Hampuusi: Pistin taas Netflixin tulille alkuvuoden tauon jälkeen. Sieltä ensimmäisenä poimintana nousee viime perjantaina julkaistu, uunituore elokuva Damsel. Elokuvassa prinsessa nai prinssin, mutta tämä ei ole perinteinen prinsessa tarina, vaan muuttuu hyvin nopeasti häiden jälkeen selviytymistaisteluksi lohikäärmettä vastaan. Tätä oli minulle mainostettu aika paljon somessa, ja sen perusteella ajattelin, että kyseessä olisi varsin viihdyttävä fantasiaseikkailu, sillä eihän lohikäärmeen kanssa voi mennä pieleen, mutten osunut ihan nappiin arveluissani.
Nimittäin elokuva alkaa hirveän hitaasti ja alkaa käynnistymään vasta joskus puolen tunnin jälkeen, eikä oikein pääse lentoon missään vaiheessa. Muttei tämä ihan luokaton tekele ole. Millie Bobby Brown on pääosassa valovoimainen ja hänessä on nuoresta iästään huolimatta vanha ajan Hollywood tähden hohtoa. Hän on prinsessa, joka ei tarvitse prinssiä pelastamaan hädästä. Lohikäärme on hyvin toteutettu ja elokuva on ulkoisilta puitteiltaan muutenkin näyttävä. Näimpä latteasta tarinasta ja kerronnan puutteista huolimatta jaksaa katsoa kertaalleen, kun prinsessa säntäilee henkensä edestä, paikasta toiseen. Joten jos lohikärmeshommat kiinnostelee, niin tätä voi harkita.
Vonkka (Wonka) on meillä viime joulukuussa ensi-illassa ollut melko tuore kokoperheen fantasia-musikaali-komedia ja lisättiin viime perjantaina HBO Maxin kataloogiin. Elokuvassa nuori ja köyhä suklaan valmistaja Vili Vonkka joutuu vaikeuksiin törmätessään ahnetta ja ilkeää suklaakartellia pyörittäviin suklaavalmistajiin. Eli elokuva kertoo Vili Vonkasta ennen suklaatehdasta. Siinä idea lyhyesti. Timothee Chalamet on pääosassa mainio nuorena Vonkkana, joka ei vielä ole yhtä kyyninen ja sadistinen erakko, kuin myöhemmin vaan hattu täynnä unelmia, uskoen kaikista pelkkää hyvää ja valmis muuttamaan maailmaa, yksi herkullinen suklaapala kerrallaan. Ja Hugh Grant varastaa show:n sivuosassa Umppa lumppana, aina ruudussa ollessaan.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Paul King on onnistunut luomaan hyvänmielen fantasiamusikaalin, joka ei tarjoa yllätyksiä, mutta yllätti positiivisesti. Elokuvasta on helppo pitää, vaikka se on vähän lapsellinen. Onhan kyse kuitenkin koko perheen viihteestä. Musikaalinumerotkaan eivät ärsytä, vaan istuvat hyvin elokuvaa, vaikka seisauttavat aina tarinaa hieman. Tämä on siis hyvin harmitonta ja helppoa sympaattista viihdettä ja välillä mukavan överi, mutta jättää ilmaan kysymyksen, että miten hurmaavasta ja viattomasta Vonkasta oikein tulee se kyyninen ja sadistinenkin, ehkä häiriintynytkin erakko, joka on tuttu Jali ja Suklaatehtaasta? Jokatapauksessa, vaikken kuulu kohderyhmään, niin tämä suklaantäyteinen seikkailu jätti minulle hyvän mielen. Ihan hyvä siis ja jos et kaihda musikaaleja, etkä koko perheen meininkiä, mutta fantasia hommat napostelee, niin tää voi toimia.
Berliini on Netflixin 8-osainen rikossarja ihan viime vuoden loppumetreillä julkaistuna. Sarja on Rahapaja spin-off ja kertoo nimensä mukaan Berliini hahmosta ennen Rahapajaa ja miten hän kasaa jengin ja toteuttaa kumppaninsa kanssa suunnitteleman 44 miljoonan euron jalokivivarkauden. Siinä idea lyhyesti. Lähdetään liikkeelle siitä, että olen yllättynyt miten Rahapajan suosituimmaksi hahmoksi on noussut Berliini, niin että hänet nostettiin Korealaisessa re-makessa keskiöön ja saa nyt oman sarjansakin. Sillä minun suosikki on aina ollut Professori ja Tokio.
