Hampuusi: Suomi on saanut ensimmäisen oman Netflix-elokuvansa toissa viikonloppuna. Kyseessä on Antti Tuomaisen samannimiseen kirjaan perustava, Pikku-siperia, jonka on ohjannut ja osittain kirjoittanut Dome Karukoski. Elokuva kertoo pienestä tuppukylästä, joka saa uutta virtaa meteoriitin iskettyä sinne, mutta miljoonan dollarin avaruuskivi kiinnostaa myös rikollisia. Siinä kupletin juoni lyhyesti. Jossain luki, että tämä olisi Napapiirin sankarit goes Fargo -tyyppinen rikoskomedia. Noh, jos on oikein hyvä mielikuvitus niin kyllä siitä tuollaisenkin mielikuvan voi saada, mutten ite lähtis myymään tätä noin.
Toki tässäkin ollaan talvisissa maisemissa ja hahmot ovat vähän karikatyyrimäisiä, mutta joo. Pidän Dome Karukoskea yhtenä maamme kärkiohjaajista, mutta tällä kertaa hän ei yllä normaali tasolleen. Vai onko Netflixillä joku vahtimassa, ettei vahingossakaan tulee parempaa kuin ihan hyvä? Sillä sellaiseksi tämä jää ja Netflix elokuvien taso ei tunnu päätä huimaavaan yleensäkään. Periaatteessa aineksia olisi vaikka mihin, mutta huumori jää hampaattomaksi. Ja se syö elokuvan tehoja. Tragikoomisessa tarinassa on kuitenkin lämpöä sen verran, että se kantaa loppuun asti. Sen lisäksi elokuva käsittelee uskon, toivon, rakkauden ja kuoleman teemoja, saaden näin syvyyttä, eikä jää pelkästään höpsöksi. Näin lopputulos on OK rikoskomedia, jolle kotimaisten elokuvien ystävät voivat antaa mahdollisuuden.
Liittymiä (Electric state) on vuorostaan tuore Netflixin suursatsaus. Scifi-toiminta elokuva kertoo dystopiasta, jossa ihmiset ja robotit ovat käyneet sodan keskenään, jonka ihmiset voittivat. Nyt vuosia myöhemmin nuori nainen lähtee etsimään veljeään, jonka on luullut kuolleen sodan myötä. Siinä kupletin juoni lyhyesti, joka sinänsä on ihan kiinnostava ajatuksen tasolla, tai tarkoitan maailmaa robottien kanssa käydyn sodan jälkeen. Se on kiinnostava. Jos oikein muistan, niin elokuvan budjetti oli 320 miljoonaa euroa.
Kyseessä on siis kallis elokuva, joka kieltämättä näyttää ja kuulostaa ihan hyvältä, mutta siihenpä hyvyys aika pitkälti jääneekin. Nimittäin juoni tuntuu moneen kertaan nähdyltä tai siis että se tuntuu lainailevan sieltä täältä muista elokuvista, eikä tarjoa yllätyksiä. Näyttelijätkin tuntuvat ainoastaan leimaavan kellokorttinsa ja vetävän roolinsa vasemmalla kädellä. Elokuvassa ei ole minkäänlaista jännityselementtiä tai mitään mikä saisi edes vähän innostumaan, vaan koko touhu tuntuu täysin yhdentekevältä, jättäen kylmäksi. Sitä myöten lopputuloksena on sieluton scifi-pläjäys. Eikä tätä voi oikein suositella kellekään.
Hevoshuutaja: Here, tulossa vuokrattavaksi. Forrest Gumpista tuttu kolmikko, ohjaaja Robert Zemeckis sekä näyttelijät Tom Hanks ja Robin Wright ovat lyöneet talenttinsa samaan koriin ja kokeilevat toistaa Forrest Gumpin menestystä. Heren jippo on siinä että se kuvaa yhden talon elämää noin 1900-luvun alusta tähän päivään. Tarkemmin ottaen talon olohuoneen elämää, kamera pysyy yhdessä paikassa elokuvan alusta loppuun. Välillä käydään kauempanakin ihmiskunnan historiassa, ja vaikka taloa ei vielä olekaan, on kamera silti paikalla. Suurimman ruutuajan saa kuitenkin Hanksin ja Wrightin esittämä pariskunta, Richard ja Margaret, jotka aloittavat suhteensa jo kouluiässä. Ikävien sattumusten ja kompromissien vuoksi he päätyvät elämään suuren osan elämästään samassa talossa jossa Richard syntyi.
