Hampuusi: Minulla on jostain kasiluokalta asti ollut perinne katsella Halloweenin aikaan kauhuleffoja. Nykyään en enää jaksa samanlaisia maratooneja kuin nuoruudessa, mutta yritän ylläpitää perinnettä. Tällä kertaa katselin kolme kauhuleffaa, joista kerron seuraavaksi lyhyesti.
Halloween kills (2021) on loputtomalta tuntuvan slasher-sarjan ties kuinka mones osa, mutta tällä hetkellä toiseksi viimeinen. Elokuvassa Michael Myersia ei ole vieläkään saatu hengiltä ja tyyliin koko pikku kaupunki päättää, että pahuus kuolee tänä yönä, mutta mikäpäs pahan tappaisi. Elokuvassa ei ole järkeä, mutta verta löytyy. Eikä tämä ollut pelottavakaan, mutta sekava kyllä. Michael Myers kasvottomana maski päässään on kyllä uhkaava näky ja tunnussävel on ikoninen, mutta näitä ei osata hyödyntää. Joten kyseessä on jälleen kerran yksi heikko ja helposti unohdettava jatko-osa jonon jatkoksi. Suosittelen tätä, en kenellekään, katsokaa sen sijaan vaikka uudestaankin se ensimmäinen ja alkuperäinen Halloween. Se on edelleen aivan pätevä kauhupätkä.
The Lodge (2019) on niin sanottua mökkikauhua. Elokuvasssa uusioperheen lapset ja äitipuoli lähtevät mökille keskelle ei mitään, jotta voisivat tutustua ja alkaa tulemaan toimeen keskenään, mutta ”yllättäen” mökissä alkaa tapahtumaan kummia. Näin joskus 2019 otsikon, että onko tässä vuoden kuumottavin kauhuelokuva? Ja siinä puhuttiin tästä. No ei tämä luokaton ollut. Tässä saatiin luotua paikoin aitoa jännitystä, tunnelmakin tiivistyi ja äänimaailma toimi hyvin, mutta elokuvan jännite katkeilee ja koko uusioperhe asetelma on alusta asti jotenkin pielessä. Hahmoihin on vaikea samaistua ja perinteinen ’onko tämä harhaisen mielen kuvitelmaa vai mitä?’-konsepti ei toimi toivotulla tavalla. Niin ja synnin ja syyllisyydentunnon teemakaan ei oikein kanna. Näimpä tämä mökkikauhun ja psykologisenkauhun sekoitus jäi mielestäni puolitiehen tai sitten vika oli vaan minussa. Joten vaikea tätäkään on suositella kellekään.
Barbarian (2022) on syksyn yllätyskauhuhitti jenkeistä, mutta meille tämä julkaistiin Halloween viikolla suoraan Disney+ palveluun. Elokuvassa nainen on vuokrannut talon Airbnb:stä, mutta saa huomata, että kyseessä on tuplabuukkaus ja siellä asuukin jo mies. Pian selviää, että se ei ole isoin huoli talossa. Täytyy kiljahtaa heti tähän alkuun, että tämä oli kyllä positiivinen yllätys. Kyseessä on aidosti pelottava ja visto kauhuleffa. Mukavan häiriintynyt tapaus. Tätä katsoessa oli koko ajan epämukava ja painostava tunne, sillai karmivalla tavalla. Vaikka hahmojen toiminta ei ole aina niin loogista, niin elokuva on hyvin rytmitetty, toimivasti rakennettu, eikä ole täysin ennalta-arvattava. Onhan mukaan ujutettu myös yhteiskuntakritiikkiä katsojan pohdittavaksi. Näimpä, vaikka tämä ei yllä kauhuklassikoiden tasolle, niin menee viime vuosien onnistuneiden kauhuleffojen harvaan joukkoon. Joten tätä voin suositella kauhuelokuvien ystäville.
Hevoshuutaja: Harvemmin katselen kauhuelokuvia kun ne yleensä on aika kehnoja, mutta nyt päätin Hampuusin hengessä piristää halloweenia kauhulla. Barbarian olikin toden totta aivan mainio lajissaan. Mitään ennakkotietoja ei leffasta ollut, ja yllätyin ilokseni positiivisesti. Varsinkin leffan ensimmäinen puolisko ahdisti ja pelotti paikoin ihan tosissaan. Jälkimmäinen puolisko tuo mukaan hieman omituista huumoria, ja saa välillä ihmettelemään hahmojen käytöstä, mutta kokonaisuutena tämä jää helposti kiitettävän puolelle.
