Hampuusi: Alkuvuoden sarjatapaus on ehdottomasti Shogun, jonka viimeinen jakso julkaistiin tämän viikon tiistaina. Tämä Disney+:n 10-osainen historiallinen draamasarja pohjaa James Clavellin samannimiseen romaaniin, joka ammentaa inspiraationsa oikeista henkilöistä ja historiasta, mutta on pitkälti fiktiivinen. Kirja filmatisoitiin minisarjaksi ensimmäisen kerran jo 80-luvulla. Sarjassa brittiläinen John Blackthorne haaksirikkoutuu japanin rannikolle 1600-luvun alussa. Samurait vangitsevat hänet ja alun halveksunnan jälkeen, John alkaa ymmärtää japanilaisia. Pian hän saa japanilaisnimekseen Anjin ja joutuu pelinappulaksi poliittiseen valtapeliin. Siinä sarjan idea ängettynä pähkinänkuoreen.
Kasari version olen kyllä nuoruudessani katsonut, mutta muistoni siitä alkavat olemaan melko hatarat. Kirjaa en ole lukenut, mutta konsultoituani kirjaa lukeneita, voin sanoa hatarista muistoista riippumatta, että kasari-versio tekee kirjaan pesäeroa, kertoen tarinaa pelkästään Blackthornen kautta. Ollen näin yksipuolisempi teos, kun taas tämä Disney+:n uusi versio on kirjalle uskollisempi ja monitasoisempi teos. Sillä tässä uudessa tarinaa kerrotaan myös japanilaisten vinkkelistä. Vyyhtiä avataan pääosin kolmesta näkökulmasta. 1. John Blackthorne/Anjin, jota näyttelee puupökkelön olemuksen, mutta karismaattisen äänen omaava Cosmo Jarvis. 2. Anjinin tulkkina toimiva monisyinen hahmo Mariko, jota näyttelee hienosti Anna Sawai. 3. suurta viisautta omaava ja muiden sijaishallitsijoiden ahtaalle ajama Toranaga, jota näyttelee karismaattisesti Hiroyuki Sanada. Näiden hahmojen ja heidän näyttelijöiden kemiat pelaa myös hienosti yhteen.
Sarjaa markkinoitiin ennakkoon uutena Game of thronesina. Onhan tässäkin valtapeli käynnissä. Tosin sillä markkinoinnilla taidettiin silti hakea sitä, että tämä voisi viimein täyttää sen jättämän tyhjiön, ainakin kestonsa ajaksi. Ja tavallaan joo. Kyllä ’Shogun imaisi mukaansa niin vahvasti, että sitä odotti uutta jaksoa vesi kielellä joka viikko. Sarjan valtataistelu ja poliittinen peli on mielenkiintoista seurattavaa ja hahmojen draamankaaret ja henkiset kasvut, konfliktien ja kanssakäymisen myötä on rakennettu hienosti ja näin heidän kohtalostaan myös välittää. Sarjan loppu jättää janoamaan lisää, mutta ilmeisesti jatkoa ei ole tulossa ja kirjakin päättyy samaan tapaan, niin tähän on tyytyminen. Lopputuloksena on varsin onnistunut ja näyttävä sarja vallasta, kunniasta, juonittelusta ja rakkaudesta samuraiden ajassa. Joten tätä on helppo suositella eteenpäin.
Toive (Wish) on Disneyn 100-vuotisjuhlan elokuva, jonka oli tarkoitus huipentaa juhlat tullessaan ensi-iltaan viime jouluksi. Onnistuttiinko siinä miten? Sen voi nyt kukin tarkistaa itse Disney+:lta. Elokuvassa nuori Asha saa selville, että Rosasin valtakunnan kuningas pitää taikavoimillaan kansalaisten toiveita vankinaan, ilman aikomustakaan toteuttaa niitä kaikkia, oikeastaan vaan häntä itseään jotenkin auttavia toiveita. Joten Asha päättää vapauttaa perheensä toiveet ja paljastaa kuninkaan petoksen kaikelle kansalle. Siinä konsepti lyhyesti.
Tämä on varsin tuttua ja turvallista Disney-meininkiä. Juhlavuosi ja historian kunnioittamisen paine näkyy, eikä elokuva tarjoa varsinaisesti mitään uutta. Se ei silti tarkoita, etteikö tämän parissa viihtyisi ja, etteikö elokuvan sanoma toiveiden ja itsensä toteuttamisen merkityksestä olisi silti hyvä. Muutenkin, vaikkei elokuva tarjoile yllätyksiä eikä nouse Disneyn parhaimpien joukkoon, niin tästäkin sadusta/seikkailusta jää hyvä mieli ja leffasta on kiva bongailla pikku viittauksia vanhoihin elokuviin. Lopputuloksena on siis hyvännäköinen, kiva ja pikku hauska animaatio Disneyn ystäville.
