsi vaikka näitä viittauksia ei tajuaisikaan. Päärooleista Lucya näyttelevä Ella Purnell, sekä kaamio Cooperia näyttelevä Walton Goggins tekevät oikein hyvät roolit. Kolmikon viimeinen jäsen Maximus tuntuu vähän turhalta hahmolta joka seilaa eteenpäin pelkällä tuurilla. Kuten jo totesin, ydintuhon jälkeinen maailma on todella hienon näköinen jokaista yksityiskohtaa myöten, ja sarjan toimintakohtaukset ovat näyttäviä. Maailma suorastaan pursuaa paikkoja ja tarinoita joista mielellään kuulisi enemmänkin. Fallout voisi aivan helposti olla monikymmenosainen sarja jossa jaksoittain tavattaisi uusia ihmisiä ja tarinoita joiden parissa jakso sitten vierähtäisi. Tähän ei valitettavasti olla menossa, vaan sarja pitäytyy isommassa tarinassa, tosin välillä jaksoissa tavataan ohimennen hahmoja jotka saavat enemmänkin ruutuaikaa. Vahva suositus Fallout-sarjalle, vuoden parhaita sarjoja ehdottomasti.
Satunnaistoisto 