Hampuusi: Tiistaina lisättiin HBO Maxin kataloogiin jouluna ensi-illassa ollut DC:n supersankarielokuva, Aquaman and the Lost kingdom, ja meitsi oli heti hereillä asian suhteen. Elokuvassa Aquaman on ensimmäisen osan jälkeen perustanut perheen, mutta kun synkkiä voimia omaavan mustan kolmikärjen löytänyt Black manta suunnittelee isänsä kuoleman kostoa, niin on aika jättää perhearki taakse. Samalla hän huomaa ettei pärjää yksinään, vaan tarvitsee vangitun veljensä apua. Siinä alkuasetelmia supersankari ryskäämiseen.
Ensimmäinen Aquaman-leffahan ei ollut kummoinen, eikä odotukset olleet korkealla tämänkään suhteen. Eikä tämä hyvä olekaan, mutta jos ei kärsi supersankari-ähkystä, niin on niitä huonompiakin tekeleitä tullut viime vuosina. Nimittäin Jason Momoa on kuitenkin karismaattinen Atlantiksen kuningas, Aquamanina ja Patrick Wilson saa myös hetkensä Orm-veljenä ja heidän välillään on ihan kivaa kemiaa ja tämä eripari veljesten välinen buddy-juttu on elokuvan suola.
Toki tarina on sitä perinteistä paikasta A, paikkaan B, säntäilyä toimintakohtausten perässä, ilman sen kummempaa syvyyttä, vaikka yrittää viritellä ympäristöpolitiikka teemaa. Meininki on silti aivan viihdyttävää melskettä, jota kevennetään huumorilla, eikä ota itseään hirveän vakavasti. Eikä siihen kyllä ole aihettakaan, mutta se on plussaa kun sen tajuaa itsekin. Joten vaikkei tämä anna aihetta heittää hattua ilmaan, niin menee rentona kertakäyttöviihteenä supersankari-ryskeestä pitäville.
Pasilan myrkky – Manni on vuodenvaihteessa julkaistu Ruutu+:n 8-osainen rikosdraamasarja. Sarja kertoo insinööriopiskelijasta, Santeri Mannista, joka tekee samalla vartijan töitä ja löytää sattumalta pussillisen amfetamiinia. Pikku mietiskelyn jälkeen hän päättää alkaa myymään sitä eteenpäin, helpottaakseen rahatilannettaan ja saadakseen alkoholisti äitinsä minnesota hoitoon. Siinä käy vaan niin, ettei aikaakaan kun hänellä on perässään huumepoliisi sekä moottoripyöräkerho. Siinä lähtöasetelmat rikostarinalle.
Sarja pohjaa siis huumepoliisina ja järjestäytyneen rikollisuuden tutkinnassa toimineen Kale Puontin suositun Pasilan myrkky -dekkarisarjan, Manni, kirjaan. Ja tämä olikin positiivinen yllätys ja jälleen osoitus siitä, että suomessa osataan tehdä laadukkaita rikos-sarjoja. Elias Salonen on pääosassa hyvä fiksuna, mutta ujona ja epävarmana nuorena miehenä. Hannu-Pekka Björkmann on mainio, ”kliseisenäkin”, vanhana ja rähjäisenä huumepoliisina, joka ei jaksa eikä halua pysyä mukana, poliisityön uusien IT-hommien kanssa ja esimiesten siitä huomauttamisen kanssa.
Sarjan jaksot ovat napakoita 22-26 minuuttia ja kerronta rullaa mallikkaasti. Päähahmon draamankaari on toteutettu onnistuneesti. Sen lisäksi sarjassa hypitään sulavasti Pasilan myrkyksi, nimetyn huumeosaston, moottoripyöräkerhon ja muidenkin välillä. Tunnelma on kivan harmaan synkkä ja tiivistyy paikoin, mutta mukana on myös mukavasti inhimillisyyttä. Eihän tämä kaikilta osin ole täysin uskottava, mutta tarina vie mukanaan niin hyvin, ettei pikku lapsuksia jää murehtimaan. Sarja onkin nopeasti koluttu läpi. Minä tykkäsin ja suosittelen tätä muillekin rikos-sarjojen ystäville. Toivottavasti tälle saadaan myös jatkoa. Onhan Pasilan myrkky kirjoja ainakin kuusi jo.