Yhden kameran lisäksi Heressä on kikkailtu myös nykyteknologian kanssa, ja käytetty tekoälyä nuorentamaan/vanhentamaan näyttelijöitä riippuen missä kohtaa hahmojen elämää ollaan. Pääosin nuorennus toimii ihan hyvin kunhan siihen alkuihmetyksen jälkeen tottuu. Toki Tom Hanks ei kuulosta 16-vuotiaalta missään vaiheessa. Here on ihan hyvä elokuva joka pitää otteessaan ja varsinkin päätarina on kiinnostavaa katseltavaa, ja onnistuu koskettamaan ja herättämään ajatuksia. Muut, pienemmät tarinat ovat jokseekin turhia, jotkut enemmän turhia kuin toiset, mutta toisaalta antavat vähän hengähdysaikaa päätarinan parissa. Lisäksi päätarina pääsee vauhtiin vähän liian myöhään, mikä laskee väistämättä pisteitä. Mistään uudesta Forrest Gumpista ei missään nimessä voida puhua, mutta elokuvalla on kieltämättä paikkansa ja ansionsa. Elokuvan rakenteen ja staattisen kameran vuoksi Hereä on vaikea suositella ihan kaikille, mutta kannattaa antaa mahdollisuus.
The Last Showgirl, elokuvateatterit. Pamela Andersonin esittämä Shelly on esiintynyt 30 vuoden ajan samassa tanssishowssa Las Vegasissa, ja saa kuulla että show lopetetaan. Shellyn elämältä häviää tarkoitus, hän kun on aina vain halunnut tanssia ja esiintyä, ja on erittäin ylpeä urastaan. Shelly ei voi olla miettimättä mitä kaikkia uhrauksia hän on joutunut tekemään 30-vuotisen uran eteen, ja yrittää korjata välejään tyttäreensä, jonka edelle tanssiura on aikanaan mennyt. Samalla on tietysti harjoiteltava koe-esiintymisiin, joissa lähtökohdat Shellyn ikäiselle tanssijalle ovat hankalat.
Ihan ensimmäisenä The Last Showgirlissä pistää silmiin se että se on kuvattu jollain todella erikoisella filtterillä ja käsivaralta. Kuva on sumea ja heiluva ja suttuinen ja kaikkiaan ihan karmeaa katseltavaa. Joko silmä tuohon tottui, tai filtteristä luovuttiin, sillä alun jälkeen asia ei enää haitannut. Gia Coppolan ohjaama The Last Showgirl on pienen budjetin pienimuotoinen draama joka keskittyy hahmoihinsa. Alussa paikoin tuli mieleen että tarina sopisi hyvin johonkin pidemmänpuoleiseen musiikkivideoon, tarina kun on kovin yksinkertainen ja pelkistetty. Välillä fiilistellään ja kuvataan Shellyä haaveilemassa ulkosalla musiikin tahtiin. Mutta lopulta leffa kuitenkin kantaa koko kestonsa helposti, jopa niinkin hyvin että elokuvan viimeinen näytös tuntuu hätäiseltä, yhtäkkiä asioita vain tapahtuu liian nopeasti. Pääosassa Pamela Anderson on hyvässä vedossa ihmisenä joka ei osaa päästä irti menneestä, ja joka vilpittömästi uskoo tekevänsä suurta taidetta. Sivuroolissa nähtävä Dave Bautista on myös hyvä, kuten myös yllätävän roolin tekevä Jamie Lee Curtis. Shellyn tyttären näyttelijäksi on jostain syystä valittu 10-15 vuotta liian vanha näyttelijä, ja tämä ei oikein sopinut rooliinsa. The Last Showgirl on aivan kelpo ja hieman surullismielinen elokuva jonka loppu jätti toivomisen varaa.
Wolf Man, tulossa vuokralle. Nuori Blake on isänsä kanssa metsästyshommissa jossain Oregonin syvissä metsissä. Metsässä kuuleman mukaan elää jonkinlainen ihmissusi, mutta sitä ei nyt satu löytymään. Hypätään 30 vuotta ajassa eteenpäin New Yorkiin, Blaken parisuhde puolisonsa Charlotten kanssa on kriisissä. Blaken isä on ollut kadoksissa vuosikausia ja julistetaan viimein kuolleeksi valtion toimesta, siinäpä oiva syy lähteä perheen kanssa takaisin metsiin korjaamaan parisuhdetta ja noutamaan isän jäämistöä. Mukaan lähtee tietysti myös pariskunnan nuori lapsi Ginger. Kolmikon ajomatka isävainaan tiluksille saa ennenaikaisen päätöksen ja hommat metsässä alkavat perkelöitymään kun he kohtaavat ihmissusimiehen.
Yllätyksetön ja kaikinpuolin kunnianhimoton Wolf Man on jokseenkin tylsistyttävä kauhuelokuva joka ei onnistu pelottamaan. Sataan kertaan nähtyä kohellusta jossa juostaan ympäri pihapiiriä vailla minkäänlaista järkeä. Pääosiin on saatu ihan osaavat tekijät, mutta käsikirjoitus on kovin kehno eikä hahmoista saada mitään irti. Tai no sen verran saadaan irti että varsinkin perheen äitihahmo vaikuttaa melkoisen erikoiselta tapaukselta kun miehensä muuttuminen ihmissudeksi ei oikeastaan tunnu missään. Lapsihahmo on myös varsin rasauttava tapaus. Wolf Manissa on ehkä pari kohtalaista kohtausta ja joku hyvä ideanpuolikas jota ei kuitenkaan viedä kunnialla maaliin. Suosittelen välttämään.
Satunnaistoisto 