Hampuusi: Katselin viikonloppuna putkeen Vikin ja Köpin uunituoreen sarjan True story Suomen, HBO Maxilta. Kyseessä on 6-osainen viihdesarja, joka perustuu Australialaiseen True story with Hamish and Andy -formaattiin. Olin ennakkoon sillai, etten ollut yhtään varma onko tämä hyvä juttu, mutta kun tunnen Vikin, niin tarkasteluun ottaminen oli itsestäänselvyys. Jo pelkästään uteliaisuudesta, että minkälainen homma tällä kertaa? Sarjan idea on siis, että joka jaksossa yksi tavallinen kansalainen tulee ja kertoo hauskan tarinan elämästään ja siinä rinnalla näytetään koomista filmatisointia samasta tarinasta, suomen eturivin näyttelijöiden tähdittämänä. Luonnollisesti Viki ja Köpi sitten juontavat touhun ja pitävät ilmapiirin rentona. Tämä konsepti toimi yllättävän hyvin, vaikka sarjan intro ei vakuuta ja ensimmäinen tarina jätti miettimään, että tämäkö on se taso millä operoidaan. Nimittäin myöhemmin varsinkin Jyväskyläläinen pommimies ja Punavuoren pyörämies olivat huikeita ja hauskoja tarinoita. Ja kun jaksot ovat vain parinkymmenen minuutin mittaisia, niin tämä oli nopeasti katseltu ja jätti hyvän mielen. Voin suositella kotimaisten viihdeohjelmien ystäville.
Hevoshuutaja: Mä olin ihan varma että tätä ei kannata katsoa, mutta ehkä voisin antaa nyt mahdollisuuden.
Hampuusi: Viihteestä on helppo siirtyä kirjallisuuteen. Nimittäin vaikka luvut koulunpenkillä jäi kesken aikanaan, niin muuten kirjojen sivut kääntyilee ihan hyvin. Luin meinaan viikonvaihteessa, parissa päivässä, Mikko J. Lehtosen esikoiskirjan Hanskat tiskissä, joka ilmestyi tuossa lokakuun puolella, eli tuore teos vielä. Kirja kertoo Tommista, jonka mielenterveyttä nakertavat asiakkaat, taloyhtiö ja oikeastaan ihmiset yleensäkin, eikä kohtuukäytön ylittävä alkoholin juominenkaan helpota asiaa, mutta jotenkin hänen on selvittävä laskuista ja lainalyhennyksistä, menon käydessä koko ajan kaoottisemmaksi. Siinä kirjan idea ängettynä hasselpähkinän kuoreen.
Minun oli helppo samaistua kirjan päähahmoon ja välillä sai naurahtaa ihan ääneenkin, kaiken hulluuden keskellä, varsinkin taloyhtiön sekoilut aiheuttivat tirskuntaa. Oikeastaan ainoa mikä kirjassa vähän särähti silmään oli päähahmon ikä. Sillä tuollaista kyynisyyttä ja hermojen riekaleisuutta tavataan yleensä vasta lähempänä omaa ikääni, eikä parikymppisillä, mutta ikä on tässä sivuseikka. Toinen asia mistä voisin pikkusen marmattaa, niin tarinan armeijavaihe. Se ei yllä samalle tasolle muun kirjan kanssa ja tarinan ajankulkua on vaikea hahmottaa. Sillä kirja käsittää kymmenen vuoden jakson, mutta kuluva aika pitää itse päätellä. Nämä seikat ovat kuitenkin kosmetiikkaa. Sillä kirjan pihvi ja soosit on nokkela sanansäilän heilauttelu, jolla kuvataan hulvattoman hauskasti ihmisen luisumista hermoromahdukseen, kaiken typeryyden ja hulluuden keskellä. Voin suositella Hanskat tiskissä kirjaa kaikille mustaa huumorin ystäville.
Kun on vauhtiin päästy, niin annetaan palaa. Neiti Hattara oli suositellut minulle pariinkin otteeseen Only lovers left alive elokuvaa ja kun lauantai-iltana huomasin, sen löytyvän HBO Maxin valikoimista, niin päätin viimein katsastaa mistä tässä on kysymys. Kyseessä on siis Jim Jarmuschin ohjaama ja kirjoittama draama vuodelta 2013. Elokuva on kahden vampyyrin välinen rakkaustarina. Mainitaan heti tässä vaiheessa, että Lokina itsensä maailman tietoisuuteen iskenyt Tom Hiddleston tekee varsin hyvän roolin melankolisena rock-vampyyrinä, kuten myös Tilda Swinton positiivisempana vampyyrinä.