Neiti Hattara: Mä vihaan olla flunssa-kipeänä. Mua ei edes haittaa aivoista saakka irtoava lima, yskä tai lihaskipu, vaan mua v*tuttaa haaskattu elämä!! Mä vaihtaisin milloin vain vilustumiseen käytetyt päivät elämään esimerkiksi murtuneen ranteen kanssa. Kipsi kädessä olisin voinut mennä elokuviin, lounaalle, afternoon tealle ja jopa tanssitunnille. Mutta ei. Nyt joku h*lvetin virus, joka ei saa kuin mun valkosoluja vähän värähtelemään, estää mua elämästä!
Tästä paskasta johtuen, katsoin tällä viikolla historiallisen lyhyessä ajassa yhden sarjan, Baby Reindeer. Tää minisarja ilmestyi vasta Netflixiin ja näin hehkutusta siitä sekä virallisissa arvosteluissa että somessa kavereiden johdosta. Ja minisarja! Mähän rakastan minisarjoja, sillä niissä on selkeä alku ja loppu. Yleensä hyvät sarjat pitäisi lopettaa vähintään kolmen kauden jälkeen, mutta ehei. Pyöritetään sitten vielä toiset kolme kautta, vaikka kenelläkään ei ole enää mitään annettavaa. Juonikuviot arvotaan hatusta, jonne joku on laittanut ideansa, sarjasta riippuen, joko laskuhumalan aiheuttamassa depressiossa tai kokaiinipöllyissä. Kumpaakaan tapaa en pidä hyvänä. Musiikissa tämä metodi taas monesti on toimiva, mutta keskimäärin yksi albumi kestääkin tunnin, ei v*ttu vuosia!
No niin. Pelkkä minisarjan konsepti ei auttanut, sillä flunssan aiheuttaman raivoni silmin katsoin sarjan hyvin kriittisesti. Sarja kertoo tunnelukkoja ja traumoja omaavasta miehestä, ja häntä vainoavasta stalkkerista. Sarja perustuu päähenkilön, ja itse sarjan luojan, (Richard Gadd) omakohtaisiin kokemuksiin.
Rehellisesti, jos olisin luullut sarjan olevan täysin fiktiivinen, en luultavasti olisi katsonut sitä ensimmäistä jaksoa pidemmälle. Mutta minulta, kuten myös monelta muulta, löytyy sisäinen halu tirkistellä, ja sitä tämä sarja tarjosi. Välillä on mielenkiintoista nähdä, miten sekaisin ihmiset ovat. Siinäpä sitten voi uskotella itselleen omien asioidensa olevan hyvin ja elämän pelkkää pumpulipilveä.
Pidin joka tapauksessa paljon sarjan näyttelijävalinnoista. Etenkin päähenkilön trans-taustaista naisystävää näyttelevä Nava Mau oli roolissaan erinomainen, jopa niin, että googlasin hänet. Pidin myös päähenkilön loppua kohden kasvavista itsereflektio-taidoista. Meiltä monelta ne tuntuvat kokonaan uupuvan.
Hevoshuutaja: Mäkin katselin Hampuusin kehuman Shogunin, ja olen samaa mieltä että oli todella hyvä sarja. Alkuun brittiä näytellyt Cosmo Jarvis vaikutti jotenkin tosi pökkelöltä mutta siihen tottui pian ja jotenkin se sitten lopulta jotenkin sopikin sarjaan tosi hyvin. Hampuusi tuossa jo sanoikin kaiken tarvittavan Shogunista joten muihin aiheisiin. Yle areenaan lisättiin juuri kotimainen elokuva Comeback. Paula Vesala (Katarina), Mikko Leppilampi (Tony) ja Ville Myllyrinne (Pete) ovat 2000-luvun alussa muodostaneet miljoonia levyjä myyneen rokkiorkesterin. Rokkielämä kuitenkin vaati veronsa ja runsaan päihteidenkäytön ansiosta bändi lakkasi olemasta ennen aikojaan. Nyt, vajaa parikymmentä vuotta myöhemmin kitaristi Tony saa kuulla Katarinan tyttäreltä että yhtyeen biiseistä vastannut laulaja Katarina olisi tehnyt uutta materiaalia. Perseaukista Tonya paluu lavoille tietysti kiinnostelee paljonkin, ikävä kyllä Katarina makaa sairaalassa koomassa joten biisejä lähdetään etsimään Katarinan tyttären Ellien kanssa. Mukaan haetaan tietysti myös yhtyeen kosketinsoittaja Pete, joka on rauhoittunut kovasti ja elää nykyään täysin päihteetöntä elämää. Tästä alkaa pari päivää kestävä koominen kohellusreissu.
