Hampuusi: SkyShowtimen kataloogiin lisättiin viime viikonloppuna Wes Andersonin viimeisin elokuva, Asteroid city, joka oli ensi-illassa viime kesänä. Hevoshuutaja on tainnut ottaa tämän esiin jo joskus aiemmin, mutta häpeäkseni joudun myöntämään, etten muista yhtään mitä hän siitä sanoi? Ja sen sijaan, että olisin kahlannut vanhoja julkaisuja läpi ja etsinyt sen, niin kirjoitin omani. Toivottavasti kirjoitan eri asioita, ettei tule turhaa toistoa. Anyway nyt mennään, elokuva kertoo vanhasta ”Hämärän rajamailla” tv-sarjan jaksosta, jossa tehdään teatterinäytelmää, joka esitetään meille katsojille jännän värikkäänä elokuvana. Tiedän, piti itsekin lukea kirjoittamani lause pari kertaa ja yrittää ymmärtää mitä kirjoitin, mutta elokuva siis kertoo vanhasta tv-scifi-sarjan jaksosta, jossa tehdään teatterinäytelmää kuvitteellisessa Asteroid city nimisessä kyläpahasessa 50-luvulla. Jos yritän selittää enemmän, niin tämä teksti räjähtää käsiin, joten parempi lopettaa tarinan osalta tähän. Wes Anderson on kuin Aki Kaurismäki tai Quentin Tarantino, vaikkei ennakkoon tietäisi kenen elokuvaa katsoo, niin Wes Andersonin elokuvan tunnistaa aina tekijänsä näköiseksi. Sellaisesta omaperäisyydestä hänelle on nostettava hattua, vaikken varsinaisesti ole hänen faninsa. Minulle Wes Anderson elokuvat edustavat hyvää kertakäyttöviihdettä, joiden parissa viihdyn oikein hyvin, mutta jättävät sen verran kylmäksi, ettei ole aihetta palata niiden pariin uudestaan.
Anderson marssittaa jälleen ruutuun tuttuun tyyliinsä laajan ja erikoisen hahmokatraan, jotka on roolitettu pitkälti a-luokan näyttelijöillä. Visuaalisesti tämä on upean värikäs ja 50-lukumaisesti kivan outo. Tunnelma on jotenkin unenomainen tai ainakin erikoinen, kun hahmot ovat korostetun vähäeleisiä, mutta silti kaikki on jotenkin hullunkurista. Elokuvassa ei tapahdu hirveästi, mutta silti vaikea kertoa sitä vähääkään ja tätä on vaikea lokeroida mihinkään kategoriaan. Tosin surun ja yksinäisyyden teema on löydettävissä ja elokuvan metataso on ilmeinen. Lopputuloksena on oikein kiva, hieman höpsö, postikorttimainen ja värikylläinen romanttinenscifidraamakomedia, jonka parissa viihtyy kyllä ja itseasiassa, vaikka tällä on keskivertoa Wes Anderson elokuvaa huonompi keskiarvo IMDB:ssä, niin tämä saattaa olla minun oma suosikkini hänen elokuvistaan. Se ei silti anna aihetta heittää hattua ilmaan, mutta tämän pariin saatan jopa palata vielä joskus uudelleen. Joten tätä on helppo suositella Wes Andersonin elokuvien ystäville, mutta ehkä myös niille, jotka ei varsinaisesti faneja ole, sillä en ole minäkään.
Katselin viime syksynä julkaistun Ivalo -sarjan 3.kauden Ruutu+:sta. Kyseessähän on siis kotimainen Nordic-noir sarja, jossa synkkyys on saanut lumivalkean peitteen, kun tapahtumat sijoittuvat pohjoiseen Ivaloon. Sarjan päähenkilö on Iina Kuustosen näyttelemä poliisi Nina Kautsalo, joka ratkoo kimurantteja rikoksia. Kuten ensimmäisellä kaudella ratkottiin venäläisten prostituoitujen murhia ja kamppailtiin maailmanlaajuisen pandemian uhkan parissa. Toisella kaudella Ninan tie vie murhaepäillyn perässä Venäjän puolelle, jossa onkin jotain isompaa ja oudompaa rikosta menoillaan. Tämä uusin ja kolmas kausi pyörii sitten kansainvälisen autobisneksen ympärillä, kun kaksi kuolemaa linkitetään, Ivalossa uusia seuraavan sukupolven sähköautoja testaavaan yritykseen. Iina Kuustonen on varsin hyvä keulakuva sarjalle mutkattomana lappilaispoliisina.
