Edellisissä Hajatelmissani oli ns. Nainti-kappale, josta tuli palautetta. Osa oli yllättynyt ronskista kielenkäytöstä, ei kuitenkaan negatiivisesti tai ei kukaan ainakaan myöntänyt, mutta yllättynyt kuitenkin. Yksi piti sitä osuutta jopa kauniina. Se taas yllätti minut. Niin tai näin, ajattelin että jos se yllätti lukijani, niin yllätän ensikerralla kunnolla ja kirjoitan eroottisen novellin. Paljastetaan heti tässä vaiheessa ettei tästä tullut sellaista. Se lähti oikeastaan eri suuntaan heti ensimmäisen kirjaimen painalluksesta ja yllätyin itsekin siitä mihin se lopulta päätyi. Hajatelmat on kuitenkin siitä hieno konsepti minulle, että voin leikitellä sillä miten haluan. Nyt palaankin vähän Hajatelmien juurille, sillä ensimmäiset Hajatelmat kautta aikain oli lyhyitä fiktiivisiä muka omakohtaisia tarinoita. Itseasiassa se taitaa olla kautta aikain luetuin Hajatelmani. Muistaakseni sillä oli lukijoita neljä kertaa enemmän kuin keskiverto Hajatelmilla. Sen jälkeen Hajatelmat-konsepti etsi muotoaan ja kadotti lukijoitaan, kunnes siitä tuli sellainen mitä se on ollut jo pitkään. Nyt kuitenkin ravistelen konseptia ja kirjoitan omakohtaisen, mutta fiktiivisen tarinan. Itseasiassa myös vuosi sitten Neiti Hattaran syntymäpäivätarina Hajatelmissani menee samaan kategoriaan. Anyway takaisin asiaan. Tästä ei siis kuitenkaan tullut eroottista novellia vaan enemmänkin Film-noir tyyppinen tarina. Tässä vaiheessa on hyvä kertoa niille jotka eivät tiedä, että Film-noir on vanha elokuvan lajityyppi, josta pidän suuresti. Se on vaikeasti hahmotettava lajityyppi, mutta Film-noir elokuvia yhdistäviä asioita on tietty synkkäsävyisyys ja jonkinlainen kyynisyys sekä aikakaudelleen epätavallinen kerronnallinen ja visuaalinen lähestymistapa. Film-noir tarinassa on perinteisesti mukana rikos tai jokin salajuoni, kertojaääntä, tupakin savua ja kohtalokas nainen, eikä loppu ole läheskään aina onnellinen. Yleisesti ensimmäisenä Film-noir elokuvana pidetään Maltan haukkaa (Maltese falcon, 1941) ja viimeisenä Pahan kosketusta (Touch of evil, 1958). Sen jälkeisiä Film-noirista vaikutteita ammentavia elokuvia on puhuteltu Neo-noir elokuviksi. Se pohjustuksena. Nyt ehditte vielä perääntyä ennen tarinan alkua, mutta jos päätätte jatkaa, niin teitä on ainakin varoitettu. Apropoo tämä tarina ei sisällä tupakin savua vaan on savuton.
Kohtalokas nainen
Makasin sängyssäni tuijottaen kattoon. Oloni oli jossain pahan ja kauhean ristiaallokossa. Olin nimittäin edellisiltana ollut juhlimassa uutta työpaikkaa. Ilta oli alkanut aikaisin ja venähtänyt pitkäksi. Olin mennyt Helmeen istumaan jo päiväkerhon aikaan ja jatkoin siitä vielä myöhemmin syntiseen Pataässään. Jokatapauksessa uuden työn myötä elämäni tuntui, sen hetkinen olotila poislukien, palaavan jälleen järjestykseen. Nousin ylös ja kurkistin varovasti sälekaihtimien raosta, että vieläkö maailma on paikallaan. Oli se, mutten nähnyt iloa siellä. Linnut eivät laulaneet minulle. Sielu rutussa ja serotoniinit pohjaan palaneena matelin jääkaapille. Kaadoin lasillisen vissyä ja aloin lukemaan saapuneita viestejä. Yksi viesteistä pomppasi esiin muiden joukosta like never before. Se oli huippuihanalta naiselta, johon törmäsin viime kesänä, eräänä heinäkuun aurinkoisena päivänä. Samantien uusi elämä alkoi virrata kärsivään olemukseeni ja olo koheni kuin taikaiskusta. Viestin perusteella hän tuntui olevan jonkinlaisessa pulassa ja pyysi apuani. Vastasin, että olisi ilo olla avuksi. Miten voin auttaa? Parin viestin myötä sovimme tapaamisesta illaksi Pub Graaliin. Huitaisin vissyn kurkusta alas ja painelin samantien suihkuun.