Toisena sitten perinteisempi kauhuelokuva, eli huono sellainen. Don’t Breathe 2 tuli vastaan viaplayn halloween-suosituksissa, ja jotenkin oli semmoinen kutina että edeltäjänsä Don’t Breathe olisi ollut ihan hyvä elokuva. Sokea entinen Navy Seal asustelee valtavassa talossa yhdessä nuoren tyttärensä kanssa, ja yhtenä iltana sitten heitä saapuu terrorisoimaan joukko inhoittavia rikollisia. Pian rikolliset huomaavat että nyt tuli ehkä valittua vähän väärä setä kiusattavaksi.
Ihan alkuun tässä on hieman jännityselementtejä, mutta hyvin pian homma lässähtää pelkäksi tappamiseksi ja verellä mässäilyksi. Roistojen motiivit myös avataan, eikä kyseessä olekaan ihan randomilla suoritettu teko. Harmi niin, sillä juoni on todella typerä ja epäuskottava. Mutta harvemmin kai näissä mitään järkeä onkaan. Pelottava tämä siis ei ollut lainkaan, mikä vähän harmittaa, kun kuitenkin Barbarian oli taas saanut odotukset korkealle. Eiköhän tähän vielä jatkoakin saada joskus, toivottavasti silloin tajuan jättää katsomatta.
Hattara: Nyt halloween-hengessä mäkin päätyi tarttua yhteen kauhuelokuvaan. Kauhu on genre, joka on todella kaukana mun mukavuusalueesta. Vähän niin kuin maksalaatikko.
Selailin suoratoistojen kauhuosioita ja kuvauksia lukiessani huomasin heti hyvän! ”Syrjäytynyt nainen lähettää 1212 kirjettä tuntemattomille” kuvailee Netflix elokuvaa. Täähän voisin olla minä! Toki en ole syrjäytynyt, vielä. Mutta kirjeitä olen kyllä kirjoittanut tuntemattomalle. Rakastuinkin, aivan kuten päähenkilö, ja kauhua siitä minullekin koitui. Joten vinkki, kirjoitelkaa vain tutuille! Näin estätte myös syrjäytymisenne. Ellette saa lähestymiskieltoa. Josta tästäkin minulta melkein löytyy kokemusta kirjoitellessani hääviestejä krapulapäissäni ei-niin-halukkaalle poikamiehelle.
Mutta asiaan. Elokuva kesti 1 h 16 min, joka on täydellinen kesto kärsimättömälle mielelleni. Itse asiassa huomasin, että monet kauhuelokuvat ovat kestoltaan sopivia minun makuuni, joten siirryn ehkä niihin. Sopinevat katsottavaksi myös ennen nukkumaanmenoa, sillä minua ne eivät pelota. Kyllä todellinen maailma on niin paljon karmivampi.
Tässä kun nyt sitten yritän kertoa elokuvasta siinä onnistumatta, niin listan alle faktat.
Elokuvan nimi: The Extraordinary Tale of the Times Table
Ohjaaja: Laura Alvea & José Ortuño
Pääosa: Aïda Ballmann
Ilmestymisvuosi: 2014
Arvio: Erikoinen sijoitus kauhuelokuvien pariin, sillä minua meno nauratti ja tulin onnelliseksi loppuratkaisusta. Katso, mikäli maailma on mielessäsi vinksallaan.
Nukahtamiskertoja: 0.
Hampuusi: En tiedä oliko se Neiti Hattaran krapulapäissään kirjoitetut hääviestit? Vai mikä, mutta jokin tuossa arviossa sai minut kiinnostumaan elokuvasta. Pistetäämpä korvan taakse, mutta nyt eteenpäin. Olen katsellut Riget sarjan kolmatta kautta Viaplayltä. Kyseessä on siis Lars Von Trierin kulttisarja 90-luvulta, jota on kutsuttu jopa euroopan Twin peaksiksi. Jos tätä jotenkin yrittäisi kuvailla, niin tämä on sairaalasarja, johon sekoitetaan kauhua, mustaa huumoria ja saippuaoopperaa ja lopputuloksena on erikoinen, mutta herkullinen lajityyppien cocktail. Itseasiassa Riget on parasta mitä Lars Von Trier on koskaan luonut. 1.kausi ilmestyi 1994 ja toinen 1997. Tarinan päättävän kolmannen kauden oli tarkoitus tulla samalla julkaisu tahdilla, mutta pääosan näyttelijä Ernst-Hugo Järegård kuoli 1998, niin suunnitelmat viivästyivät ja kun pari muutakin näyttelijää siirtyi ajasta iäisyyteen, niin pikku hiljaa projektista katosi ilmat pihalle ja hiipui pois. Paitsi, että nyt 25 vuotta myöhemmin ilmestyi viimein sarjan 3.kausi ja se tuli päätökseensä viime sunnuntaina.
