Neiti Hattara: Kävin eilen leffassa. Kummipoika sai valita Kung Fu Pandan ja Ghostbustersin väliltä. Kummipoika on 15-vuotias, joten mitäpä veikkaatte, mihin päädyttiin? Ei, en päässyt Pon mukana nuudeleiden ja taisteluiden maailmaan vaan tsekattiin uus Ghostbusters: Frozen Empire.
Mä rrrrrakastin pienenä Haamujengiä. Mulla oli sellanen pimeässä hohtava Haamujengi-paitakin, jota mä suojelin aina viimeiseen asti pesukoneelta, ettei se kuva kuluis. Nykyään sama efekti on ainoastaan mun KultaMakkara-paidalla, mut se on eri tarina.
Tää leffa vastasi mun nostalgianälkään, mutta ei mihinkään muuhun. Kummipojalla ei ollut mitään nostalgisoitavaa ja hän totesikin suoralta kädeltä leffan olleen tylsä. Niin no, juoni sekä vitsit olivat ennalta-arvattavia eikä henkilöhahmoissa ollut mitään erikoista. Mutta mun pari tuntia vierähti silti näppärästi ihastellessa Haamujengin reppuja ja miniatyyri-vaahtokarkkiukkoja. Älä odota muuta, niin et pety.
Nukahtamiskertoja: 0
Hampuusi: Lähdetään liikkeelle tuoreella leffalla, joka lisättiin Disney+:n katalogiin pääsiäiseksi. Kyseessä on siis Next goal wins, joka on Taika Waititin ohjaama ja osittain kirjoittama elokuva ja sai suomessa ensi-iltansa tammikuun alussa. Elokuva ammentaa inspiraationsa tositapahtumista ja saman nimisestä dokumentista vuodelta 2014, kertoen Amerikan Samoan jalkapallomaajoukkueesta, jota pidetään maailman huonoimpana. Onhan heidän nimissään suurin tappio kansainvälisissä peleissä, kun hävisivät Australialle 31-0. Nyt kuitenkin muutos on mahdollinen, kun äkkipikainen hollantilaisamerikkalainen Thomas Rongen ottaa joukkueen valmennettavakseen, sillä edellisten potkujen jälkeen ei ole muutakaan työtä tarjolla. Näistä merkeistä lähdetään liikkeelle.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Waititi ei yritäkkään kertoa tarinaa sillai kuin se meni, vaan kertoo sen lämminhenkisesti ja pilke silmäkulmassa. Vaikka elokuva tekeekin huumoria maailman huonoimmasta jalkapallomaajoukkueesta, niin pilkka ja iva kuitenkin loistavat poissaolollaan ja meininki pysyy hyväntahtoisena. Elokuva ei yllä Waititin parhaiden elokuvien tasolle, mutta tästä löytyy maaliinsa menevät draamankaaret sekä kasvutarinat ja hyvä mieli tarttuu, kun onnistumisia alkaa tulemaan. Niin ja sitä ns.”pääottelua” huomaakin jännittävänsä aidosti, vaikka kyllähän sen tietää miten tällaiset leppoisat ja pienempien puolella olevat elokuvat päättyvät. Elokuva ei keksi pyörää uudestaan, mutta lopputuloksena on sympaattinen draamakomedia ja ok urheiluleffa. jota katsoessa ei tarvitse tietää jalkapallosta mitään. Joten suosittelen tätä hyvää mieltä, hupsuttelua ja lupsakkaa katsottavaa halajaville.
Sinä päivänä (One Day) on Netflixin romanttinen draamakomediasarja Helmikuulta. 14 osainen sarja kertoo miten Emma ja Dexter kohtaavat, ystävystyvät ja rakastuvatkin. Tarina alkaa kun Emma ja Dexter törmäävät toisiinsa, 1988, heinäkuun 15.päivä, koulun päättäjäisissä, katseissa on lämpöä ja ilmassa sähköä. Jokainen sarjan jakso kertookin samasta päivästä, heinäkuun 15:sta, mutta eri vuosilta, edeten ennen loppuaan 20 vuotta, aina vuoteen 2007.