Kyseessä on siis rikosdraamaa ja suuren luokan kuvioita kotimaisiin mittapuihin. Onhan mukana myös kansainvälistä rahaa ja eikä levitys ole jäänyt pelkästään suomeen, vaan on puhuttu jopa 30:sta maasta, joten touhuun on myös satsattu. Ivalo onkin varsin hyvää kotimaista rikosdraamaa/Nordic-noiria. Toki myönnän, ettei kyseessä välttämättä ole kaikkien uskottavin rikossarja, kun lapissa pyöritellään jos minkälaista suurenmaailman rikosvyyhtejä, mutta vetävää rikosdraamaa se on ja on mukana maanläheisempääkin perhedraama-meininkiä tasapainottamassa. Lapin maisemat ja olosuhteet tuo sarjaan oman mausteensa, hyvässä mielessä. Näin 1.kausi on 10-osaisenakin hyvä paketti, vaikka mukana on tyhjäkäyntiäkin. Sen sijaan 2. ja 3.kausi ovatkin napakoita 6-jakson paketteja, eikä niihin enää juuri mahdukkaan paikallaan polkemista. Joten Ivaloa on helppo suositella rikosdraamojen ja Nordic-noirin ystäville.
Johannes ei kulje Jämsän kautta on Joonas Makkosen ohjaama ja käsikirjoittama elokuva viime keväältä ja bongasin tämän Ruutu+:n valikoimista. Elokuvassa autismin kirjolla oleva Johannes on menettänyt äitinsä kuukausia aikaisemmin ja saa nyt kuulla, että isä on Kainuun sairaalassa saattohoidossa. Joten Johannes päättää lähteä Tampereelta katsomaan isäänsä viimeistä kertaa. Siinä lähtöasetelmat tähän road-movieen, jossa kiertotie vie yllättäviin seikkailuihin ja kohtaamisiin. Kaurismäki ja muut perinteiset kotimaisen elokuvan vaikutteet ovat nähtävissä, muttei pahalla vaan hyväntahtoisesti ja pilke silmäkulmassa.
Vaikka kyseessä on melko pitkälti amatööri-elokuva, niin tämä oli positiivinen yllätys. Tämä oli sellainen hyvänmielen elokuva, jossa sosiaalisesti kömpelö Johannes oppii sekä itsestään, että kohtaamistaan ihmisistä. Elokuvan kommellukset ja käänteet ovat ennalta-arvattavissa, mutta ne on toteuttu vilpittömän sympaattisesti, kuten koko elokuva. Kaikki on jotenkin hellyyttävän kotikutoista, mutta kuitenkin suurella sydämellä tehtyä. Tämä ei ole vuoden paras elokuva, ja tietää sen itsekin, muttei lyö kuitenkaan touhua läskiksi. Lopputulos on hyväntuulinen ja itseironinen elokuva, joka jättää hymyn huulille. Suosittelenkin tätä kaikille sympaattista ja hyvää mieltä hakeville, jotka eivät kuitenkaan kavahda hieman amatöörimäisempää meininkiä tekijäpuolella.
Hevoshuutaja: Meikäläinen kävi kattomassa Myrskyluodon Maijan. Maija on nuori tyttö joka asuu perheensä kanssa Ahvenanmaalla joskus kauan sitten niinku tyylin 70-luvulla tai jotain. Ja koska niin on ajan tapa, tekee Maijan isä diilin kaveriperheen isännän kanssa ja lupaa Maijan vaimoksi kaveriperheen Jannelle. Maijaa asia ei paljon naurattele, mutta minkäs teet. Maija on Jannea kohtaan tosi nihkeä, mutta alkaa pikkuhiljaa lämmetä kun Janne kertoo että pian he muuttaisivat asumaan Myrskyluoto-nimiselle kalliolle keskellä merta. Ja totta tosiaan sinne sitä muutetaan kiviselle luodolle missä ei ole mitään. Talo pitäisi rakentaa, ja syytä onkin, sillä pariskunta harrastaa vapaa-ajallaan lisääntymistä. Ja eipä saarella juuri muuta harrastusmahdollisuuksia olekaan. Onnellinen perhe-elämä käy kuitenkin hankalaksi kun Oolannin sodan myötä luodolle rantautuu englantilaisia sotilaita ja Janne joutuu pakenemaan.