Lars Von Trier tuo kolmannen kauden alkuun heti yhden metatason lisää kun selviää, että kaksi edellistä kautta ovat olleet hänen tekemänsä dokumentaarinen sarja ja sairaalassa infotiskillä kerrotaan, että ohjaaja-käsikirjoittaja olisi sepittänyt tapahtumia. Muuten meininki jatkuu yhtä absurdina, osittain jopa surrealistisena, kuin aikaisemminkin. Itseasiassa visuaalinen ilmekin on yhtä nuhjuinen. Ehkä kuitenkin sillä erotuksella, että kauhupuoli on saanut tehdä hieman enemmän tilaa komedialle, mutta kyllä tästä niitä kauhuelementtejä löytyy. Oikeastaan osa kauhuelementeistä on aidosti ahdistaviakin. Myöskin uudet hahmot muistuttavat vanhoja ja kyllähän elossa olevat näyttelijät on haalattu vanhoihin rooleihinsa. Lopputulos on jälleen todella outo, mutta vallan mainio. Voin suositella sarjaa kaikille, jotka tykkäävät oudosta ja omaperäisestä meiningistä. Kaikki kolme kautta ja kolmetoista jaksoa ilmeisesti löytyy Viaplaystä.
Hevoshuutaja: Netflixiin tuli viime perjantaina sotaelokuva Länsirintamalta ei mitään uutta. Tää siis perustuu samannimiseen kirjaan, josta on aiemmin tehty parikin filmatisointia, vuosina 1930 ja 1979. Kumpaakaan en ole nähnyt, ja kirjakin on lukematta, joten meikäläinen katsoi tämän tavallaan ihan vain sotaelokuvana, enkä voi ottaa kantaa miten tämä noudattelee kirjan tapahtumia.
On vuosi 1917 ja ensimmäistä maailmansotaa käydään kolmatta vuotta. Nuori Paul Bäumer ja kaverinsa ilmoittautuvat armeijaan intoa täynnä. Eipä mene kovinkaan kauan kun pojat huomaavat että heidän kuvitelmansa sodasta oli vahvasti romantisoitu. Sillä välin kun nuoret miehet kuolevat järjettömissä taisteluissa, yrittää Saksa hieroa rauhaa Ranskan kanssa. Rauhan ehdot vain ovat niin kovat että ne vaativat harkintaa. Jokainen hetki kuitenkin tarkoittaa valtavaa määrää ruumiita, joten rauha ja aselepo näyttävät lähestyvän. Kaikki upseerit eivät kuitenkaan mitään hippien rauhansopimuksia kaipaa, ja kaatavatkin miehensä mieluummin saappaat jalassa.
Tää oli kyllä tosi hyvä elokuva. Ja sopii erittäin hyvin tähän nykyiseenkin hetkeen, kun Ukrainan sodassa kuolee ihmisiä aivan turhaan. Länsirintamalta ei mitään uutta tekee heti alkuhetkistä selväksi miten järjetöntä sotiminen on, ja kuinka olematon merkitys yhden, tai tuhannenkaan sotilaan hengellä on. Felix Kammerer tekee hienon suorituksen pääroolin Paulina, jonka sielu tuntuu erkanevan ruumiista sodan edetessä. Taistelukohtaukset ovat todella brutaaleja ja aidosti jännittäviä. Elokuva on säestetty omintakeisella metelillä, joka kieltämättä toimii. Mun mielestä tää on yksi parhaista sotaelokuvista kautta aikain, ja on sääli että tämä ei ainakaan Suomessa saanut teatterijulkaisua. Jonkin verran olen lukenut kritiikkiä kuinka tämä ei ole uskollinen kirjalle, itsehän en siihen siis voi ottaa kantaa, mutta tässä sentään puhutaan saksaa, toisin kuin aiemmissa filmatisoinneissa, ja minusta se on jo riittävä syy tämän olemassaololle. Todella hyvä leffa, ja olen sen verran fiiliksissä että taidan täräyttää ihan täydet pisteet! 5/5
Hattara: Huomasin, että Swan Song näkyi suoratoistopalvelussa, jee! Tän olinkin halunnut katsoa.
