Hampuusi: Katselin yhdeksän Oscar-ehdokkuutta saaneen The Banshees of Inisherin Disney+:n valikoimista. Kyseessähän on Martin McDonaghin ohjaama ja kirjoittama draamaelokuva vuodelta 2022, jossa on ystävät pitkän ajan takaa, voisi sanoa parhaat ystävät, mutta yhtäkkiä, eräänä päivänä, ilman ennakkovaroitusta, toinen heistä päättää katkaista ystävyyden. Ystävyyden katkaisu ei kuitenkaan suju ongelmitta, sillä toinen ei halua päästää irti tärkeästä ihmissuhteesta. Siinä lähtöasetelmat elokuvalle, jonka näyttämänö toimii pieni irlantilaissaari 1920-luvulla. Colin Farrell ja Brendan Gleeson tekevät molemmat rautaiset roolisuoritukset entisinä ystävyksinä, joilla molemmilla riittää jääräpäisyyttä yllin kyllin.
Olin ymmärtänyt ennakkoon, että kyseessä olisi hauska elokuva ja olihan tässä mustaa huumoria. En silti pitänyt elokuvaa hauskana, vaikka olen mustan huumorin ystävä, ennemminkin veti vakavaksi. Tämä ei silti tarkoita, että olisin pettynyt elokuvaan tai, että se olisi huono. Sillä pidin tästä draamana, joka kertoo masennuksesta ja ystävyydestä. Ohjaaja-käsikirjoittaja McDonaghin käsittelee näitä asioita kuin mitä tahansa tavallista ja jokapäiväistä asiaa ja luo sen ympärille koruttoman maailman ja surumielisen tunnelman. Kerronta on myös rauhallista. Kun puitteet ovat tällaiset ja elokuva on muutenkin pienimuotoinen, niin tämä onnistui shokeeraamaan aina kun tilanteet ns, eskaloituu. Lopputuloksena on käsittämätöntä itsepäisyyttä, murhetta ja hyvää draamaa.
Hevoshuutaja: Meikäläinenkin katseli tän tietysti heti tuoreeltaan. Juonesta ei tarvi taaskaan kummempia kertoa kun Hampuusi tuossa yllä jo avasikin asiaa. Olen samaa mieltä siitä että en pitänyt elokuvaa hauskana, vaikka katsoessa huomasinkin kohtia joissa olisi ns. kuulunut nauraa. Ja varmaan teatterissa porukka olisikin niille nauranut. Itseäni ne eivät naurattaneet, ja siitä tuleekin ehkä elokuvan suurin miinus. Tai oikeastaan siitä kuinka alleviivattuja nämä kohtaukset olivat, ja eivät jotenkin sopineet yleiseen surulliseen tunnelmaan. Muuten tämä olikin sitten oikein hyvä elokuva. Ihan heti ei tule mieleen toista elokuvaa jossa olisi vastaava lähtökohta. Ja sitten kun hommat lähtee perkelöitymään, niin hommat perkelöityykin yllättävän pahasti. Täytyy myös kehua elokuvan näyttelijäsuorituksia, Brendan Gleeson ja Colin Farrell ovat kovassa iskussa päärooleissa, mutta myös sivuroolien Kerry Condon ja Barry Keoghan tekevät oikein mainiota työtä. Hyvä elokuva joka loputtuaan jäi vielä toviksi mietityttämään.
Hampuusi: Eikä tämäkään viikko jäänyt yhteen katseluun, sillä toinen minkä katselin on Pääepäilty: Tapaus Madeleine McCann (Prime suspect The Madeleine McCann case), joka on HBO Maxin kataloogista löytyvä kolme osainen dokumenttisarja vuodelta 2021. Tämä kertoo kuuluisasta katoamistapauksesta Portugalissa vuonna 2007 toukokuussa, kun 3 vuotias Madeleine McCann katoaa lomahuoneistosta tämän nukkuessa. Sarjan punainen lanka on kyseisen tapauksen tutkimukset sekä Saksan poliisin uusi pääepäilty, Christian B, 13 vuotta tapauksen jälkeen vuonna 2020. Mihin todisteisiin perustuu vankilassa muista rikoksista istuvan uuden epäillyn syyllisyys? Sitä dokumentti yrittää selvittää ja spekuloida, vaikka Saksan poliisi ei suostu kommentoimaan keskeneräistä tutkimusta.