Tämä on todella tunnelmallinen elokuva ja jotenkin hypnoottinen kokemus. Soundtrack tukee kaikkea sitä onnistuneesti. Elokuvalla ei ole kiire mihinkään, vaan kerronta on viipyilevää. Se viipyilevyys alleviivaa vampyyrien vuosisatoja vanhaa vai pitäisikö sanoa ikuista rakkautta. Elokuva maalailee synkkiä sävyjä, mutta mukana on myös hieman huumoria keventämään tunnelmaa. Elokuva ottaa myös kantaa nykyaikaan, jossa saasteiden yms takia puhtaan ”ruuan” hankkiminen ei ole aina niin helppoa. Tykkäsin elokuvasta. Tämä oli oikein mukavaa goottiromantiikkaa. Voin suositella hidastempoisten ja tummasävyisten draamojen ystäville.
Hattara: Ensimmäisen kerran näin tän pienessä leffateatterissa ja mukanani oli eräs herrashenkilö. Elokuvan jälkeen hän totesi sen olleen vähän liian outo ja musiikkikin oli kuulemma varsin kaukana omista mieltymyksistä. Muistan itse ajatelleeni elokuvan aikana, että soundtrack tarvii heti hankkia ja elokuvakin sointui mun sieluun. Ei siis ollut minun mieheni tämä.
Jep, tää on tosiaan elokuva, josta tykkään todella paljon just tunnelman takia. Oon katsonut tän aina punkkulasi kädessä (jopa siellä pienessä leffateatterissa) ja tätä samaa suosittelen myös muille. Leffa tavallaan huutaa viiniä seurakseen. Sopii täydellisesti katsottavaksi näin syksyiltana.
Hevoshuutaja: En ole varma olenko itse nähnyt vampyyrielokuvaa, pitää varmaan laittaa joku ilta pyörimään. Viinin kera.
Hattara: Mä katsoin tällä viikolla kaks leffaa Etelä-Koreasta, joissa molemmissa ohjaajana oli Bong Joon-ho. Ohjaaja oli mulle entuudestaan tuttu muutamankin elokuvan osalta. Nyt kuitenkin katselussa oli Mother (vuodelta 2009) ja The Host (vuodelta 2006). Jaa-a. Mitäköhän näistä sanoisi.
Mother oli draamaelokuva äidistä, jonka poikaa syytetään murhasta. Elokuvassa on myös murhamysteerimäisiä piirteitä. Parasta elokuvassa oli ehdottomasti ennalta-arvaamattomat tapahtumat, huikeat roolisuoritukset sekä pienet yksityiskohdat.
Nukahtamiskertoja: 3.
The Host on lajityypiltään kuulemma kauhu/trilleri. Erikoista. En tiedä, ketä tämä kauhistuttaa tai pelottaa. Elokuva kertoo monsterista, ja sanoisinkin tämän olevan puhtaasti hirviöelokuva. Ja eikös hirviöelokuvat toimi lähestulkoon aina samalla kaavalla? Mä oon ehkä huono arvioimaan tällaista elokuvaa. Ei herättänyt yhtään mitään minussa.
Nukahtamiskertoja: 0.
Mikäli ohjaaja ei ole sulle tuttu, niin katsopa vaikka läpimurtoleffa Memories of Murder tai Okja.
Hevoshuutaja: Meikäläisen viihdeviikko on ollut silleen erikoinen että en oo katsonut yhtään elokuvaa, ja sarjoistakin vain yhden, sen tosin kokonaan. Nimittäin Hbon suht uuden sarjan Rogue Heroes. Rogue Heroes perustuu ilmeisesti johonkin kirjaan, joka taas perustuu tositapahtumiin. Sarjan jokaisen jakson alussa muistutellaan että vaikka tapahtumat tuntuvat uskomattomilta, ovat ne pitkälti totta. Elikkäs tämä 6-osainen sarja kertoo brittiläisestä erikoisjoukosta toisen maailmansodan aikaan. Tai tämä ensimmäinen kausi kertoi lähinnä sen syntymästä. Kolme omalaatuista sotilasta päättävät perustaa laskuvarjojoukon joka keskittyy sabotoimaan saksalaisten etenemistä pohjois-afrikassa. Erikoisten vaiheiden jälkeen miehet saavat perustaa ryhmänsä, ylempiarvoisten mielestä kyseessä on kuitenkin enemmän läppä ja saksalaisten harhautus, kuin oikea sotajoukko. Mutta SAS nimellä kulkeva joukkio saakin pian oikeasti onnistumisia aikaan sodassa, ja pian myös lisätukea päättäviltä elimiltä.