Samalla palasin muistoihini viime kesältä, kun kohtasin kyseisen naisen edellisen ja ensimmäisen kerran. Hän oli tosi upee näky ohuessa kesähameessaan. Mä hänet Torinrannassa näin ja kävelin Toripolliisia päin. Hänen säihkyvät silmät ja valloittava hymy olivat kuin ase, joka sulattaa kaiken ympäriltään. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä, mutta tyydyin hymyilemään nolona törmättyäni siihen patsaaseen ja jatkoin matkaa Kahvila makasiinille. Siellä oli nimittäin aloittamassa tuttu Kemiläinen trubaduuri-kaksikko ja ilma oli mitä mainioin. Jossain kohtaa ensimmäisen setin loppupuolella tämä nainen ilmestyi myös paikalle. Bongasin hänet samantien ja ihmettelin miten hän katseli huolestuneen näköisenä ympäriinsä, kuin pelätäkseen jotain. Pian katseemme kohtasivat ja hän lähti tulemaan kohti ja kysyi, että voiko istua pöytään. Pöytään istuttuaan vaikutti, että hän haluaa hukkua ihmisjoukkoon eikä tulla huomatuksi. En kuitenkaan kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota vaan herrasmiehenä kysyin tuoppini ollessa tyhjä, että tuonko hänelle samalla jotain. Siideri kiitos, kuului vastaus ja hän alkoi kaivamaan rahaa, mutta torjuin maksuyrityksen kohteliaasti sanoen, että tarjoat vaikka seuraavat. Siitä sitten ilta lähti vierimään omalla painollaan ja nainenkin rentoutui, eikä aikaisemmasta huolestumisesta näkynyt hetken kuluttua merkkiäkään. Illan edetessä tuntui kuin ymmärtäisimme toisiamme täysin. Saimme toisemme nauramaan. Jopa musiikkimakumme kohtasi. Se oli sielujen sympatiaa ja henkien harmoniaa. Suurta sinfoniaa. Kolmannen setin aikana kaverini spiikkasi lavalla Leevi and the Leavingsin Kyllikki kappaleen saatesanoin, että kappale kertoo Hampuusin aikoinaan Keminmaahan jääneestä tyttöystävästä. Nainen kyseli, että onko biisin sanoilla oikeasti joku tuon tyylinen merkitys minulle. Vastasin, että se on vaan kaverini vitsi, joka toimii kyllä joka kerta. Hän oli tyytyväinen vastaukseen ja ehdotti, että ottaisimmeko jallut? Vastasin, – Hetkinen, hetkinen, stop the press! Jallua!?!? Yritätkö iskeä minua? Hän vastasi – Tavallaan, mitä ihanimman hymyn saattelemana. Herra Ylppöä mukaillen sanoin – Älä sano, että olet ihastunut minuun, sillä saatat tarkoittaa sitä. Senkin Jallutyttö tokaisin vielä ja nauroin perään. Muutaman jallun ja tuopin jälkeen keikka oli loppunut ja paikkaa oltiin sulkemassa. Kyselin minne neitokainen olisi suuntaamassa ja josko voisin saattaa hänet perille. Se ei käynyt, mutta sain neuvoteltua kompromissin, että saattelen alkumatkan. Käveltiin Leeverin puistoon. Oli aika erkaantua omille teillemme. Halasimme, en päästänyt irti samantien vaan jäin tuijottamaan hänen kasvojaan hetkeksi. Aamuyön raikas tuuli heitti hiukset hänen kasvoilleen. Siirsin ne sivulle kädelläni ja silitin samalla hänen poskeaan. Silloin me suudeltiin. Siitä on jo aikaa, mutta siinä oli taikaa. Muistan sen edelleen yhtä elävästi kuin se olisi tapahtunut ainoastaan viisi minuuttia sitten. Hän maistui mansikalle ja hyvän olon tunne valtasi koko kehoni. Olin kuin sulaa vahaa, enkä olisi halunnut päästää häntä, mutta tiesin että se oli kaunis päätös kesän parhaalle illalle. Annoin hänelle numeroni ja pyysin laittamaan viestiä, kun pääsee perille, niin tiedän hänen olevan turvassa. Näin minä jatkoin Ainolan puiston kautta kotia hymyillen kuin idiootti ja hän Kuusisaaren kautta jonnekin, kenties Tuiraan, voin vain arvailla. Eikä hänestä kuulunut enää pihaustakaan ennen tätä päivää. En tiennyt edes hänen nimeään. Hän jäi minulle fiksuksi ja kauniiksi mysteerinaiseksi. Hän oli minulle unelma, mutta maailma on totta.