Dokumentti luo mielenkiintoisesti pala palalta kuvaa uudesta pääepäillystä. Puhuvina päivänä nähdään epäillyn vanhoja tuttuja ja ystäviä. Koko Madeleinen tapausta avataan samalla, kun epäiltyä sovitetaan katoamiseen, jolloin haastateltavien joukossa on niin tapausta tutkimassa olleita poliiseja eri maista, kuin tutkivia journalisteja ja asiantuntijoitakin. Kolmen jakson aikana tapauksesta muodostuu mukaansatempaava paketti epäilyksen verkkoa traagisesta tapauksesta, mutta loppujen lopuksi kun Saksan poliisi ei ole kommentoinut uusista todisteista, niin mistään emme voi olla varmoja. Varmaa on vain, että uusi pääepäilty Christian B on paha ihminen ja todennäköisesti psykopaatti, mutta onkohan syyllinen Madeleinen tapaukseen?
Siihen dokumentti ei pysty antamaan vastausta. Vaan se selviää aikanaan, kun Saksan poliisi saa tutkimukset pakettiin ja päättää, että syytetäänkö Christian B:tä, mutta kiirettä poliisilla ei ole, sillä epäilty istuu vielä vuosia nykyisiä tuomioita. Tuskin kuitenkaan kevein perustein ilmoittaisi julkisuuteen uudesta pääepäilystä ja todisteista. Jokatapauksessa muuten tämä oli avoimeksi jäävästä lopusta huolimatta hyvin rakennettu dokumentti sarja, jota ei ole turhaan venytetty. Joten suositus true crime dokkareiden ystäville.
Hevoshuutaja: Netflixiin pamahti vastikään 3-osainen dokkarisarja Waco: American Apocalypse. Wacon piiritys on varmasti suurimmalle osalle tuttu entuudestaan. Kyseessä on siis vuonna 1993 tapahtunut ja ympäri maailmaa televisioitu, kymmeniä päiviä kestänyt piiritystilanne, joka päättyi karmealla tavalla kun piiritettyjen uskonlahkolaisten asumus syttyi tuleen. Tuli vei mennessään 76 lahkon jäsentä, mukana 26 lasta.
Yllättävän tiivis minisarja käy Wacon tapahtumat läpi alusta loppuun, ja mukana on ilmeisesti jonkin verran ennennäkemätöntäkin videomateriaalia tapahtumista. Ääneen päästetään tietysti piiritykseen osallistuneita viranomaisia ja agentteja, kuten myös tilanteesta elossa selvinneitä uskonlahkolaisia. Viranomaisissa löytyy jos jonkinlaista hahmoa, ehkä erikoisimpana tarkka-ampuja joka kuvautti lopuksi itsensä savuavilla raunioilla, ase kädessä. Toisaalta ex-lahkolaisten joukosta löytyy eräskin kunnon sekopää, joka vielä tänä päivänäkin puolustaa lahkon johtajaa David Koreshia. Hän menee puolusteluissaan jopa niin pitkälle että ei pidä mitenkään vääränä sitä kuinka David käytti hyväksi lapsia. ”He olivat jo kuitenkin 12-vuotiaita”, tämä nainen toteaa. Ehkä tämänkaltaisen henkilön olisi tästä voinut jättää pois. Enkä ymmärrä miten näin sekaisin oleva ihminen ei ole jossain lukittuna. Dokumentti ei suoraan ota kantaa oliko tulipalo viranomaisten vai lahkolaisten aiheuttama, ja jättää sen katsojan päätettäväksi. Toisaalta dokumentti jättää kertomatta sellaisia asioita jotka tuohon päätökseen voisivat helposti vaikuttaa. Jälkiselvittelyn tuloksia olisi voinut käydä läpi vähän enemmän, ja ehkä jättää pois joitain kohtalaisen turhia kyynelehtimiskohtauksia. Mutta missäpä näissä dokkareissa ei kyynelihdittäisi. Ihan ok tämä oli näinkin, ja varsinkin jos aihe ei ole tuttu, niin sitten tätä voi suositella aika helpostikin.
Kun en yhtenä iltana muuta keksinyt, katselin Viaplaysta Saw-maailmaan sijoittuvan kauhujännärin Spiral. Hampuusihan tämä kävi jo aiemmin läpi täällä. Chris Rock esittää poliisia joka on omasta mielestään ainoa ei-korruptoitunut poliisi omassa piirissään. Yksi piirin poliiseista tapetaan karmivalla tavalla, ja Chris Rockin pöydälle toimitetaan mystinen video tappajan toimesta. Pian poliiseja kuolee enemmänkin, ja tavallaan kaikki elokuvan hahmot vaikuttavat syyllisiltä. Muistaakseni Saw-elokuvissa on aiemminkin ollut vähän vastaava meininki ja sitten lopussa koittaa aina huikea TWISTI.
