Hampuusi: Pohjolan laki sarjan toisen kauden viimeinen jakso tuli viime sunnuntaina Viaplay:hin. Kyseessä on kotimainen lakisarja, joka alkaa kun päähahmo, Matti Pohjola, on siirtymässä ison lakifirman toimitusjohtajaksi. Toimitusjohtajan pesti kuitenkin epäilyttää ja tuntuu niin huonolta ratkaisulta, että hän päätyy yllättäen pienemmän lakifirman palkkalistoille. Uusi työpaikka tuo yllättäen pian pöydälle tapauksen, joka linkittyy vahvasti entiseen työnantajaan. Siinä lähtöasetelmat sarjaan. Lauri Tilkanen hoitaa pääosan mallikkaasti. Muutenkin sarja on hyvin näytelty. Varsinkin Anu Sinisalo tekee mainiota työtä sivuosassa.
Kyseessä on laadukas kotimainen lakidraama, jota maustetaan sopivasti ihmissuhdekiemuroilla. Sarjan laki-meininki on realistista ja kaukana amerikkalaisesta show-meiningistä. Oikeussalin ulkopuolella tarinankerronta on mukavan vetävää ja sekä rikostapaukset, että draamapuoli toimii. Sarja tarjoilee jännitystä, kiharaisia tapauksia käänteineen sekä moraalisia pohdintoja, mutta tässä on myös sydäntä. Joten sarja koukuttaa katsojansa hyvin, kunhan sille antaa pari jaksoa aikaa valloittaa. Sarja muodostuu kahdesta 8 jakson kaudesta ja toisen kauden loppu enteilee vahvasti vielä kolmatta kautta. Nimittäin paletti jäi kutkuttavasti levälleen.
Hevoshuutaja: Viime sunnuntaina vietettiin Hattaran kanssa viihdepäivä Tampereella. Päivän pääkohde oli Robbie Williamsin keikka, mutta sitä ennen ehdittiin käväistä muumimuseossa. Hattara toki oli jo käynyt muumeja katsomassa aiemminkin, mutta itselleni oli ensimmäinen kerta, ja ihan mielenkiinnolla suostuin mukaan, sai siinä samalla museokortillekin jotain käyttöä. Muumimuseossa oli esillä paljon vanhoja piirroksia sekä pienoismalleja, ja lisäinfoa sai lukuisista tableteista. Lisäksi tiloissa oli Ateljee, jossa pääsi askartelemaan, joko muumiaiheisia teoksia tai sitten vaikkapa oman sivuprofiilinsa. Minä taiteilin valokuvasta Hattaran sivuprofiilin, ja täytyy sanoa että melko onnistunut siitä tulikin.
Ihan hirveän pitkästi ei museossa saatu aikaa kulumaan, ja mielestäni parasta antia olivat hienot pienoismallit. Museo ei ehkä ihan hirvittävän paljon tarjoa lapsille, mutta lapsenmielisille ja muumeja rakastaville aikuisille kyllä. Museossa ei saanut ilmeisesti kuvata, ainakin yhtä seurueemme jäsentä aiheesta huomautettiin, joten en sitten itsekään kuvia ottanut. Tai no otin tietysti, mutta jätän ne nyt julkaisematta.
