Hampuusi: Pääsiäisen viihdepaketti startataan viime viikolla ensi-iltaan tulleella trillerillä Drop. Elokuvassa yksinhuoltajaäiti rohkaistuu lähtemään treffeille vuosien tauon jälkeen, mutta lupaavalta vaikuttaneet tärskyt saa ikävän käänteen, kun hän alkaa saamaan uhkaavia meemejä. Touhun takana voi olla kuka vaan ravintolan asiakkaista ja pian myös hänen lapsensa henki on uhattuna. Siinä kupletin juoni lyhyesti. Kyseessä on siis someajan Hitchcock-tyyppinen jännäri, jonka pääosassa Meghann Fahy tekee ihan kelpo suorituksen äiti-ihmisenä, joka joutuu piinaavan kiristyksen uhriksi. Ja näin kannattelee jännärin maaliin kuivin jaloin.
En tiennyt elokuvasta oikeastaan mitään ennen katsomista, vaan päädyin teatteriin koska joululipuistani alkaa viimeinen käyttöpäivä lähestymään ja paniikinomaisena ratkaisuna lähdin extemporena katsomaan jotain. Tässä on yllättävän paljon plus-merkkisiä puolia. Ensinnäkin tarina käynnistyy nopeasti ja katsojalle selitetään uhkaavan tilanteen säännöt selkeästi. Näin skenaario jännitysnäytelmälle on valmis ja pakko myöntää, että paikoin tunnelma tiivistyy ihan kivastikin. Elokuva pitää otteessaan aika hyvin ja kun kyseessä on ainoastaan reilu puolitoistatuntinen pläjäys, niin touhu ei ehdi alkaa hirveästi kyllästyttämään. Onkin harmi, että lopussa elokuva lähtee laukalle ja siinä samalla jännitekin kärsii. Silti lopputulos on kiva pikku jännäri.
Tällä vikolla tuli ensimmäisen kauden viimeinen jakso Disney+:n, Daredevil: Born again -sarjaan. Sarja on jatkoa Netflixin DareDevil-sarjoille, jotka myös siirtyivät Netflixistä Disney+:aan, jossain vaiheessa kun Disney alkoi rohmuamaan Marvel-oikeuksia itselleen. Jokatapauksessa tässä uudessa sarjassa Matt Murdock päättää traagisen tapahtuman jälkeen lopettaa hommat DareDevilinä ja antaa oikeusjärjestelmän hoitaa hommansa, vaikka oli vielä edellisen sarjan 3.kaudella sanonut, että kuolee ennemmin DareDevilinä kuin elää Matt Murdockina.
Se aikaisempi kolme kautinen DareDevil sarja on siis parasta supersankari-meininkiä mitä sarja muodossa on nähty ja sen takia odotukseni tämän suhteen olivat korkealla. Ja jos peilaa entiseen, niin meininki jatkuu yhtä synkkänä ja mukana on tuttuja hahmoja, kuten esim. Frank Castle/Punisher ja Wilson Fisk/Kingpin. Tämä ei sisällä yhtä paljon toimintaa, vaikkakin se toiminta on, on brutaalia. Sarja keskittyy enemmän Matt Murdockiin ja Wilson Fiskiin, molempien yrittäen jättää vanhat roolinsa.
Silti se psykologinen aspekti, jossa nämä hahmot kamppailisivat omien moraaliensa ja ristiriitojensa kanssa, jää vähän puolitiehen. Jaksojen taso myös heittelee kauden ensimmäisellä puoliskolla, kun tuttuja juonikuvioita kierrätetään, eikä uudet hahmot ole yhtä kiinnostavia kuin vanhat. Tarinan kuljetus osuu kuitenkin paremmin uomiinsa kauden toisella puoliskolla. Mukana on myös piikkiä Trumpin yhdysvaltoja ja vallan väärinkäyttöä kohtaan. Ja onhani tämä selkeästi keskitasoa parempaa sarjamuotoista supersankari-meininkiä.
Åren murhat on Netflixin 5-osainen rikossarja helmikuulta, joka pohjaa ruotsalaisen Vivica Stenin romaanisarjaan. Sarjassa tukholmalaispoliisi Hanna Ahlander saapuu Åren tunturikylään lepäilemään virkavapaalla, mutta kun teini-ikäinen Amanda katoaa, niin päättää hän auttaa paikallista poliisia. Siinä lähtöasetelmat tähän ruotsalaiseen nordic-noir sarjaan. Olen nordic-noirin ystävä ja tämäkin tempaisi minut mukaansa hyvin nopeasti. Viimeistään kun Amandan ruumis löytyy kylmäävän tyylikkäästi kuvattuna hiihtohissistä, niin olin koukussa.
Alku on muutenkin kiinnostava, sillä päähenkilön menneisyyskin vaikuttaa hämärältä, eikä ole oikein varmuutta, mikä hän on naisiaan. Onko hän vain eksyksissä elämässään vai minkälainen homma? Tunnelma on sopivan synkkä ja useammallakin kylän asukkaalla on salattavaa, niin jännitys pysyy yllä ja lumiset tunturimaisemat tuovat siihen oman säväyksensä. Itse rikoksen ratkonta etenee kuitenkin välillä turhankin suoraviivaisesti, mutta se ei varmasti haittaa kaikkia katsojia, mutta itselleni tutkintaan syventyminen olisi sopinut hyvin. Se olisi tuonut vähän ilmavuutta sarjaan. Jokatapauksessa tykkäsin tästä siinä määrin, että jos jatkoa tulee niin katson kyllä.