Anyway sarja kerrotaan samaan tyyliin kuin Rahapajakin, onhan samat tekijät tämänkin takana, mutta ote aavistuksen kepeämpi. Eihän Rahapajakaan ollut ryppyotsainen, mutta nyt on pilkettä lisätty vähän silmäkulmaan. Ryöstö on tälläkin kertaa nerokkaasti suunniteltu, mutta hahmojen käyttäytyminen on välillä sekä järjetöntä, että typerää. Onneksi tällaisten tilanteiden varalle on b-suunnitelmia. Sarja uskoo rakkauteen ensisilmäyksellä ja julistaa sen ilosanomaa. Rakkauden varjolla voi myös riskeerata kaiken. Eihän tätä oikein voi mitenkään sanoa hyväksi sarjaksi, mutta aivan viihdyttävää hömppää tämä on. Tai ainakin itselleni tämä oli typeryyksistään huolimatta helppoa katseltavaa ja voihan tästä bongata pari muutakin tuttua hahmoa Berliinin lisäksi. Joten semmonen ok ryöstösarja, jonka parissa viihtyä tuhlatessaan aikaa.
Hevoshuutaja: Meikä katteli leffateatterissa Priscillan. Sofia Coppolan tuorein ohjaustyö perustuu Priscilla Presleyn muistelmateokseen Elvis and Me vuodelta 1985. Ja kuten arvata saattaa, leffassa käydään läpi Elviksen ja Priscillan suhdetta. Pariskunnan tarina polkaistaan käyntiin vuonna 1960 kun Elvis on armeijakomennuksella saksassa. Elvis tutustuu ysiluokkalaiseen Priscillaan ja hurmaa nuoren tytön. Elvis matkaa pian takaisin isiensä maille, jättäen Priscillan saksaan. Parin vuoden kuluttua rakastuneet tapaavat taas kun Priscilla matkaa rapakon taakse, ja tästä Elviksen ja Priscillan suhde lähtee kunnolla liikkeelle.
Satuin tästä näkemään trailerin aiemmin leffateatterissa, ja sen perusteella olin varovaisen innostunut. Priscilla on kuvattu lähes täysin Priscilla Presleyn näkökulmasta, ja hyvä niin sillä Elviksestä on ihan tuoreeltaan tehtykin jo elokuva. Mutta melkoinen hukattu mahdollisuus tämä sitten kuitenkin oli. Elokuva alkaa todella hitaasti, eikä se lopulta koskaan oikein lähde kunnolla käyntiin. Se käy sentään selväksi että melkoisen toksinen suhde kaksikon välillä oli, johtuen Elviksen omistushaluisesta ja äkkipikaisesta luonteesta. Kunnollista draamaa aiheesta ei kuitenkaan saada luotua, ja suuret konfliktit jäävät puuttumaan. Lopulta kun Priscilla saa tarpeekseen, tapahtuu se ihan yhtäkkiä, ilman kunnon pohjustusta. Priscillaa näyttelevä Cailee Spaeny näyttelee aivan uskottavasti, mutta Elviksen rooliin istutetu Jacob Elordi tuntuu olevan vähän väärässä paikassa. Lisäksi leffa näyttää ja kuulostaa siltä kuin se olisi tehty nakkibudjetilla, ja se vaikuttaakin enemmän tv-elokuvalta, tai joltain netflixin minisarjalta. Ehkä tästä olisi kannattanutkin tehdä minisarja niin mukaan olisi saatu jotain tapahtumiakin, nyt kokonaisuus on yksinkertaisesti tylsä ja vaatimaton. Missään nimessä tätä ei kannata katsoa elokuvateatterissa, sillä iso kangas ei tuonut tähän mitään lisäarvoa. Leffassa ei muuten sitten kuulla Elviksen musiikkia koska Sofia Coppola ei saanut niihin lupia.