Meikäläinen on aika vähän kuunnellut Robbie Williamsia, lähinnä suurimmat hitit ovat tuttuja, ajalta kun musiikkikanavalta vielä tuli musiikkia. Hattara sen sijaan on nuoruudessaan ollut suuri fani, ja hän varmasti odottikin keikkaa minua enemmän. Konsertti oli Nokia Areenalla, jossa vierailin nyt ensimmäistä kertaa. Areena oli hieno ja oluenmyynti-pisteitä oli enemmän kuin tarpeeksi, mitään ei tarvinnut jonottaa. Katsomo oli myös oikein toimiva, vaikka paikkamme olivatkin aika ylhäältä, näki sieltä yllättävän hyvin, toisin kuin vaikkapa entisellä Hartwall Areenalla. Lämppäri jätettiin kuuntelematta ja saavuttiin paikoillemme vähän ennen keikan alkua. Konsertti koostui vähemmän yllättäen parinkymmenen vuoden takaisista kappaleista, ja en kyllä suoraan sanottuna edes tiedä onko mies sen jälkeen tehnyt levyjä. Ainakin se joku swing-coverlevy taisi olla, mutta siltä ei kuultu mitään. Robbie otti todella paljon kontaktia yleisöön, ja kertoi paljon hauskoja juttuja. Siis oikeesti hauskoja, kertaakaan en tuntenut oloani vaivaantuneeksi. Välillä tarinat olivat myös vähän synkempiä ja vakavampia, ja niiden jälkeen kuultiinkin sitten aiheeseen sopiva kappale. Parituntinen show oli mielestäni oikein onnistunut, Robbie Williams on mahtava showmies. Hattara kielsi kertomasta tätä, mutta kyllähän siinä taisi vanhalla fanitytöllä itkukin tulla muutamaan otteeseen. Toki liikutuin tuon valtavan onnen edessä hieman itsekin. Keikan jälkeen poistuminen oli melkoisen tukala prosessi, uloskäyntejä ylätasolta ei tainnut olla kuin kaksi. Tässä oli hieman toivomisen varaa. Tai ehkä opastus vain ei ollut ihan kunnossa ja kaikkia uloskäyntejä eivät ihmiset löytäneet. Mutta aivan 5/5 kokemus kuitenkin.
Hampuusi: C-More kun tarjoili hiihtoloma-kampanjassaan 2kk ilmaista katselua, tartuttuani siihen, niin ensitöikseni bongasin valikoimista kotimaisen Poromafia-sarjan. Ihmettelin ensin, että miksi Kärppäkannattajista on tehty oma sarja, mutta kyseessä olikin lappiin sijoittuva rikosdraama. Sarja alkaa jotenkin kämäsen näköisellä kohtauksella, jossa Samuli Edelmann tulee leikki-moottoripyöräkerhon liivit yllään ja sytyttää mökin palamaan, eikä pääse ennen poliiseja karkuun, kun auto jää kiinni mutaan. Kaikki vaikuttaa surkuhupaiselta ja harkitsin samantien lopettavani katselun kesken. Onneksi päätin, että katsotaan nyt eka jakso kuitenkin kokonaan. Sillä tämähän oli oikeastaan aivan hyvä 8-osainen sarja. Samuli Edelmann on pääosassa hyvä, mutta show:n varastaa Aake Kalliala perheen päänä, jolle uhkaa jäädä käteen tyhjä arpa perinnönjaossa, mutta hän ei suostu antautumaan taistelutta, eikä ilman likaista peliä. Myös kansainvälisesti tunnettu ruotsalaisvahvistus Mikael Persbrandt on mainio norjalaisena rikollispomona.
Minähän menin oikeastaan jo asioiden edelle, mutta sarja lähtee kunnolla käyntiin kun Samuli Edelmannin näyttelemä Sameli pääsee vankilasta 10 vuotta avauskohtauksen jälkeen. Samalla alun surkuhupaisuus loistaa poissaolollaan ja Nelihankan perheen valtataistelu pyörähtää käyntiin kovin kierroksin, kun suvun Matriarkka on kuollut ja hän on tehnyt salaisen testamentin, jossa jakaa omaisuutensa uusiksi. Sillä valta ja raha kiehtoo Lapissakin. Sarjassa on kovan luokan juonittelua, eikä läheskään kaikki touhut kestä päivänvaloa. Vaikka sarjan tunnelma on pääosin vakava, niin sitä kevennetään tasaisin väliajoin mustalla huumorilla ja vähän toilailullakin, muttei missään tapauksessa liikaa, vaikka kyllä se välillä melkoista nuoralla kävelyä onkin tragikoomisuuden kanssa. Näyttämönä toimii lappi ja antaa tarinalle eksotiikkaa sekä komean taustamaiseman, kun ylpeys, ahneus ja viha nostavat päätään valtataistelun ja vehkeilyn keskellä. Lopputuloksena on vetävää kotimaista rikosdraamaa, laatunäyttelijöillä ja raikkaalla meiningillä, joten uskallan suositella tätä kotimaisten sarjojen ystäville. Lopun twisti jättää oven auki myös mahdolliselle jatkolle.