Sarja pohjaa samannimiseen kirjaan ja siitä tulikin jo tuoreeltaan elokuva, muttei hyvä elokuva. Tämä sarja sen sijaan voitti minut puolelleen hyvinkin nopeasti. Oli mukava myötäelää Emman ja Dexterin ilojen ja surujen mukana. Sarja on tosin on mollivoittoinen, eli myötämäkeä on tarjolla vähemmän. Onneksi päähahmot on sekä kirjoitettu, että roolitettu hyvin, niin vastoinkäymiset eivät ole yhdentekeviä, vaan hahmoista välittää, vuosien painon kasautuessa heidän ylleen.
Se onkin juuri sarjan vahvuus verrattuna, siihen kirjan pohjalta tehtyyn elokuvaan, että tässä käydään läpi paljon muutakin kuin romantiikkaa. Sarja-konsepti mahdollistaa sen ja näin sekä tarina, että hahmot saavat syvyyttä, eikä touhu karkaa siirappiseksi. Muutenkin Britit takaavat laadun, joten lopputuloksena hyvä romanttinen draama, eikä tarvitse pelätä, että se karkaisi imeläksi. Näin tätä on helppo suositella eteenpäinkin.
Hevoshuutaja: Ensimmäisenä semmonen uus leffa ku Dogman, eli Koiromies. Löytyy ainakin Apple Tv:n vuokraamosta. Tämä rikosdraama lähtee liikkeelle kun poliisi pidättää rekan ratista verisen hahmon, jolla on kyydissään kymmenittäin erimerkkisiä koiria. Asiaa saapuu selvittelemään jonkinlainen sosiaalityöntekijä/psykologi, sillä koiromies ei vaikuta olevan ihan kunnossa. Selviää että mies on pienenä heitetty koirien kanssa häkkiin asumaan ehkä jopa vuosiksi, ja tästä syystä miehellä on erityislaatuinen suhde nelijalkaisiin ystäviinsä. Keskustelujen edetessä paljastuu myös hyvinkin arveluttavia ja jopa rikollisia tekoja joita koiromies on tehnyt yhdessä lemmikkiensä kanssa. Tarinaa kuljetetaan eteenpäin takaumien kautta kunnes lopulta saavutaan siihen pisteeseen josta elokuva alkoi.
Juonikuvauksen perusteella odottelin elokuvan käsittelevän enemmän päähenkilön lapsuutta koirien kanssa asustellessa, mutta se olikin lopulta vain hyvin pieni osa tätä elokuvaa. Pääpaino oli aikuisiän käänteentekevissä tapahtumissa, jotka lopulta tekivät koiromiehestä sen koiromiehen jonka poliisit löytävät verisenä. Dogman oli aivan kohtalainen elokuva, ja ainakin vähän valtavirrasta poikkeava. Pääosan näyttelijä Caleb Landry Jones vetää roolinsa mainiosti, muut sivuroolit ovan vähän liian pieniä että niille paljon voisi antaa painoarvoa. Elokuvan suurin ongelma on päähenkilön supersankarimainen suhde koiriinsa. Koirat käytännössä lukevat omistajansa ajatuksia ja toteuttavat niitä myös. Elokuva olisi toiminut paremmin realistisemmalla otteella ja draamapuoleen painottuen. Nyt ”toimintakohtaukset” tuntuvat päälleliimatuilta ja siltä että ne ovat olemassa vain että on saatu siisti traileri youtubeen. Dogmanin on muuten ohjannut takavuosien suuruus Luc Besson, tämä selvisi tosin itselleni vasta lopputeksteistä. Dogman aivan kelpo / 5.
Huijarit, ainakin Apple Tv vuokraamo/kauppa. Kotimainen kevyt komediahassuttelu marssittaa ruudulle kovan luokan puijarin ja valehtelijan Sirun (Tuulia Eloranta), joka nähdään elokuvan alussa huijaamassa itselleen hotelliaamiaisen. Tästä siirrytään kuitenkin pian isompiin valheisiin kun Tommi Korpelan esittämä lääkärismies Jukkis Helasuo palkkaa Sirun klinikalleen lääkäriksi. Tai valelääkäriksi, ei naikkosella mitään lääkärin opintoja ole. Siru tapaa hauskan ja komean lakimiehen Nikon (Samuel Saari), joka sattumalta on myös sukua Jukkis Helasuolle, ja Niko paheksuu kovasti Sirun toimintaa valelääkärinä. Pian Sirulle selviää että Helasuon klinikalla ei pelata ihan reilua peliä, ja Nikokin on toimintaan jotenkin sekaantunut, joten on Sirun vuoro suuttua Nikolle. Elokuvassa nähdään myös Pilvi Hämäläinen päähenkilön siskona ja poliisina.