Mä aivan luulin että tää leffa kertoisi bändin taistelusta päästä takaisin konserttilavoille vaikeuksien kautta. Tietysti tämä siihen päättyy, mutta matka sinne oli erilainen kuin ennakkoon ounastelin. Comeback on paikasta toiseen etenevä kohellus- ja sähellysleffa, joka on tuotannollisesti aivan kelpo tekele. Näyttelijöistä ei ole pahaa sanottavaa, joskin Mikko Leppilammen roolihahmon puheista ei välillä meinannut ymmärtää mitään. Tarina ei hirveitä yllätyksiä tarjoile ja lopulta se ottaa vähän oudonkin käänteen. Comebackista on tavallaan vaikea löytää hirveästi suuria vikoja, mutta ei se myöskään ole juurikaan omaperäinen. Sanoisin että Comeback on vähän turha leffa, sillä se ei onnistu oikein ilahduttamaan eikä vihastuttamaan. Mutta olisi puolitoista tuntia huonomminkin voinut käyttää, joten kaipa tällä on paikkansa.
Asphalt City, Apple Tv vuokraamo . Ollie (Tye Sheridan) on aloitteleva ensihoitaja New Yorkissa, ja saa alkuun parikseen kokeneen veteraanin Gene Rutkovskyn (Sean Penn). Työpari kohtaa jos jonkinlaista tapahtumaa suurkaupungin yössä, kuolemaa, väkivaltaa, verta ja murhetta. New York näyttäytyy elokuvassa jopa yhtenä päähenkilöistä, joka yrittää lannistaa vastanäyttelijänsä. Ja melkein siinä onnistuukin, sillä Ollie ja Gene joutuvat puntaroimaan mikä on oikea ja mikä väärä tapa toimia, ja onko ensihoitajan näissä oloissa edes mahdollista toimia aina kuten kirjoihin ja kansiin on kirjoitettu.
Asphalt City tuli aivan yllättäen ja pyytämättä vastaan kun eräs ilta selailin elokuvatarjontaa. Kannessa komeili yleensä mainio Sean Penn joten oli helppo valinta laittaa leffa pyörimään. Mitään en tiedä ambulanssikuskina olemisesta New Yorkissa, mutta voin helposti kuvitella että elokuva antaa siitä realistisen kuvan. Asphalt Cityn kuvaus ja kerronta on paikoin kuin jostain tv:n Ensihoitajat-sarjasta, meno on hektistä eikä kaksikko heitä mitään hauskaa läpyskää työn tiimellyksessä. Ensihoitotehtävien välillä on jonkin verran päähahmojen välistä juttelua, ja Ollien kipuilua maailman järjettömyyden kanssa. Tässä onkin elokuvan ehkä suurin heikkous, sillä välillä vain mennään työtehtävästä toiseen, melkein kuin jossain ambulanssipelissä. Loppuun asti ei mennä kuitenkaan samalla sapluunalla, vaan elokuva ottaa varsin dramaattisen käänteen. Puoli tuntia mittaa lisää olisi antanut elokuvalle enemmän aikaa kehittää hahmojaan. Pääosakaksikko tekee mainiot roolit ja olipa mukava nähdä pitkästä aikaa Sean Penniä tositoimissa. Pieni miinus täytyy kyllä antaa Michael Pittin näyttelemästä työpaikkakiusaajasta, jonka outoa käytöstä en aivan ymmärtänyt. Yhdessä sivuroolissa on muuten Mike Tyson, joka tuli kieltämättä vähän puskista. Asphalt City on synkkä, masentava ja varsin lohduton elokuva, jota on vaikea suositella ihan kaikkiin tilanteisiin ja ihan kaikille. Itse kuitenkin elokuvasta pidin varsin paljon, ja ei voi muuta sanoa kuin hattua nostaa niille sankareille jotka ensihoitajan tehtävissä toimivat.
Satunnaistoisto 