Navalny on Oscarinkin voittanut dokumentti parin vuoden takaa. Dokumentti kertoo nyky-venäjän tunnetuimmasta oppositio johtajasta ja toisinajattelijasta, Aleksei Navalnysta, ja häneen kohdistuneesta Kremlin myrkytys yrityksestä vuonna 2020. Näin tämä onkin edelleen ajankohtainen dokumentti, sillä Navalny kuoli vähän aikaa sitten, todennäköisesti Kremlin salamurhaamana. Joten tämä hyppäsi myös omaan tutkaani uudestaan ja kun olin jostain syystä skipannut ja sittemmin jo unohtanut tämän tuoreeltaan, niin otin nytten katseluun HBO Maxin kataloogista.
Navalny dokkari on rakennettu jännitys-elokuvan tavoin ja tunnelma onkin paikoin varsin tiivis, kun selvitellään salamurhayritystä ja Kremlin uhka on läsnä jatkuvasti. Samaan aikaan muodostetaan henkilökuvaa karismaattisesta ja kielitaitoisesta Navalnysta, joka vastustaa Putinin hallintoa. Dokkari uskaltaa kuitenkin kysyä ikäviäkin asioita, eikä maalaa Navalnysta viattoman puhtoista kuvaa, vaan esiin nostetaan yhteyksiä äärioikeistolaisiin ja natsiporukoihin. Ei tämä silti hirveän syvälliseksi dokkariksi mene, mutta on reiluna puolitoistatuntisena pläjäyksenä mukaansa tempaava katsaus Navalnyyn ja aiheena tärkeä, mutta onko kyseessä vuoden tärkein dokumentti, kuten hesari aikoinaan mainosti, niin en tiedä.
Hevoshuutaja: Vastikään Amazon Primeen lisätty Ferrari on vähän Spede-elokuvan tyyppinen siinä mielessä että se ei yritä kertoa Enzo Ferrarin koko tarinaa, vaan vain yhden ajanjakson siitä. Ferrarissa tuo ajanjakso sijoittuu vuoteen 1957. Enzo Ferrarilla riittää päivissä sisältöä. Miehellä on vaimo ja rakastaja, ja autotehtaan pyörittämisen rinnalla pitää huolehtia myös kilpa-autotoiminnasta. Tuohon aikaan kilpa-autoilu oli kovin turvatonta puuhaa ja uusia kuskeja on jatkuvasti etsittävä kun edelliset ovat loukkaantuneet tai kuolleet onnettomuuksissa. Autotehtaalla menee vähän heikosti ja rahoitusta olisi jostain saatava, mutta sekin on vähän ongelmallista kun tehdas on vaimon nimissä ja vaimo ei ihan hirveästi arvosta että Enzo pitää rakastajaa. Edessä on kuitenkin legendaarinen päivän kestävä Mille Miglia-autokilpailu, johon Enzon on panostettava toden teolla saadakseen autoilleen näkyvyyttä.
Noin puoli minuuttia jaksoin harmitella että elokuva on englanniksi puhuttu, tällä kertaa italialaisella aksentilla. Pääosan Enzo Ferrarina nähdään Adam Driver, joka hoitaakin hommansa aivan mallikkasti. Tavallaan saman tekee Laura Ferraria näyttelevä Penelope Cruz, mutta koska naisen koko rooli on vain murjottamista ja erilaista irvistelyä, menee Penelope vähän hukkaan. Sivurooleissa nähdään kohtuu nimekkäitä tekijöitä, Shailene Woodley, Jack O’Connell ja Patrick Dempsey. Sitten taas esimerkiksi osa kilpa-autoilijoista vaikuttaa täysin amatöörinäyttelijöiltä joka vähän pisti hetkittäin silmään. Michael Mannin ohjaama toimintadraama kostautui vähäisistä odotuksista huolimatta yllättävän hyväksi. Elokuvan alkupuoli keskitytään lähinnä draamapuoleen, joka on ihan toimivaa, ja sitten lopussa seurataan tiukkaa kilvanajoa italian maanteillä, joka on aivan komeaa katseltavaa, ja sisältää myös melkoisesti dramatiikkaa. Paikoin erikoistehosteet ovat kuitenkin hieman b-luokkaa joka syö vähän tunnelmaa. Vaikka elokuva ei yritäkään kertoa Enzon Ferrarin koko tarinaa, avataan myös aiempia tapahtumia jonkin verran erilaisten keskusteluiden kautta. Ferrarin parissa viettää ihan mukavan parituntisen, ja katselun jälkeen sen voikin unohtaa hyvin pian.