En oikeastaan tiennyt etukäteen tästä mitään, muutakuin että sarjan taustalla on mm. Peaky Blindersistä ja Taboosta tuttu Steven Knight. Sarjan ensimmäinen jakso keskittyy lähinnä esittelemään pääosakolmikon, ja on sävyltään melkoisen hassutteleva. Vähän ehkä tuli mieleen Tarantinon Kunniattomat paskiaiset. Sarja kuitenkin vakavoituu edetessään, ja saa välillä synkkiäkin sävyjä. Huumoria ei kuitenkaan unohdeta ja sarja onkin melko erikoinen sekoitus draamaa, toimintaa ja hassuttelua. Jaksojen taustamusiikkina kuullaan runsaasti kappaleita yhtyeiltä AC/DC ja Mötörhead, jotka onnistuvat luomaan aivan hyvän meiningin. Sarjan hahmot on roolitettu loistavasti, ja varsinkin vihaista irlantilaista näyttelevä Jack O’Connell on kovassa iskussa. Myös Game of Thronesissa Theon Greyjoyta näytellyt Alfie Allen vakuuttaa. Yhdessä sivuroolissa loistaa the Wiren McNultyna paremmin tunnettu Dominic West. Sarjan heikoin kohta lienee satunnaiset toimintakohtaukset, joissa ei selvästi ole ollut käytössä miljoonabudjettia, mutta eivät ne silti silmiä hajoita. Mutta eivät varsinaisesti siis erotu myöskään edukseen. Jonkin verran myös tuli välillä mietittyä että mitenkä paljon tapahtumia on väritetty, mutta en aio ottaa selvää asiasta, sillä jatkoa sarjalle lienee tulossa enkä halua spoilata tulevia tapahtumia. Voin kyllä lämpimästi suositella tätä muillekin.
Sitten meikä ehti piipahtaa myös isolla kirkolla. Ensin käväisin Amos Rexissä katsastamassa uuden Hiljainen paraati-näyttelyn. Näyttely koostuu belgialaisen taiteilijan Hans Op de Beeckin veistoksista. Amor Rexin hieno tila on tällä kertaa täysin avoin, ja teosten välillä liikutaan polkuja pitkin. Veistokset ovat aivan uskomattoman hienoja ja yksityskohtaisia, ja mukana on myös täysikokoinen karuselli, erikoisine matkustajineen. Näyttely on kuitenkin todella nopeasti ns. nähty, mikä olisi varmasti hieman harmittanut jos olisin vain sen takia lähtenyt hesoihin, ja maksanut siitä täyden hinnan. Nyt sisään mentiin kuitenkin museokortilla, ja kun luvassa oli vielä muutakin ohjelmaa niin ei harmittanut yhtään. 4/5
Taideosuuden jälkeen olikin vuorossa Tavastia ja Paradise Lost. Siitä alkaa olemaan melkein kolmekymmentä vuotta kun ensimmäisen kerran orkesterin musiikkia kuulin. 1995 julkaistua Draconian Times-levyä tuli kuunneltua nuorena kossina paljonkin, mutta sen jälkeen vähän unohtui parinkymmenen vuoden ajaksi, kunnes kuulin mainion The Plague Within-albumin. Sen jälkeenkin yhtye on julkaissut pari levyä, ja viimeisin Obsidian on ihan helvetin kova levy. Mutta livenä en ollut yhtyettä aiemmin nähnyt kertaakaan.
Lämppärinä kuultiin Hangman’ Chair-orkesteria, joka veti melkoista junttausta. Ihan ok, mutta kun biisinsä eivät olleet yhtään tuttuja niin vähän jäi vaisuksi meikän osalta. Mutta illan pääakti, Paradise Lost veti sitten senkin edestä. Puolitoistatuntisesta hittikimarasta ei huteja löytynyt, ja tunnelma oli täydellä Tavastialla katossa. Loppuunmyyty Tavastia ei ole mielestäni kuitenkaan kovinkaan hyvä keikkapaikka, sen verran ahdasta on aina. Nyt aloiteltiin keikka ihan hyvistä asemista miksauskopin takaa, mutta loppupuolella kun seuralaisen piti käydä vessassa, oli hyvien paikkojen saanti mahdottomuus. Siitäkin huolimatta keikkailta oli todella onnistunut, ja toivon että Paradise Lost tulee pian uudestaan Suomeen keikalle.