Myrskyluodon Maija oli itselleni entuudestaan täysin tuntematon supersankari, mitä nyt sen biisin olen joskus kuullut. Teatteriin oli kuitenkin helppo lähteä, sen verran paljon tätä Tiina Lymin ohjausta olin kuullut kehuttuvan. Ja toden totta, tämähän oli hyvä elokuva, kotimaisten elokuvien joukossa jopa mainio. Tarina oli todentuntuinen ja siten helposti samaistuttava, ja pääosan näyttelijät olivat hyviä, ja heidän välinen suuri rakkaus oli aistittavissa valkokankaalta. Elokuva on kauniisti kuvattu ja äänimaailma tukee hienosti elokuvan merellistä, jokseenkin jopa haikeahkoa tunnelmaa. Vaikka Myrskyluodon Maija onkin paikoin kovin koskettava elokuva, ei se itsessäni hirveän suuria tunteita kuitenkaan aiheuttanut, mutta tässä asiassa taidan kuulua vähemmistöön. Elokuvassa edetään ajallisesti joku parikyt vuotta ainakin, näyttelijöistä tätä ei oikein huomaa, mutta itseäni se ei silleen haitannut, kun kyseessä ei kuitenkaan ole mikään miljardibudjetin tuotos. Elokuvassa olisi keskivaiheilla ollut ehkä hieman tiivistämisen varaa, mutta tämä huomio saattaa selittyä myös sillä että takapuoleni ja elokuvateatterin penkki eivät ihan loppuun asti viihtyneet toistensa seurassa. Suosittelen silti kaikille tämän kokemista elokuvateatterissa.
The Long Shadow, Skyshowtime. 7-osainen tositapahtumiin perustuva brittisarja sijoittuu 70-luvun lopun englantiin, ja siinä seurataan poliisin pyrkimyksiä saada satimeen pahamaineinen Yorkshiren Viiltäjä. Sarjamurhaajan uhreiksi joutui enimmäkseen prostituoituja, ja alkuun osa poliiseista suhtautuikin surmiin hieman väheksyvästi, ajatellen että näin siinä käy kun harrastaa rikollista toimintaa. Uhriluvun kasvaessa kasvaa myös paine saada murhaaja kiinni, ja tutkinnan vetovastuu vaihtuukin muutamaan otteeseen. 70-luvun poliisitoiminta oli miehistä hommaa, ja tupakkia palaa ja viskiä kuluu kun äijänkäyrät piirtelevät tutkinnan suuria linjoja äijäporukassa. Onneksi mukaan on saatu myös naisedustusta, sillä Long Shadow taustoittaa myös uhrien ja heidän läheistensä elämää.
Briteissä kyllä osataan tehdä laadukkaita rikossarjoja. Välillä jopa kuivahkon asiapitoista sarjaa seuraa mielenkiinnolla ja taukoa jaksojen välissä ei malta pitää. Vaikka kyseessä ei ole varmaankaan mikään suursatsaus, on ajankuva luotu hienosti ja näyttelijät ovat viimeisen päälle ammattilaisia. Kun koko tapaus vielä oli entuudestaan tuntematon itselleni, niin kyllähän tämä oli todella kovan luokan viihdettä. Poliistutkinnan rinnalla seurataan uhrien elämää, joka tuo sarjaa ripauksen inhimillisyyttä. Surmatut naiset eivät ole rikosten ainoita uhreja, vaan uhreja ovat myös heidän perheensä, ja viepä tutkinta yhden poliisinkin ennenaikaiseen hautaan. Tätä on helppo suositella brittiläisen dekkarin ystäville.