Huijarit ei ole hirvittävän hyvä elokuva, jonka jaksaa katsoa vain siitä syystä että se on kotimainen. Kotimaisten elokuvien kategoriassa voinee todeta että elokuva on ihan ok, ja tavallaan on aivan mukava että tämmöisiä tehdään, vaikka taiteellista kunnianhimoa ei välttämättä tuotantoryhmällä olekaan valtavasti ollut. Pääosassa nähtävä Tuulia Eloranta on mukava tuore kasvo, mutta roolihahmonsa Siru on melkoisen sietämätön ihminen, ja hänestä on todella vaikea pitää. Miespäärooli ei myöskään ole mitenkään erityisen pidettävä tapaus, eikä kaksikko yhdessä muodosta sellaista paria jonka puolesta jaksaisi hurrata. Tommi Korpela lienee mukana siksi että tykkää olla mukana kaikessa, mitään erityistä annettavaa miehellä ei tällä kertaa ole. Huijarit ei ole mikään nauruvitsihuumorielokuva vaikka komediaksi laskettaneenkin, enemmän sellainen veijarileffa mitä on hollywoodista totuttu näkemään, kuten vaikkapa Suuri puhallus. Kotimaisella budjetilla elokuvan huippukohta eli veijarimainen superpuijaus kuitenkin lässähtää pahoin, eikä elokuvasta jää juuri mitään käteen. Mutta kyllähän tämän kanssa puolitoistatuntia meni aivan helposti, ja kesäinen Helsinki näyttää valkokankaalla kivalta, varsinaista kesää odotellessa.
Holdovers. Paul Giamatti esittää vittumaista historianopettajaa Paul Hunhamia, jolle napsahtaa joululomalle paska nakki kun mies joutuu jäämään kampukselle vahtimaan muutamaa opiskelijaa jotka eivät syystä tai toisesta pääse perheensä luo joulunviettoon. Osa oppilaista kuitenkin pääsee lopulta lähtemään lomille, ja Paulin seuraan jää ainoastaan ongelmalapsi Angus, sekä koulun surullismielinen keittäjä Mary. Pari viikkoa tuntuu alkuun melkoisen pitkältä ajalta sillä Paul ja Angus eivät tule toimeen keskenään sitten yhtään. Päivien kuluessa kolmikko Paul, Angus ja Mary lähentyvät toisiaan ja saavat toisensa tekemään ja puhumaan asioita joita he eivät normaalisti tekisi tai puhuisi. Pienten juttutuokioiden myötä hahmojen taustat ja motiivit käytökselleen selviävät sekä katsojalle että kanssajoulunviettäjille.
70-luvun alkuun sijoittuva tarina on kuvattu siten että sen voisi helposti uskoa tehdyn 70-luvun alussa ellei paremmin tietäisi. Tyylikeino luo Holdoversiin mukavan vaatimattoman ja lämpimän tunnelman, joka sopii mainiosti tämmöiseen rauhalliseen jutteluelokuvaan. Juttelua ja välillä huutoakin tässä piisaa riittämiin, ja loistavien näyttelijöiden ansiosta se on kiinnostavaa katseltavaa. Holdovers siis sijoittuu jouluun, ja tavallaan laskisin sen jouluelokuvaksi. Ei mitään vikaa näin huhtikuun alussa katsottunakaan, mutta olisi voinut toimia vielä paremmin joulun pyhinä. Elokuvasta on turha odottaa mitään suuria superdramaattisia spektaakkelikohtauksia, vaan dramaattisimmat hetket koetaan näyttelijöiden pienien ilmeiden ja tekojen kautta. Reilun kahden tunnin mitassaan elokuva ei ole lainkaan liian pitkä, ja mielenkiintoisten hahmojen parissa olisi mielellään viettänyt aikaa pidemmästikin. Vaikka Holdoversista minulla ei mitään huonoa sanottavaa olekaan, ei se mielestäni ihan klassikkostatukseen pääse ainakaan näin ensikatselulla, ehkä katselen sitten uudestaan vaikka ensi jouluna.
Satunnaistoisto 