Ei kahta ilman kolmatta, niinhän sitä sanotaan ja se pitää kyllä kutinsa. Nimittäin katsoin vielä viime syksynä ensi-illassa olleen Pelle Hermanni elokuvan Viaplayn valikoimista. Elokuvassa Pelle Hermanni lähtee etsimään vuosikausia reissunpäällä olevaa isäänsä. Siinäpä se, tarina on varsin mitäänsanomaton ja laiskasti kirjoitettu. Väitän kirjoittaneeni mielikuvituksellisempia aineita ala-asteella, mutta toisaalta tämähän on koko perheen elokuva, joten en ehkä ole oikea henkilö arvostelemaan sitä. No arvostelen silti. Elokuva on myös sillai vähän turha, että siitä ei tule sen kummemmin hyvä mieli kuin pahakaan mieli. Ohjaaja-Käsikirjoittaja Timo Koivusalo on onnistunut tekemään Pelle Hermannista elokuvan, joka ei hirveästi puhuttele alkuperäisen hahmon parissa kasvaneita ja vaikea nähdä, että nykypäivänkään lapset innostuisivat tästä. Kerronnassa ei ole oikeastaan minkäänlaista imua, vaan se etenee jähmeästi ja hukkaa vanhan ajan lumon. Niin ja mihin oli unohtunut käkättävä karttakeppi Kepakko?
Toisaalta ei odotukseni olleet korkealla. Katselin tämän puhtaasta uteliaisuudesta, että olisiko tähän löydetty joku uusi tulokulma lapsuudesta tuttuun hahmoon, mutta ei. Jotenkin tuntuu vielä, että Pelle Hermanni olisi sivuosassa omassa elokuvassaan. Voi änkeröinen sanon minä, muttei niin paljon huonoa, ettei jotain hyvääkin. Nimittäin Vesa Vierikko on suorastaan loistava Pelle Hermanni. Hän menee ihan täydestä Hermannina, vaikkei tarjoa samanlaisia pohdintoja kuin alkuperäinen, mutta sama hajamielisyys on tallella. Ja Vierikko tuo elokuvaan edes vähän lämpöä. Muutenkin näyttelijäkaarti on yllättävän nimekäs ja mukana on ihan eturivin näyttelijöitä aina Martti Suosalosta ja Hannu-Pekka Björkmanista lähtien. Plussana mainittakoon myös, että vaikka kyseessä on varsin epähauska elokuva, niin Iina Kuustosen väärin sanotut sanonnat tuovat pienen pientä iloa matkan varrelle. Tykkäsin lisäksi siitä, että elokuva oli ymmärretty pitää lyhyenä, sillä se kesti vain 80 minuuttia.
Jokatapauksessa olen kovasti yllättynyt, että miten tähän päätettiin jo kuvata jatko-osakin. Se saa ensi-iltansa ensikesänä. Ehkä siinä sitten käsitellään Pelle Hermannin alkoholismia tai masennusta tai jotain mikä tarjoaisi tarttumapintaa tai olisi ainakin totaalisen erilainen kuin tämä. Käsiteltäisiin klovnin kyyneleitä, sillä tällaisen ensimmäisen osan jälkeen niitä luulisi olevan tarjolla. Niin tai näin, katsoin tämän, jotta sinun ei tarvisi.
Hevoshuutaja: Meikä katseli tossa eräänä iltana Viaplaysta tusinaleffalta ennakkoon vaikuttaneen Boss Level. Roy on entinen huippusotilas tai jotain, ja on jäänyt jonkinlaiseen aikasilmukkaan, jossa hän joutuu elämään aina saman päivän uudestaan. Päivät ovat aika ikäviä sillä Royn perässä on lukematon määrä tappajia, ja Roy pääseekin hengestään tämän tästä. Roy on kuitenkin reilun sadan yrityksen aikana onnistunut kehittämään kaavan jolla hän pääsee pitkälle päivässä, kunnes vastaan tulee umpikuja. Roy päätyy kuitenkin kokeilemaan vaihtoehtoista menetelmää ja alkaakin näyttää siltä että ehkä tilanteesta on jonkinlainen ulospääsy.