Anyone but You, vuokrattu. Bea ja Ben tapaavat kahvilassa ja tulevat hyvin juttuun. Kaksikko viettää kivan illan, mutta väärinymmärysten vuoksi heidän tiensä erkanevat riitaisissa merkeissä. Nooh, menee puolisen vuotta kun he tapaavat sattumalta uudestaan, sillä heillä on yhteisiä tuttuja. Pian selviää että molemmat ovat matkalla Australiaan vieraaksi samoihin häihin. Perillä Bea ja Ben piikittelevät toisiaan jatkuvasti ja alkaakin näyttää siltä että he pilaavat hääriemun kaikilta. Ystävät kuitenkin päättävät ratkaista tilanteen hoitamalla riitelevän kaksikon yhteen. Tarina perustuu löysästi Shakespearen klassikkoon Paljon melua tyhjästä.
Anyone but You on aika perinteinen romanttinen komedia, mutta onnekseni sieltä paremmasta päästä. Romanttisissa komedioissa tärkeintä on pääosanäyttelijöiden kemiat. Ennakkoon vähän vierastin miespääosan Top Gun: Maverickista tuttua Glen Powellia, mutta turhaan, aivan mainiosti kaveri sopi elokuvan päärooliin. Naispääosassa nähdään Sydney Sweeney, joka todistetusti osaa näytellä, mutta ei tämmöisessä hassuttelussa ehkä ihan ole elementissään. Asiaa on kompensoitu asuvalinnoilla, ja Sydneyn sweeneyt saavatkin kohtalaisen paljon ruutuaikaa, jos tiedätte mitä tarkoitan. Setämiesvitsit sikseen ja takaisin asiaan. Anyone but You oli aivan hyvä elokuva lajissaan. Huumoria on runsaasti ja osa toimii kun taas osa ei, mukana on sanallista läpändeerusta, fyysistä kohellusta ja hauskoja sivuhahmoja. Romantiikkaa on tietysti myös mukana, mutta miksikään itkuelokuvaksi Anyone but You ei kuitenkaan äidy. Elokuvan huonointa antia on ehkä Benin ja Bean lapselliset kuittailut toisilleen, jotka eivät oikein tunnu aikuisen ihmisen touhulta. Leffan päätyttyä oli hyvä fiilis, joten voitaneen puhua onnistuneesta katselukokemuksesta.
Ricky Stanciky, Prime video. Nuoret pojat Dean, JT ja Wes tekevät kolttosia, ja kun tilanne vähän riistäytyy käsistä, niin oman nahkansa pelastamiseksi he vierittävät syyn keksityn kaverinsa, Ricky Stanickyn kontolle. Juoni toimii, ja alkutekstien aikana käykin selväksi että Rickyä on käytetty syntipukkina jos jonkinlaiseen tempaukseen. Mennään ajassa parikymmentä vuotta eteenpäin ja pojista on kasvanut perheellisiä miehiä, joskin ei aikuisia, sillä Rickyä käytetään edelleen esimerkiksi siihen että päästään luistamaan ikävistä tilaisuuksista ja pitämään hauskaa poikaporukalla. Hommat kuitenki äityvät hankalaksi kun miesten puolisot vaativat tavata tämän mystisen Rickyn. Hommaan palkataan masturbaatioaiheisia lauluja työkseen esittävä alkoholisti.
Peter Farrellyn ohjaama komedia ei varsinaisesti keksi pyörää uudestaan, elokuvia ikuisista lapsista aikuisten ruumiissa on tehty riittämiin. Elokuvan pääosassa on kai tavallaan Zac Efron, joka näyttelee sitä ihan samaa roolia mitä mies näyttelee aina. Pari muuta kaverusta ovat tuntemattomampia nimiä, eikä heistäkään oikein hirveästi komediaa saada irti. Sen sijaan Rickyä näyttelevä John Cena on hyvässä vireessä ja tekee elokuvasta ihan katsomisen arvoisen. Paikoin huomasin jopa nauravani Cenan hahmolle, jonka masturbaatioaiheiset lauluesitykset ovat hyvällä tavalla todella huonoja. Toisaalta sitten taas elokuva on sen parikymmentä minuuttia liian pitkä ja pieni kyllästyminen meinasi jossain vaiheessa iskeä. Mutta leffa saadaan ihan kunnialla maaliin ja tunsin itseni viihtyneeksi. Voinen antaa tälle varovaisen suosituksen.
Satunnaistoisto 