Leffa kertoo palvelukodissa asuvasta miehestä, joka karkaa viimeiselle työmatkalleen laittamaan kuolleen asiakkaansa meikit ja kampaukset kuntoon hautajaisia varten. Viime vuonna ilmestyneen leffan ohjasi Todd Stephens, joka ei sano mulle mitään. Myös pääosan näyttelijä, Udo Kier, oli mulle entuudestaan tuntematon, mutta tykkäsin ja oli kyllä oiva valinta rooliin.
Vaikka elokuva ei saanut mun tunneskaaloja järkkymään, niin tykkäsin! Juoni oli ennalta-arvattava, mutta eipä sekään haitannut. Mielellään tämän katsoi hymyssä suin.
Plussaa Robynin diskobiisistä. Nukahtamiskertoja: 0.
Hevoshuutaja: Täytyy sanoa että tää Swan Song kyllä herätti kiinnostuksen, täytyypä varmaan laittaa omallekin listalle.
Hampuusi: Non niin. Hevoshuutajahan on jo pari viikkoa levittänyt Munkkivuori-sarjan ilosanomaa ja nyt viimein minäkin sain katsottua tämän Jani Volasen luoman jännitysdraamasarjan, Viaplayn kataloogista. 10-osainen sarja sijoittuu siis 80-luvun alkuun kesäaikaan ja kertoo pihapiiristä, josta on kadonnut lapsi. Karmeaa tapahtumaa seurataan pihan lasten näkökulmasta. Täytyy tunnustaa heti, että tämä lasten näkökulma tässä särähti mulle ennakkoon. Siitä harvemmin seuraa mitään hyvää, mutta onneksi sain tällä kertaa yllättyä positiivisesti. Toki olisin kaivannut sitä aikuisten näkökulmaa, mutta se on turhaa saivartelua. Nimittäin lasten hahmot oli kirjoitettu hyvin ja niihin oli löydetty aivan kelpo lapsinäyttelijät.
Jani Volanen on luonut kutkuttavan sarjan, jossa jännitys pysyy yllä taitavasti. Siis vaikka koko lapsen katoaminen tuntuu hukkuvan taustalle, kun seurataan lasten leikkejä, ensimmäisiä alkoholikokeiluja, ihastumisia, juoruiluja, sääntöjen rikkomista ja kaikkea sitä mikä kuuluu sinne lapsuuteen ja lapsuuden lopulle. Silti se lapsenkatoaminen ei päästä otteestaan, vaan lymyää koko ajan siellä taustalla. Tarina tarjoilee koko ajan pieniä vihjeitä ja syöttejä kadonneen lapsen mysteeristä ja se oli ainakin minulle se jännite, joka piti otteessaan, koko ajan, vaikka lapset ja heidän kasvutarinansa ovat pääosassa.
Ilmassa on kokoajan aurinkoisesta kesästä huolimatta pahaenteinen ja mystinen ilmapiiri, sekä taustavire täynnä tummia sävyjä. Siihen kun lisää nostalgia huurut päälle, niin kyllähän tämä oli hyvä sarja, yhtäaikaa sympaattinen ja jännittävä. Jälleen yksi tapaus laadukkaiden kotimaisten sarjojen koko ajan kasvavaan joukkoon.