Hampuusi: Sain vielä eilen iltavuoron jälkeen päätökseen The Offer -sarjan, kun sateen ja suihkun läpi tarpominen huuhtoi väsymystäkin vähemmäksi, joten ympätään se vielä mukaan. Tämä aikaisemmin tänä vuonna julkaistu, SkyShowtimen kataloogista löytyvä, 10 osainen sarja kertoo Kummisetä elokuvan valmistumisesta. Yhtenä kaikkien aikojen parhaana pidetyn elokuvan valmistumisessa oli haasteita ja hankaluuksia, jokaisessa mahdollisessa välissä, eikä mikään mennyt kohtuudella, mm. mafia yritti lakkauttaa tuotannon. Onkin pieni ihme, että projekti saatiin maaliin ja loppu on elokuva historiaa. Sarja pohjaa Kummisetä tuottaja Albert S. Ruddyn kertomuksiin.
Tämä sarja vangitsi minut tiukasti pauloihinsa. Olin lukenut aikaisemmin Kummisedän valmistumisesta ja tiesin vaikeuksista mitä projektissa oli, mutta silti tämä vei täysin mukanaan. Toki tapahtumiin oli lisätty dramatiikkaa ja pientä värikynää sinne tänne, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että Kummisedän maaliin vieminen oli melkoista tulipalojen sammuttamista ja suossa tarpomista. Sarjasta on onnistuttu tekemään sellainen jännitysnäytelmä, että vaikka olen nähnyt, tänä vuonna 50 vuotisjuhliaan viettävän, Kummisetä elokuvan muutamankin kerran ja minulla on se hyllyssä, niin epäilin välillä, ettei ne saa sitä ikinä valmiiksi.
Miles Teller tekee pääosassa väkevän roolin tuottaja Al Ruddyna, joka joutuu tekemään töitä kellon ympäri, jotta Kummisetä projekti pysyy pystössä. Muutenkin sarja on roolitettu onnistuneesti ja täynnä osuvia rooleja. Vaikka katsoja ei olisi Kummisetä elokuvan ystävä, niin tarina sen takana on mielenkiintoinen ja sarjan jaksot etenevät vauhdikkaasti, hyvin rytmitettyinä. Sarjan tunnelma on erikoinen. Se tiivistyy paikoin kuumottavaksi, mutta vaihtuu tarpeen tullen mukavan kepeäksi, pitäen kuitenkin kokoajan pauloissaan. Niimpä tätä voi tyylikästä sarjaa voi suositella useimmille, sillä ainakaan minulla tämän parissa ei tullut tylsiä hetkiä.
Niin ja kävinhän minä viikko sitten perjantaina katsomassa Neljä ruusua Tulisuudelmassa. Meinasi ihan unohtua. Sen takiahan minä katselinkin lauantaina sen Vikin ja Köpin sarjan putkeen ja illalla vielä vampyyrileffankin, kun pötköttely tuntui hyvältä idealta. Sillä syntisessä Tulisuudelmassa, joka tunnetaan myös ruotsinlaiva simulaattorina, riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita, niin sen perään on hyvä lepäillä. Eikä siellä pääse halvalla. Nimittäin oluttuoppi maksoi 8€, eikä muutkaan tärpätit ole halvennuksessa. Keikkapaikkanakaan se ei ole optimaalinen. Se on enemmän semmoinen bile- ja tanssipaikka ja väki sen mukaista. Keikka itsessään oli jälleen hyvä suoritus Neljältä ruusulta. Alangon veljeksistä nuorempikin on meinaan kova live-esiintyjä. Ja vaikka Ilkka ei ole Ismon tasoinen seppä biisintekijänä, niin sen verran tekijämies jokatapauksessa, että vuosien varrella on syntynyt hyviä biisejä pari tuntiseen settiin asti ja ainakin Hunningolla hitti jäi vielä soittamattakin.
Olipas siinä taas. Näin on näpyttimet, sanoi renkipoika kun piian vierestä heräsi, joten eiköhän pistetä taas homma pakettiin tältä erää ja palataan astialle ensiviikolla.
Satunnaistoisto 