Kohtalaisen nimekkäällä näyttelijäkaartilla (Frank Grillo, Mel Gibson, Naomi Watts, Michelle Yeoh) varustettu päiväni murmelina-kierrätys ei ollutkaan niin huono kuin ajattelin. Elokuvaan on kai vähän ajateltu yhdistettävän pelimaailmaa, sillä tämän tästä tulee ns. game over ja sitten mennään taas uudestaan. Pelimäisyys jää kuitenkin oikeastaan siihen, joten aivan hyvin sen olisi voinut jättää kokonaan pois. Pääosassa nähtävä Frank Grillo istuu rooliinsa hyvin, kun taas pääpahista esittävä Mel Gibson jää aika pieneen rooliin. Toiminta on kuitenkin paikoin aivan viihdyttävää ja veristä, eikä tyhjäkäyntiä ole juurikaan. Varsinainen tarina ja syy aikasilmukalle oli jokseenkin hämärää settiä, joten sen miettiminen kannattaa jättää suosiolla sivuun ja keskittyä vain vauhdikkaaseen toimintaan. Tehosteissa oli myös paikoin toivomisen varaa, mutta ehkä siihenkin on sitten varaa jatko-osassa. Oletan että tällä kaavalla jatko-osia olisi tulossa. Popcornin täyteiseen elokuvailtaan hyvässä seurassa oikein toimiva elokuva.
Sit katselin Netflixin jatkuvasti suositteleman dokkarisarjan Murdaughin lakisuvun murhat ja skandaalit. Murdaughin suku on jo sukupolvien ajan ollut suuressa roolissa Etelä-Carolinan lakiscenessä. Perheen nuorimmaisen pojan sekoilut veneen ratissa kuitenkin saavat aikaan eräänlaisen lumipalloefektin, jonka seurauksena perheen lähipiirissä aiemmin tapahtuneita onnettomuuksia aletaan tutkimaan uusin silmin. Ja uusia tragedioita on myös näköpiirissä.
Kolmiosaisen sarjan alkumetreillä kerrotaan jo mitä tulemaan pitää. Onnettomuuksia ja murhia perheen ympärillä riittää. Ensimmäisessä jaksossa keskitytään kuitenkin pelkästään tuohon kohtalokkaaseen veneonnettomuuteen, jossa nuori ihminen sai surmansa. Sarja marssittaa ruudulle puhuvia päitä, lähinnä kuolleen ihmisen ystäviä, jotka muistelevat tapahtumia, sillä he olivat itsekin paikalla. Välillä nähdään myös nuorten muuta perhettä kertomassa tuntemuksistaan. Varsinkin alkuun en ihan meinannut pysyä kärryillä kuka kukin on, varsinkin kun jotkut haastateltavista olivat antaneet lausuntonsa eri ympäristössä eri päivinä. Mukana on myös hieman valvontakameroiden kuvaa, sekä rikospaikoilta otettuja valokuvia. Jotkin kohtaukset on dramatisoitu sarjaan mukaan. Tää oli ihan semmonen semi-mielenkiintoinen, mitään kovin järisyttäviä fiiliksiä sarja ei aiheuttanut. Ehkä olisin nauttinut tästä enemmän jos heti alkuun ei olisi kerrottu mitä kaikkea tuleman pitää, ja olisin saanut yllättyä sarjan edetessä mitä kaikkea yhden perheen ympärillä voikaan tapahtua. Puhuvat päät tuntuivat myös välillä puhuvan suoraan sanottuna ihan täyttä paskaa, kuten ”minulla oli jo silloin aavistus että jokin on pielessä”. Välillä ilmoille heitellään ”faktoja” ihan mutu-pohjalta, eikä näiden väitteiden tueksi ole oikein mitään todisteita. Ja vaikka tapaus on varmasti ollutkin kaikille traumaattinen kokemus, niin jotenkin tuntuu että dokkariin oli tarkoituksella haettu lisää tunnetta itkevien ihmisten kautta. Yhtäkään naamaa ei tainnut ruudulla näkyä joka ei olisi kyyneltä tirauttanut. Mut joo, ihan mielenkiintoinen tarina kuitenkin yhdysvaltojen erikoisista meiningeistä. Ilmeisesti kaikkia tuomioita tässä tarinassa ei ole vielä oikeudessa jaettu. Plussaa maltillisesta jaksojen määrästä.
Satunnaistoisto 