Sitten kävin katselemassa juuri ensi-iltansa saaneen Dyyni: Osa kaksi. Edellisen osan näin viimeksi leffateatterissa kun se julkaistiin, ja oli tarkoitus nyt ennen tätä jatko-osaa virkistää muistia katsomalla ykkösosa uusiksi, tai edes joku recap youtubesta, mutta harmillisesti se unohtui. Muistin Dyyni ykkösestä ainostaan sen että se oli keltainen. Ehkä myös oranssi ja ruskea. Nyt olin sitten elokuvan alussa hetken aikaa ymmälläni kun en muistanut mitä ykkösosassa tapahtui, varsinkin kun tarina jatkui juuri siitä mihin viimeksi jäätiin. Joten suosittelen kertaamaan Dyyni ykkösen tapahtumat ennen tämän katsomista. Toisaalta, aiemmat tapahtumat kerrattiin elokuvan edetessä hyvin pitkälti, joten lukuunottamatta alun hämmennystä vahinkoa ei tapahtunut. Koska hommat on varmasti aika selkeät kaikille jotka aikovat tämän katsoa, en käytä hirveästi aikaa mihinkään juonen selittelyyn. Paul Atreidesin ja hänen äitinsä koko suku tapettiin dyyni ykkösessä, ja nyt he elävät viidakolla Fremenien kanssa, ja Paulista koulitaan aavikkosotien erikoismiestä ja profetian mukaista johtajaa Fremeneille. Siitä ne hommat sitten lähtevät pikkuhiljaa eskaloitumaan ja loppua kohden hommat suorastaan perkelöityvät. Siinä tärkeimmät.
Dyyni: Osa kaksi on juuri sellainen megaspektaakkeli ja audiovisuaalinen tykitys joka on parhaimmillaan elokuvateatterissa nähtynä. Mukana on julmettu määrä tähtinäyttelijöitä, musiikit on säveltänyt Hans Zimmer, ja ohjaajana toimii Denis Villeneuve, voiko näistä aineksista syntyä huonoa, tai edes keskinkertaista elokuvaa? Ei voi, ja Dyyni kakkonen onkin mahtava elokuva. Se on todella hienon näköinen, hienon kuuloinen, näyttelijöistä saadaan irti kaikki mikä on irti saatavissa, ja tarina on mielenkiintoinen sekä eeppinen. Mutta. Jokin näistä Dyyni-elokuvista silti jää itselleni puuttumaan, jotta ne voisivat olla niitä ”kaikista parhaita” leffoja mitä on tullut nähtyä. En tiedä mikä se jokin on, ja se vähän harmittaa. Olisin kovasti halunnut että Dyyni 2 on niin mykistävä että se vie yöunetkin mennessään, mutta nyt niin ei käynyt. Enkä oikeastaan keksi elokuvasta edes mitään huonoa sanottavaa. Kaikki toimii niinkuin pitääkin ja elokuva viihdyttää alusta loppuun. Mukana on muutamia todella komeita kohtauksia jotka saavat sielun taputtamaan, ja mielestäni tässä oli enemmän tapahtumia ja toimintaa kuin Dyyni ykkösessä, josta en oikeastaan muista edes mitään tapahtumia. Ehkä semmoinen pieni asia olisi voinut olla paremmin, että kun elokuva esittelee kohtalaisen kuumottavan pahiksen jossain siinä ehkä puolen välin paikkeilla, niin lopulta tämän pahiksen rooli jäi harmittavan pieneksi. Ja toinen pieni kritiikin poikanen voisi olla siinä että välillä isoiltakin tuntuvat tapahtumat kelattiin jotenkin ohi, ja loppu paketoitiin ehkä vähän liian kiireessä. Elokuva myös jää tavallaan vähän kesken, ja mietin lukeneeni että näitä olisi vain nämä kaksi. Ilmeisesti kolmannen osan varalle on kuitenkin jotain suunnitelmia, ja toivottavasti ne myös toteutuvat. Mutta kuten sanottua, tämä on elokuvallisilta ansioiltaan lähellä täydellisyyttä, ja voin kyllä suositella tätä helposti aivan kaikille. Huhujen mukaan Hampuusi on menossa viikonloppuna teatteriin Dyynin merkeissä, ja uskoisin että ensi viikolla saadaan hieman ammattimaisempi analyysi.
Satunnaistoisto 