Hampuusi: Viime viikon perjantaina tuli ensi-iltaan uunituore Teräsmiesfilmatisointi, Superman. En ole koskaan ollut hirveästi Teräsmies fani. Sillä Teräsmies on aina edustanut valoa ja toivoa. Minä olen sen sijaan ollut aina Batman fani, joka on yön synkkä ritari. Nämä sankarithan on DC:n keihäänkärjet ja vähän kuin jin ja jang. Joten Batmanin leiristä katsottuna Superman on ollut liian puhtoinen ja ylivoimainen hahmo, mutta kyllä kaikki Superman-leffat on tullut jossain vaiheessa katsottua. Tässä filmatisoinnissa kiinnosti erityisesti minkälaisen Teräsmiehen, Guardians of galaxeilla tunnetuksi tullut Jamie Gunn on luonut. Joten kävin tarkastamassa leffan.
Elokuva ei sinällään kerro Teriksen syntytarinaa, vaan hän on ollut leffan alussa jo maassa iät ja ajat ja tositoimissa kolme vuotta. Näin syntytarinan sijaan hyökätään suoraan toimintaan, jossa Lex Luthor juonii pahojaan. Syntytarina tulee kyllä ilmi matkan varrella, vaikkei sitä näytetä. Muuta tarinasta ei ole tarvetta tietää etukäteen. Elokuva on ohjaaja-käsikirjoittaja Gunnin näköinen niin hyvässä kuin pahassakin, mutta jäädään ehdottomasti voiton puolelle. Siinä missä Batman-leffojen kuuluukin olla synkkiä, niin Gunn:mainen kepeys ja pikku hassuttelu istuu hyvin Supermanin maailmaan.
Elokuva onnistuu olemaan viihdyttävä ja jättämään hyvän mielen. Uusi Teris tempaa mukaansa hyvin pian startattuaan. David Corenswet on yllättävän hyvä niin Teräsmiehenä kuin Clark Kentinäkin ja hänen kemiansa pelaa mainiosti yhteen Lois Lanea näyttelevän Rachel Brosnahanin kanssa. Niin ja Nicholas Hoult on Lex Luthorina aidosti ilkeä ja omahyväisen säälimätön, onnistuen näin mainiosti pääpahiksen roolissa. Eikä laajassa hahmokaartissa hirveästi vedetä vihkoon muutenkaan. Eikä elokuva ole pelkkää kevyttä viihdettä, vaan se ottaa samalla kantaa maahanmuuttopolitiikkaan, sodankäynnin moraalikysymyksiin, median turmeltuneisuuteen, jne.
Vauhdikas, värikäs ja vähän höpsö lopputulos voittaa katsojan puolelleen, tuoden toivoa ja valoa, kuten kuuluukin, olemalla hauska, mutta myös jännittävä ja koskettava sekä viihdyttävä, mutta silti sisältäen sanomaa ja se superkoira, Krypto on sympaattinen vekkuli, joka meinaa välillä varastaa show:n. On tässä silti omat lapsuksensa, mutta mennään nyt positiivisuuden kautta. Sillä tämä on raikas filmatisointi viime vuosien synkistelevän Teräsmiehen jäljiltä. Tästä on hyvä jatkaa uuteen DC:n elokuvauniversumiin ja tätä on helppo suositella Supermanin ystäville.
Sinners tuli ensi-iltaan huhtikuussa ja lisättin HBO Maxin kataloogiin viime viikolla. Elokuvassa rikollista taustaa omaavat veljekset palaavat syvään etelään ja perustavat kapakan mustille, mutta juhliminen yön tunteina saa ikävän käänteen. Siinä kupletin juoni lyhyesti. Toki tämän voisi myös sanoa olevan nuoren blues-muusikon kasvutarina, mutta lopulta sillä ei ole hirveästi väliä, että onko tämä tarina muusikosta vai kotiin palaavista kaksosista. Sillä siinä vaiheessa kun elokuva päättää iskeä silmää Tarantinon kirjoittamalle kulttielokuvalle, niin tarina jää taustalle.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Coogler on luonut rohkean sekoituksen eri lajityyppejä. 30-luvun alkuun sijoittuva elokuva nostaa esiin yhteiskunnallisina teemoinaan mm. rotuerottelun, rasismin ja mustien vaikutuksen musiikkiin. Se tuo syvyyttä elokuvaan. Myös elokuvan hahmoja pohjustetaan onnistuneesti. Näin jännitteet kantaa ja kun tunnelmakin velloo paikoin vahvana niin paketti toimii, vaikka siihen sekoitetaan elementtejä rikoselokuvasta westerniin, kauhusta komediaan ja kuorrutetaan sitä musiikilla. Lopputuloksena on syntisen viihdyttävä ja verinen kapakkielokuva, vaikkei tälle ole mitään aihetta klassikon viittaa sovittaa ylle.