Suihkun jälkeen kuivasin itseni, pesin hampaat ja katselin peiliin. Naamani oli kuin syksyinen hakkuuaukio ennen risusavottaa. Siistittyäni vähän partaa ja pistettyäni hiuksia sopivasti ojennukseen, olin virtaa täynnä. Pikkupoikamaista innokkuutta puhkuen päätinkin lähteä kaupungille syömään. Tallustelin Kauppuri 5:seen burgerille. Sillä sieltä saa valtakunnan parhaat chiliburgerit ja nyt kelpasi vain paras. Syötyni laskeskelin, että minulla on vielä pari tuntia aikaa sovittuun tapaamiseen, joten kävelin kadun toiselle puolelle Jumpruun kaljalle, huuhtoakseni viimeisetkin krapulan rippeet sisuksistani unholaan. Eikä aikaakaan kun h-hetki lähestyi ja päätin ottaa vielä kahvin kesken olevan Bombay tonicini rinnalle. Oli aika siirtyä Graaliin. Olin tapani mukaan hieman etuajassa. Odotellessani tilasin Helakan. Nimittäin Graali on tietääkseni ainut paikka mistä tätä hyvää paikallista olutta saa hanasta, niin piti käyttää tilaisuus hyväksi. Jännitys kesäisen ihastukseni kohtaamisesta alkoi olemaan jo kihelmöivä ja siinä samalla hän tupsahtikin ovesta sitään, tervehtien, hymyillen ja vilauttaen viehätysvoimaansa, jonka vuoksi olisin valmis vaikka kitumaan ja kuolemaan. Ostimme juomat ja istuuduimme nurkkapöytään juttelemaan. Se oli alkuun vähän väkinäistä, mutta jään rikkouduttua, juttu alkoi luistamaan ja kaikki oli taas kuten kesälläkin. Olin innostuksesta sekaisin, mutta yritin peitellä sitä ja kysyin kylmän viileästi minkälaisesta avun tarpeesta oli kysymys, viitaten aikaisempaan viestiin? Jatko kysymykseksi heitin keventääkseni tunnelmaa – Olitko kenties seuramiestä vailla? Vastauksen sijaan hän hörppäsi juoman lopun ykkösellä alas ja lähti kävelemään ulos päin pyytäen seuraamaan, silmän iskun saattelemana. Se mikä minulla oli lähinnä istumista varten oli hänellä kuin taideteos. Jos Sikstuksen kappeli on Michelangelon mestariteos, niin tämän naisen takamus on evoluution tai luojan vastine sille. Ei ollut tarkoitus tuijottaa, mutta seuratessani häntä, lantion keinuessa kuin lemmen laiva, niin en voinut itselleni mitään. Lämpö valui sydämmestäni jalkoväliin. En ollut enää rakastunut häneen. Olin hulluna häneen. Hän oli kuin lihaksi tullut satuolento. Mietin, että seuraisin häntä vaikka palavaan taloon. Oli jo pimeää ja tallustelimme katuvalojen valaistessa tietämme Meritullia päin.
Ainoastaan 100 metriä myöhemmin tunsin takaraivossani viiltävän kivun ja päässäni sammui valot. Aloin jossain vaiheessa heräilemään. En halunnut avata silmiäni samantien. Päässäni oli jumalaton jomotus ja takaraivossani selvästi kuhmu. Olin kylmissäni. Olihan silloin kuitenkin joulukuu, vaikka maa olikin vielä musta. Naista ei näkynyt missään ja kännykkää tutkimalla totesin olleeni pelistä pois vajaan tunnin, ehkä. Ajantaju ei ollut siinä vaiheessa terävimmillään. Yritin soittaa naiselle, mutten saanut numeroon yhteyttä. En tiedä olinko enemmän huolestunut vai hämillään, että mitä helvettiä oli tapahtunut, mutta seuraavana aamuna heräsin poliisien hakatessa oveeni. Avasin oven ja sain raudat käsiini. Kuulusteluissa sain kuulla, että murha-aseessa on sormenjälkeni, käsissäni ruudin jäämiä ja olen viimeinen ihminen, joka on nähty naisen seurassa. Selitykseni päässä olevasta kuhmusta ja tajuttomuudesta kaikuivat kuuroille korville ja näin alibini vuoti kuin verkkokassi. Hovioikeus tuomitsi minut elinkautiseen naisen murhasta. Nyt viikko ennen ystävänpäivää tuijotan kaltereiden takana seinää ja totean lakonisesti – Veni, vidi ja niin vissiin. En tiedä saanko ikinä tietää minkälaisessa pulassa nainen oli ja miksi hän pyysi juuri minun apuani tai minkä takia istun syyttömänä lukemassa tiilenpäitä. Olen murheen murtama ja tietämättömyyden luhistama, mutta minulla on aina kaunis muisto, Leeverin puisto.
The End
Semmosta. Ehkä enskerralla on taas luvassa perinteisempiä Hajatelmia tai mistä näistä ikinä tietää. Koskaan ei tiedä minkälaisen inspiraation saan. Seuraavaa kertaa odotellessa Rock, rauha ja rakkaus! Ai niin, tälläkin kertaa otan mielelläni palautetta vastaan. Balalaikka.
Satunnaistoisto 