Hampuusi: Meikämetsuri kävi taas leffateatterissa. Tällä kertaa katseluun tuli Putoamisen anatomia (Anatomie d’une chute), joka on Justine Trietin ohjaama ja osittain kirjoittama rikosdraama viime vuodelta, mutta sai meillä ensi-iltansa vasta viime perjantaina. Elokuvassa perheen lähes sokeutunut poika löytää isänsä kuolleena kotipihasta ja vaimosta tulee epäilty. Vaihtoehtoja on kolme: Onnettomuus, murha tai itsemurha. Siinä lähtöasetelmat elokuvaan. Tämä on siis elokuva, joka voitti niin Cannesissa kuin Golden globessa Kaurismäen Kuolleet lehdet.
Periaatteessa kyseessä on oikeussalidraama, mutta asia ei ole ihan niin simppeli. Sillä mukaan on ujutettu isompiakin teemoja, kuten sukupuolten välinen tasa-arvo. Elokuvassa on hyvin pelkistetty, jopa dokumentaarinen ote ja kamera on koko ajan, lähes kiinni, jonkun kasvoissa. Se vie katsojan suoraan keskelle tapahtumia, mutta on myös uuvuttavaa katsottavaa ja vaatii toimiakseen hyvää näyttelijätyötä, eikä se kyllä siihen kaadukkaan. Sillä Sarah Huller tekee pääosassa loistavaa työtä pienin elein murhaepäiltynä, sähköistäen elokuvan.
Elokuvan rikostapaus vie mennessään ja syvyyttä tarinaan saadaan parisuhde perkaamisen myötä, josta kumpuaa myös esille nousevat teemat. Rauhallisen ja hillityn kerronnan jännite ja rikoksen mysteeri kantaa hienosti loppuun asti, vaikka kestoa on 2.5 tuntia. Sillä Ohjaaja -käsikirjoittaja Triet leikittelee taitavasti katsojan kustannuksella, onko nainen syyllinen vai ei? Silti tämä on katselukokemuksena hieman uuvuttava, kun kamera on jatkuvasti kiinni hahmojen kasvoissa. Lopputuloksena on jokatapauksessa vangitseva ja hieno sekä puhutteleva draama, josta voi monitasoisena teoksena löytyä vielä lisäpohdittavaa uudelleen katseltunakin, sen verran tämä jäi kummittelemaan pään sisälle, mutta siihen ei jaksa ryhtyä aivan heti. Suosittelen tätä kaikille, jotka eivät kavahda eurooppalaisia elokuvia.
Punttikomedia on Ruutu+:n valikoimista löytyvä kotimainen komedia toissa syksyltä. Elokuvassa hiljainen kirjastonhoitaja ajautuu selkävaivojen saattelemana salille ja kohtaa siellä entisen kehonrakentaja legendan. Kahden erilaisen ihmisen kohtaamisesta syttyy fitness-kipinä. Siinä lähtöasetelmat. Lähdetään liikkeelle siitä, että tämä oli positiivinen yllätys. Nimittäin kevyistä kehuista huolimatta odotin huonoa ja kiusaannuttavaa elokuvaa, jonka voi jättää kesken ja sanoa sitten myöhemmin, että ei ollu mun pala proteiinipatukkaa, mutta tämähän oli lämminhenkistä ja pikkuhauskaa meininkiä ja vähän epäkorrektiakin, niin siitä tuli hieman särmäkkyyttä.
Punttikomedia vääntää vitsiä punttisalimeiningille, kuntosali some-influenssereille, stereotypioista jne, mutta hyvässä hengessä. Pääpari Iina Kuustonen ja Mikko Töyssy vetävät roolinsa hyvin ja heidän välinen kemiansa pelaa mainiosti ja onneksi heidän välilleen ei edes yritetä vääntää väkisin mitään romanssia, vaan touhu pidetään toverillisena valmentaja-valmennettava suhteena. Päähahmoissa on myös ripaus traagisuutta, joka tuo vähän syvyyttä, muuten stereotypisiin hahmoihin. Tähän kun lisää kasarihenkisen teemamusan, niin lopputuloksena on kiva ja sympaattinen pikku-komedia, josta jää hyvä mieli. Ihan hyvä. Rohkenenkin suositella tätä kotimaisten elokuvien ystäville.
Kikka on Anna Paavilaisen debyyttiohjaus, joka sai ensi-iltansa toissa syksynä ja löytyy Ruutu+:sta. Elokuva kertoo nais-artisti Kikan tarinan. Kyseessä on varsin perinteinen kotimainen artisti elämäkerta, joten elokuva kertoo seksisymboliksi muovatun Kikan nousun huipulle ja sieltä alas, alkoholilla marinoituna tarinana. Sara Melleri tekee mainion roolin Kikkana. Hänestä huokuu positiivinen asenne ja halu esiintyä sekä tietynlainen sinisilmäisyys, joka Kikalla luonnonlapsena oli. Sara tuo myös hyvin ja kaunistelematta esiin Kikan surullisemman puolen ja miten Kikka jäi oman imagonsa vangiksi. Sara onkin elokuvan dynamo. Sen sijaan sivuosissa vedetään melko tasapaksulla meiningillä, ilman heittäytymistä, vähän kuin oltais leimattu kellokortti ja käyty töissä.
Suomen elokuvahistoria on täynnä miehistä tehtyjä elämäkerta elokuvia, mutta nyt viime vuosina olemme alkaneet saamaan valkokankaalle tarinoita myös naisista ja Kikka on yksi näistä. Elokuvan ensimmäisellä puoliskolla on hyvää energiaa ja pirteyttä, kun kerrotaan miten Kikka unelmoi tähteydestä ja siitä seuranneesta Kikka-ilmiön synnystä, mutta sittemmin elokuvalla on hirveä kiire kertoa asioita ja esimerkiksi aiemmin pedattu euroviisu-unelman tavoittelu, sysätään syrjään. Samoin käy myös Kikan siviilielämän kanssa ja tyydytään alkoholismissa kieriskelyyn. Näin elokuva jättää hyödyntämättä useita mahdollisuuksia saada enemmän syvyyttä, kuin perinteinen viinanhuuruinen taiteilijaelämäkerta elokuva.