True Detective: Night Country, HBO. Pienessä Alaskalaisessa Ennisin kaivoskaupungissa eletään joulukuuta ja kaamos alkaa. Pimeää ja kylmää on kuin jäätyneen myyrän perseessä. Samaan aikaan paikallisessa tutkimuslaitoksessa tapahtuu kummia, kaikki tiedemiehet katoavat mystisesti jälkiä jättämättä. Pian heidät löydetään jäätyneenä mereltä, jotain hirvittävää on ruumiiden ilmeistä päätellen tapahtunut. Asiaa alkaa selvittelemään seriffi Liz Danvers, joka ei pidä kenestäkään eikä apua kaipaa. Apua hän kuitenkin saa, sillä poliisi Evangeline Navarro, joka myöskään ei pidä kenestäkään, on varma että tapaus liittyy hänen tuttavansa kuuden vuoden takaiseen murhaan ja tunkee itsensä mukaan tutkintaan. Heitä avustaa nuori pojankoltiainen Peter Prior, joka keskittyy hoitamaan tutkintaa perinteisin keinoin, kun taas Liz ja Navarro lähinnä ajelevat ympäri pitäjää vittuilemassa ihmisille. Tutkinnan edetessä paljastuu suorastaan mystillisiä juttuja ja mikään ei välttämättä ole sitä miltä näyttää.
Mietin pitkään jaksanko tästä edes kirjoittaa mitään, eiköhän tästä ole internetissä jo kaikki tarvittava sanottu. Sarja on siis jatkoa HBO:n True Detective-sarjalle, josta on aiemmin nähty kolme tarinaa. Ensimmäinen kausi oli loistava, toinen sitten vähän heikompi, ja kolmas taas aivan hyvä. Tämä neljäs tarina alkaa ihan mielenkiintoisesti ja pari ensimmäistä jaksoa kiinnostavat oikeasti. Sen jälkeen sarja lähtee jyrkkään luisuun, ja toivoin että viimeinen jakso nostaisi lopputuloksen edes positiivisen puolelle. Kuinka väärässä olinkaan. Viimeisen jakson päätyttyä olin lähinnä vihainen.
Homman leviämisen toki saattoi aavistaa jo etukäteen, sen verran paljon ruudulla esiteltiin mystisiä juttuja ja erikoisia hahmoja, ja lopulta näitä kaikkia ei jaksettukaan selvittää millään lailla. Murhien selviäminen oli myös melkoinen lässähdys, millään aiemmin tutkitulla ei ollut lopputulokseen mitään osaa eikä arpaa, vaan ratkaisu syntyi yhdestä päähänpistosta. Eipä sarjassa kyllä juuri poliisityötä tehtykään. Internetissä joku kuvaili asian siten että Liz ja Navarro ovat kuin hahmoja avoimen maailman videopelissä, jotka vain harhailevat ympäri karttaa sivutehtäviä tehden, ja välillä Peter soittaa heille puhelun joka edistää päätehtävää. Sarjan pääosakaksikoksi on kirjotettu naishahmot, mutta hivenen erikoisesti hahmot ovat kuitenkin stereotyyppisiä miespoliiseja, tällä kertaa vain tisseillä varustettuna. Liz ja Navarro haastavat jatkuvasti riitaa, kiroilevat kuin merimiehet ja ovat kaikin puolin epämiellyttäviä ihmisiä sekä huonoja työssään. Sarjassa ei muutenkaan varsinaisesti ole kiinnostavia hahmoja mukana, ja joidenkin sivuhahmojen mukanaoloa ei voi järjellä käsittää. Muutenkin sarjassa käytetään liikaa aikaa kaikenmaailman perhesivujuonteiden selvittelyyn, joilla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa.
Kahden ensimmäisen jakson lisäksi en keksi tästä oikein positiivista sanottavaa. Alaska ympäristönä oli ihan onnistunut haku, ja John Hawkesin hahmossa oli potentiaalia olla kiinnostava, kunnes tekijät päättivät että ei vitussa ole joku John Hawkes kiinnostava. Jos sitten vielä jokunen sana sarjan ulkopuolelta. Ennakkoon sarja sai eri medioissa lähinnä ylistäviä arvioita, jotka näyttävät hieman omituiselta nyt kun myös normikatsojat ovat sarjan nähneet, ja yleinen mielipide on että sarja ei lunastanut odotuksia ja jätti loputtuaan paljon kysymyksiä. Sarjan tekijät ovat suhtautuneet somessa kritiikkiin vittuilemalla katsojille ja syytämällä näitä naisvihasta. Myös HBO päätti että katsojat ovat yksinkertaisesti väärässä, ja palkkasi tämän paskan tekijät myös seuraavan True Detectiven puikkoihin. Sen aion jättää katsomatta.
Hampuusi: Hevoshuutaja siinä kiteytti osuvasti minunkin mielipiteen viimeisimmästä True detectiven kaudesta.
Satunnaistoisto 