Hevoshuutaja: Peliosastolla aika on mennyt uuden lähinnä uuden Call of Dutyn parissa, jota muuten myytiin kolmen ensimmäisen päivän aikana 800 miljoonan dollarin edestä. Pelisarja siis voi taloudellisesti hyvin, harmi että samaa ei voi sanoa sisällöstä. Kuten nykyään lähes kaikki pelit, niin tämäkin on julkaistu keskeneräisenä. Sisältöä ja pelimuotoja puuttuu paljon, ja peli kaatuilee säännöllisesti. Jotenkin harmittaa että tuli taas ostettua tämäkin rikkinäisenä. Mutta kyllä se itse pelaaminen taas toimii, ja mikään ei työpäivän jälkeen rentouta niin hyvin kuin hetki aivotonta ammuskelua. Ja yksinpelikampanja tässä pitäisi olla rautaa, se on vielä itsellä korkkaamatta. Asenteltin myös Skyrimiin uuden modilistan, sellaisen 1800 modia, katsotaan joskus siitäkin jotain iloa irtoaisi tässä lähitulevaisuudessa.
Hampuusi: Lukuhommiin olen kerennyt sen verran, että sieltä voi pari mainitakkin. Viime viikonloppuna sain päätökseen nyt syksyllä ilmestyneen Viikate – 25 Mollivuotta. Lähdetään liikenteeseen siitä, että minähän tutustuin Viikatteen musiikkiin ensimmäisen kerran yhtyeen vuoden 2002 Kaajärven rannat levyn myötä ja tykkäsin. Täysfani olin 2005 Unholan urut albumiin mennessä. Joten bändin mukana on roikuttu parikymmentä vuotta. Näimpä yhtyeen tarinan kertova kirja on niin sanottua pakkolukemisosastoa ja kyllähän kirja nivoo Viikatteen historian hyvin yhteen, ilman minkäänlaista rönsyilyä. Tarkoitan, että katse pysyy bändissä ja musiikissa, yksityiselämä jätetään hyvin vähälle. Asko Alasen tyyli on välillä toki tasapaksu ja sortuu paikoin luettelemaan keikkapaikkakuntia monotonisesti, mutta kirja herää aina eloon, kun yhtyeen jäsenet pääsevät itse ääneen. Varsinkin Kaarlen tarinointi ja sanan säilän käyttö saa sivut puhkeamaan kukkaan. Oli myös yllättävää, että kun kyseessä on kotimainen ”taiteilija/bändielämäkerta”, niin viinalla ei läträtä juuri ollenkaan. Eikä kyseessä ole suinkaan mikään absolutisti elämäkerta, vaan juomisesta ei vaan tehdä numeroa. Loppukaneettina sanottakoon, että aivan kelpo kirja Viikatteesta kiinnostuneille ja olihan Kaarle Viikate itse tyytyväinen tähän, mutta jäin kaipaamaan sukellusta hieman syvemmälle aiheeseen.
Toisena mainittakoon Pekka Saurin Onnen harha. Sauri aloittaa kirjan pitkällä johdannolla, joka tuntuu välillä jaarittelulta selittäessään minuuttaan, jonka näkökulmasta kirjoittaa kirjassa. Hän on elänyt kaksoiselämää pitkään, sillä on väittänyt kaiken olevan hyvin, vaikkei selvästi ole ollut. Ei ole kehdannut pyytää apua, kun on itse auttaja. Näin lopulta vaipunut masennukseen, eikä nähnyt iloa eikä värejä missään. Päästyään asiaan Sauri kertoo syyllisyyden- ja riittämättömyyden tunteesta. Omastatunnosta ja todellisuudesta. Ateistina suhteestaan uskontoon ja uskovaisiin. Luonnon harvinaisuuksista, rakkaudesta ja niin edelleen käsitellessään elämän perimmäisiä asioita, ennenkaikkea kommunikaation tärkeydestä. Saurin sanoman ydin on, ettei onnea löydä etsimällä, vaan löytämällä elämään merkitystä, niin onnen voi saada kaupan päälle. Elämän merkitys on ykseyden löytäminen ja kärsimyksen vähentäminen. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään ’self help’-kirja ja vaikka touhu menee aina välillä jaaritteluksi, niin Saurin pohdiskeluja ja tajunnanvirtaa on mielenkiintoista lukea. Nimittäin monesti itsekin pohdiskelen samantyylisiä juttuja, niin tämä kirja toi uusia näkökulmia mietiskelelyihini ja se on aina mukavaa. Seuraavaksi kirjapinossa onkin tarjolla proosaa, mutta siitä ehkä sitten joskus myöhemmin. Nyt on meinaan aika paketoida tämän kertainen kattauksemme ja alkaa glögin keittoon tai ei ehkä ihan vielä tähän aikaan glögiä, mutta palataan jälleen ensiviikolla.
Satunnaistoisto 