Jokatapauksessa kyseessä on aivan hyvä elokuva Kikan traagisesta tarinasta, vauhditettuna hänen hiteilllään ja onnistuuhan elokuva kuitenkin kertomaan myös naisten heikommasta asemasta musiikkibisneksessä ja vähättelyn ilmapiiristä tuona aikana. Joten jos kaipaa Kikkamaista nostalgiaa niin tähän voi tarttua.
Hevoshuutaja: Tänään saa suomen ensi-iltansa Jason Stathamin uusi toimintarymistely The Beekeeper. Sain kunnian nähdä tämän ennakkoon Keminmaan Lohiporras-seuran ystävänpäiväillassa. Adam Clay viettää päivänsä rauhallisesti mehiläisiä hoitaen. Hänen ainoa ystävänsä ja vuokraemäntänsä joutuu nettihuijauksen uhriksi ja menettää kaikki rahansa, ja sitä myöten myös elämänhalunsa. Adam ei ole asiasta järin riemuissaan, ja lähtee etsimään syyllisiä. Pian selviää että Adam on aiemmin toiminut huippusalaisen valtionviraston tappajana. Peräänsä Adam saa poliisikaksikon, joista toinen on sattumalta alussa menehtyneen vuokraemännän tytär. Ruumilta ei vältytä kun Adam painaa paikasta toiseen jakaen oman käden oikeutta, ja lopulta nettihuijauksen jäljet johtavat aivan yhteiskunnan huipulle.
Ennakkoon en tiennyt tästä oikein mitään, Hampuusi tosin totesi kyseessä olevan jonkinlainen yllätyshitti. Ohjaaja David Ayerilta mieleen muistui mainio Fury, joten olisiko tässä ainekset hyvään elokuvaan. No ei sitten millään. Ensimmäiset puolituntia olivat vielä ihan kelpo elokuvaa, mutta sitten homma vedetään ihan läskiksi ja kuoren alta paljastuu täysin aivoton ja sieluton tusina-ammuskelu. Elokuvan pahikset ovat överikarikatyyrejä, kukaan ei osu aseillaan mihinkään edes lähietäisyydeltä, ja kun Swat-miehen kaataa on hän pelistä pois lopullisesti. The Beekeeper on tavallaan erittäin köyhän miehen John Wick, tässä kun ei ole taisteluiden näyttävyyteen panostettu samalla tavalla, joten se käy äkkiä tylsäksi. Tappamisen lomassa viljellyt hauskat kaskut eivät ainakaan kalaportaiden ystäviä naurattaneet yhtään, joten silläkin osastolla mentiin metsään. Mutta voinen suositella tätä johonkin kaveriporukan kaljoittelun lomaan, valkokankaalta ei kenenkään pidä tätä katsoman.
Titane, katsottu IPTV-palvelusta. Elokuvan alussa nähdään kun nuori Alexia-tyttö joutuu auto-onnettomuuteen, jonka seurauksena hänen päähänsä asennetaan Titaanilevy, josta elokuva ilmeisesti on saanut nimensäkin. Tämän jälkeen hypätään ajassa eteenpäin, Alexiasta on kasvanut nuori nainen joka pitää autoista ja ihmisten tappamisesta. Ehkä kuitenkin enemmän autoista, sillä ensimmäisen murhan jälkeen nähdään Alexia harrastamassa sitä kauneinta auton kanssa. Pian eräs murhauskeikka menee silleen reisille että Alexia joutuu toivottoman tuntuiselle pakomatkalle, kunnes hänen onnistuu vakuuttaa viranomaiset olevansa aikoinaan kadonnut pikkupoika. Kadonneen pojan palomiesisä tunnistaa Alexian omaksi lapsekseen, ja ottaa tämän luokseen asumaan. Alexialla on kuitenkin väärän identiteetin lisäki vielä pahempikin salaisuus piilotettavanaan, jota en nyt kuitenkaan tässä spoilaa. Mutta voin kertoa että sellaista salaisuutta ei ole ennen nähty. Missään.
Tää oli muutamia kertoja tullut vastaan erinäisillä internetfoorumeilla, ja kun se taas pomppasi jossain silmille niin päätin katsastaa mistä on oikein kyse. Ja olihan melkoinen kokemus. Titane sisältää paljon seksiä, väkivaltaa ja muita mieleenpainuvia ihmeellisiä asioita. Matka joka Alexian kanssa koetaan, alkaa vauhdikkaana murhaamisena, ja etenee lopulta todella deeppeihin keloihin. Titane sisältää varmasti paljon vertauskuvia ja erilaisia kannanottoja, mutta en katsellut sillä silmällä että niistä paljon ymmärtäisin, mutta katsoin kuitenkin kiinnostuneena ja ihmeissäni. Elokuvan loputtua en kuitenkaan ollut mitenkään haltioissani, mutta kuitenkin tavallaan kiitollinen Titanen tekijöille että olivat onnistuneet luomaan jotain erilaista. Voin varovaisesti suositella tätä kokeilunhaluisille elokuvankatselijoille, mutta ei varmasti sovi kaikille, ei ainakaan niille herkimmille. Toki tämän katselua vaikeuttaa se seikka että mistään tätä ei kai täysin laillisesti voi suomessa katsoa, vaikka on valmistunut jo 2021.
Satunnaistoisto 