Hevoshuutaja: The Pitt, Hbo Max. Teho-osastoon suunniteltu jatkotarina kaatui alkuperäisen sarjan luojan perikunnan vaateisiin, ja näinpä sarjassa ei nähdä Noah Wylen esittävän tohtori Carteria, vaan dr. Robbya. The Pitt on 15-osainen sairaalasarja jonka jokainen jakso kuvaa yhtä tuntia Pittsburghilaisen sairaalan hätäpäivystyksessä. Sarjan hahmoille 15-tuntinen työvuoro on vain yksi muiden joukossa, mutta katsojalle tarjoillaan intensiivinen ja jännittävä paketti sairaalan elämää. Päähahmoja on pitkälti toista kymmentä, ja näistä suurimpana tietysti dr. Robby, ja Noah Wylelle onkin helppo povata kaiken maailman emmyt ja jussit suorituksestaan. Siinä sivussa mm. Taylor Dearden vetää ikimuistoisen ja koskettavan roolin dr. Melissa Kinginä, joka on ehkä vähän kirjolla, ja kaikessa hyväsydämisyydessään sulattaa varmasti kovimmankin kossin paatuneen sielun. Muutkin hahmot ovat aivan pidettäviä, eikä varsinaisesti kukaan onnistu ärsyttämään. The Pittissä ei olla realismissa säästelty, ja sarjaan mahtuukin rutkasti verta ja suolenpätkiä. Ja kun mukana on vielä kohtalaisen hankala synnytys läheltä kuvattuna, ei sarja ole ehkä kaikein herkimmille. Ja toisaalta välillä lääkärit kohtaavat ammattinsa ikävät puolet ja joutuvat toteamaan omaisille että yritimme parhaamme mutta nyt se ei vain riittänyt, nämä tilanteet on kuvattu taidolla ja tunteella, ja silmäkulmia saakin olla pyyhkimässä tämän tästä. Muihin sairaalasarjoihin verrattuna on positiivista myös se että kotona ei käydä missään välissä, ja näin ei päästä näkemään mitään tylsiä siviilipuolen asioita, vaan pitäydytään tiukasti lääkäröinnissä. The Pitt on itselleni helposti vuoden, ehkä jopa useammakin, paras sarja jota voin helposti suositella kaikille. Ja nyt kun kaikki jaksot ovat ulkona, on tämä jokaisen syytä bingettää.
The Brutalist, elokuvateatterit. Elokuva alkaa 2 maailmansodan aikaan kun Adrien Brodyn esittämä arkkitehti László Tóth saapuu laivalla ihmeelliseen amerikan yhdysvaltoihin. Tästä alkaa kovien koettelemusten matka, kun paljastuukin että land of the free ei ehkä olekaan sitä mitä mainostettiin. László päätyy töihin Guy Pearcen esittämän miljonääri Harrison Van Burenin leipiin, joka haluaa rakentaa kaupunkiinsa massiivisen landmarkin ja yhteisökeskuksen. László palkataan suunnittelemaan kyseinen monumentti, ja urakka on täynnä vastoinkäymisiä ja murheita, mutta László on päättänyt viedä projektin maaliin, maksoi mitä maksoi.
Brutalist on yli kolmetuntinen monsteri joka ei kuitenkaan missään vaiheessa käy tylsäksi. Esimerkillisesti elokuvan puoleen väliin on lisätty tauko jolloin voi käydä pissalla tai jääkaapilla. Ja enpä tiedä mitä tästä oikein sanoisi, suosittelen katsomaan itse mistä on kyse. Väkevää draamaa ja uskomaton roolityö Adrien Brodylta, Guy Pearcelta ja Lászlón vaimoa esittävältä Felicity Jonesilta. Ehkä eniten itseäni tässä säväytti se että leffan budjetti on ollut jotain 6 miljoonaa, ja sillä on saatu aikaan näinkin näyttävä ja merkityksellinen kokonaisuus. Melkoinen taidonnäyte nuorelta ohjaajalta Brady Corbetilta. Helposti vuoden parhaita elokuvia, ja haluaisin kovasti omistaa Lászlón vaatekaapin.
Mickey 17, elokuvateatterit. Eletään jossain vähän tulevaisuudessa ja Mickey lupautuu avaruusseikkailuun jonka tarkoituksena on löytää uusi asuinpaikka äärihörhöytyneille ihmisille. On myös olemassa uusi hieno teknologia jolla ihminen voidaan tulostaa uudelleen ja uudelleen tämän kuollessa, muistot säilyttäen. Mickey suostuu myös tähän, josta elokuvan nimikin tulee, leffassa seurataan järjestyksessään seitsemännentoista Mickeyn elämää.
Leffan ajatus ihmisen tulostamisesta on aivan hauska, ja alkuun Mickey 17 onkin kohtalaisen kiinnostava kun seurataan mitä kaikkea tästä ajatuksesta voi seurata. Pian kuitenkin tulostelu loppuu ja elokuva keskittyy yhden tietyn Mickeyn touhuihin uudella oudolla planeetalla. Elokuvan pahista näyttelevä Mark Ruffalo on kuin ilmetty Donald Trump, joskin leffa on kuvattu jo 2022, jolloin tilanne ei ollut niin perseellään kuin se on nyt. Ja kuten Trumpikin touhut, käy Ruffalon karikatyyrimäinen näyttely nopeasti tylsäksi ja menettää teränsä. Loppua kohden lähennellään jo farssia, eikä oikein mikään jaksa kiinnostaa. Robert Pattisonilta kuitenkin aivan kelpo roolityö tässä puolituntia liian pitkässä toimintakomediassa.
Satunnaistoisto 