Ensimmäisen kekseliään Saw-elokuvan jälkeen sarjaan on tehtailtu toinen toistaan turhempia jatko-osia. Spiral on kai jonkinlainen uusintastartti elokuvasarjalle, joten ehkä näitäkin on vielä lisää luvassa. Mitään en tältä odottanut, ja mitään en oikein saanutkaan. Leffasarjan tavaramerkki, monimutkaiset helvetinkoneet joissa uhrille annetaan aina jonkinlainen mahdollisuus selviytymiseen, ovat Spiralissa mielestäni liian pienessä roolissa, ja aikaa käytetään enemmän oikeisiin elokuvallisiin elementteihin, kuten juonenkuljetukseen. Mutta kun juoni sinällään ei hirveästi kiinnosta, jäin kaipaamaan enemmän verisiä kuolemia. Ja vaikka uhrien selviytymisprosentti ei ole aiemminkaan ollut järin korkea, tuntui että tässä mahdollisuuksia ei annettu senkään vertaa. Mutta kyllähän tämän ihan kivutta katsoi, ja vertakin nähtiin kuitenkin siinä määrin että välissä vähän puistatti. Mukana myös Samuel L Jackson.
Hampuusi: Muutaman viikon tauon jälkeen olen taas lukenut sellaistakin, mitä voin suositella eteenpäin. Nimittäin Ville Verkkapuron esikoisteos, Pete. Villeä kalvaa hänen 37 vuotiaana kuollut isänsä, Pete, jota hän ei oppinut koskaan kunnolla tuntemaan, mutta kuulee näyttävänsä ja liikkuvansa samalla lailla isänsä kanssa, ”Sä oot just niin kuin isäs”. Onko hänen kohtalonsa seurata epäselvissä oloissa kuolleen alkoholisti isänsä geenejä vai voiko hän elää hyvän ja onnellisen elämän? Tätä miettii kolmikymppinen Ville ja hänellä on tarkoitus ottaa selvää enemmän isästään, selvittää tappoiko hän itsensä, oppia tuntemaan jälkikäteen ja kirjoittaa hänestä kirja, mutta siitä tuleekin matka. Huikea matka, jonka aikana Ville oppii enemmän itsestään ja kasvaa ihmisenä. Muutenkin matka mutkittelee ja aihe rönsyilee Kurt Cobainiin, Simpsoneihin, ihmisyyteen, perhesuhteisiin, yksinäisyyteen ja ties mihin, niin että.samalla tämä on myös eräänlainen essee päihteistä ja lopulta isästä kertova kirja onkin äidille omistettu teos.
Pete on siis jonkinlainen autofiktion ja dokumenttiromaanin hybridi ja se tempaisi minut hyvin nopeasti, täysin mukanaansa. Aloinkin toivomaan kesken lukemisen, ettei kirja loppuisi ollenkaan. Kirjan kerronta ja rakenne hyppii lajityypistä toiseen, välillä ollaan perinteisemmän romaanin äärellä, yhtäkkiä essee muotoisen kirjoituksen kyydissä, silti monesti tuntuu kuin lukisi dokumenttielokuvaa, joka rullaa sisäisten silmien edessä. Tämä kaikki poukkoilu tapahtuu, kuitenkin sulavasti, eikä niin että se häiritsisi, päinvastoin. Kirjan tunnelmat on välillä melankolista ja surullistakin, mutta kirjoitustyyli on kuitenkin miellyttävää lukea, jotenkin lämmin ja ymmärtäväinen. Siinä herkkyyttä, jota on vaikea kuvailla. Näin synkkyys ei pääse valtaamaan lukijan mieltä. Kirjan sydämmellisintä antia on lopulta äiti-poikasuhteen draamankaaren kehittyminen. Siinä, itsekin äidinpoikana, lämpö valtasi mieleni. Tämä kirja oli nautinto. Täynnä ihania oivalluksia elämästä sekä osuvia havaintoja maailmasta jossa elämämme. Tätä on helppo suositella kaikille.
Siinäpä sitä taas. Ei muuta kuin hyvää viikonloppua!
Satunnaistoisto 