Hevoshuutaja: Heads of State, Prime video. Britannian yrmy pääministeri Sam Clarke (Idris Elba) ja Yhdysvaltain leffatähtenä maineeseen noussut presidentti Will Derringer (John Cena) joutuvat hurjaan seikkailuun kun heitä kuljettava Air Force One ammutaan alas. On nimittäin niin että ilkeä rikollinen Gradov (Paddy Considine) on päättänyt tuhota Naton ja näiden kahden valtionpäämiehen eliminointi on operaation tärkein vaihe. Valko-Venäjälle lentokoneesta selvinnyt kaksikko alkaa toiminnantäyteisen matkan läpi Euroopan, tavoitteena ehtiä Nato-huippukokoukseen Italiaan ennenkuin on liian myöhäistä.
Heads of State lisättiin Primen valikoimiin jo pari-kolme viikkoa sitten, mutta en uhrannut ajatustakaan sen katselulle, kun olin varma että kyseessä on jälleen yksi tekoälyn kirjoittama tylsä suoratoistokikkare. Mutta kun en oikein muutakaan keksinyt niin laitoin sitten kuitenkin pyörimään. Ja mikä mukava yllätys odottikaan, Heads of State on oikeasti mainio toimintabromedia! Okei, voihan leffa ollakin tekoälyn kirjoittama, eikä se juonen tai yleisen uskottavuuden puolesta mikään mestariteos ole, mutta helvetin viihdyttävä paketti alusta loppuun. Elokuvan ohjaajana toiminut Ilya Naishuller on aiemmin ohjannut sellaiset toimintapätkät kuin Hardcore Henry ja Nobody. Heads of Statessa toimintakohtaukset ovatkin viimeisen päälle hienoja, ja useimmissa taustalle on valittu musiikkiraita joka tempaa mukaansa menoon. Komediapuoli on aika tuttua ja turvallista bro-läppää, mutta pari naurut aiheuttanutta juttuakin oli onnistuttu kehittämään. Sivurooleissa nähdään mainiot suoritukset sekä Jack Quaidilta että etenkin ärhäkkää agenttia esittävältä Priyanka Chopra Jonasilta. Cena ja Elba ovat pääasiassa omia itsejään, mikä ei tietenkään ole huono juttu ja kaksikko sopii hyvin yhteen. Heads of State on yllättävän laadukas julkaisu suoratoistopalvelun omaksi tuotokseksi, ja kehtaankin suositella sitä toimintakomedioiden ystäville.
Warfare, IPTV. Ollaan Irakissa vuonna 2006, jossa navy seal-ryhmä valtaa pimeyden turvin talon ja jää pitämään sinne vahtia. Päivän valjetessa ryhmä huomaa epäilyttävää liikettä talon lähistöllä, ja saman vahvistaa paikalla oleva ilmatuki. Kokeneet ammattilaiset eivät kuitenkaan ole huolissaan vaan tarkkailevat tilannetta rauhallisena. Lopulta tilanne kuitenkin laukeaa räjähtävällä tavalla ja ryhmän tehtävä muuttuu selviytymistaisteluksi sekä aikaa että vihollisjoukkoja vastaan.
Warfare poikkeaa normaalista sotaelokuvan kaavasta siinä että se tapahtuu lähes kokonaan ”reaaliajassa”. Kun ryhmä odottaa apujoukkoja jotka ovat 10 minuutin päässä, myös katsoja joutuu odottamaan kaikki kymmenen jännittävää minuuttia. Tästä syystä elokuva ei kuvaakaan kuin tämän yhden ainoan puolitoistatuntisen tapahtuman. Hahmojen taustoja ei avata lainkaan, eikä elokuvassa ole mitään ylimääräistä, vain tämä yksi hetki navy sealien elämässä. Warfare on intensiivinen ja rankka kuvaus siitä minkälaista helvettiä sota voi olla näin pienessäkin mittakaavassa. Elokuvan ääniraita jytisee ja paukkuu ja harmittaakin että en nähnyt tätä teatterissa. Näyttelijöistä tunnistin Will Poulterin ja Cosmo Jarvisin, mutta sillä ei sinänsä ole mitään väliä kun kaikki näyttelijät ovat tavallaan samalla viivalla ja ovat vain sotilaita. Jos jotain jäin kaipaamaan, niin ehkä hieman lisää pituutta, ja osa tulitaisteluista vaikutti vähän hölmöiltä, mutta luulen että elokuvan tekijät tietävät minua paremmin ja näin on hyvä. Elokuva perustuu tositapahtumiin.
Eden, IPTV, tulossa ehkä syksyllä teattereihin. Ron Howardin ohjaama tositapahtumiin perustuva kevytjännäri alkaa vuodesta 2025. Maailman talous on ihan vituillaan ja fasismi nostaa päätään ympäriinsä. Eiku hetkinen oliko se sittenkin vuosi 1929. Oli miten oli, saksalainen Dr. Ritter (Jude Law) saa tarpeekseen ja ottaa puolisonsa Doran (Vanessa Kirby) mukaansa ja lähtee Galapagossaarille mietiskelemään ja kehittelemään uutta filosofiaa joka saisi ihmiskunnan johonkin järjestykseen. Sana autiolla saarella mietiskelevästä Ritteristä kiirii ympäri maailman ja muutaman vuoden päästä saarelle muuttaa toinenkin pariskunta (Daniel Brühl & Sydney Sweeney), ja vieläpä lapsi mukanaan. Ritterit eivät asiasta ole innoissaan, mutta repivät pelihousunsa lopullisesti kun saarelle pölähtää vielä Paronitar Eloise (Ana de Armas) kahden rakastajansa kanssa. Eloisen kunnianhimoinen suunnitelma on rakentaa saarelle hotelli. Näistä lähtökohdista lähdetään rakentamaan draamatrilleriä josta ei käänteitä puutu.
Varsin nimekkäällä castilla varustettu draamajännäri tuli vastaan täysin pyytämättä ja yllättäen. Eden on ollut ensi-illassa jo viime syksynä Toronton kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla, mutta jostain syystä sen maailmanlaajuinen ensi-ilta on vielä tulematta. Eiköhän se sieltä joskus. Pääasiassa laadukkaita ohjaustöitä tehnyt Ron Howard on lähtenyt ehkä hieman pois omalta mukavuusalueeltaan ja päätynyt mustaa huumoriakin sisältävän Edenin puikkoihin. Tuloksena valitettavasti lähtökohtiin nähden alisuorittava teos. Elokuvan alku on varsin mielenkiintoinen, mutta kääntyy nopeasti lähes farssin puolelle kun Ana de Armaksen Paronitar saapuu ruutuun. Hahmo on vedetty ärsyttävyydessään niin epäuskottavaksi että elokuvan katseleminen on paikoin sietämätöntä. Olkoonkin että todellisuudessa hahmon esikuva on juttujen mukaan ollut vielä sietämättömämpi, niin katselu on tuskallista. Muut hahmot sen sijaan ovat suht mielenkiintoisia ja jokaisesta löytyy vähintään kaksi puolta. Näyttelijöistä parhaan suorituksen tekee mielestäni Sydney Sweeney, Vanessa Kirby tulee hyvänä kakkosena. Kolmanneksi kovimman suorituksen ruudulla tekee Jude Lawn penis. Eden sisältää välillä kaunista kuvaa ja vaikuttavaa musiikkia, ja tarinakin sinällään on ihan kiinnostava, mutta harmillisesti itselleni Paronitar hahmona oli liikaa. Elokuvasta voi tulkita monenkinlaista opetusta sen päätyttyä, ja Dr. Ritterin alkuperäinen ajatus maailman pelastavasta uudesta filosofiasta on kaunis.
Satunnaistoisto 