Koska olen laittanut itseni, eli Hampuusin, tauolle, niin ajattelin pitkästä aikaa antaa tämän estradin alter egoni, Kaiho Kullervon, käyttöön ja julkaista runoja, joita olen naputellut edellisen Runokokoelman eli Hampuusin Hajatelmia osa 39: Rujo Runokokoelma jälkeen. Tässä uudessakin kokoelmassa on jälleen mukana yksi täysin ennen julkaisematon runo, jotta Kaiho Kullervon ystävien ei tarvitse turhaan eksyä julkaisuun. Se on melko synkkä. Se nimittäin lähti syntymään krapulassa ja syntyi aika helposti ja nopeasti, kun elämän iloni oli kadoksissa tammikuun puolivälin juhlinnan jälkimainingeissa, mutta siitäkin on nyt taas toivuttu. Siitä on enää muistona runo nimeltä Kadotuksen aika. Se on luettavana kokoelman viimeisenä runona. Tarkoitus ei ole pohjustaa asiaa pitkään, mutta mainitaan sen verran, että seuraavat runot eivät syntyneet kesällä. Vaan kun illat ja päivät alkoivat pimenemään, varjot katoamaan ja sade piiskaamaan kasvoja. Eli näitä on tipahdellut epäsäännöllisesti syksystä lähtien aina tähän päivään asti.
En jaksa marraskuun yli
—
Kaksi rakkauden hylkiötä, me.
Ei meitä tarkoitettu kenellekään.
Silti kun katselimme toisiamme.
Siinä hetkessä uskoin ihmeisiin.
—
Lakanat puhkesivat kukkaan.
Vajosimme kiihkon valtaan.
Ajoimme toisemme loppuun.
Kunnes hukuimme lemmenjokeen.
—
Aamu valutti meidät jälleen erilleen.
Elämä on pelkkä pettymysten karikko.
Silti odotan sinua kaiken varalta.
Mitä muutakaan eksyneellä on kuin toivo.
—
Ei kyyneleistä kudottu pipo lämmitä.
Ei kuten suudelmista punottu peitto.
Suru kuristaa minua.
Enkä tiedä turvasanaa.
—
Olisin valmis vääntämään vettä kivestä.
Sytyttämään sen veden roihuavaan paloon.
Jotta tiemme kohtaisi vielä kerran.
Syleilyssäsi antaisin viimein itselleni anteeksi.
—
Sieluni kaivo on kuivunut.
Lohet uivat selkää elämänvirrassa.
Vajoan kadotuksen syvään suohon.
Haalistun pikku hiljaa pois.
En jaksa marraskuun yli.
—
– Kaiho Kullervo
————-
Saturuno
—
Tulit hymyillen silmistäni sisään.
Lumoavalla luonteellasi liimauduit kiinni.
Enkä saanut sinua mielestäni.
Täydellinen takamus, satujen prinsessa.
—
Sinä olet Lumikkini, kaikkein kaunein.
Minä sinun kaikki seitsemän kääpiötä.
Mutta joku toinen on prinssisi.
Joku toinen herättää sinut suudelmallaan.
—
Onneksi rakkaus ei ole aitoa.
Vain voimakas kemiallinen reaktio aivoissa.
Joka saa minut tekemään tyhmyyksiä.
Tunnustamaan tuhansin tavoin – ”Tykkään sinusta”.
—
Surullisuus on sentään todellista.
Se on kouriin tuntuvaa.
Se repii maailmani riekaleiksi.
Se tunkee mieleni silppuriin.
—
Olen kurja sielu lihan vankina.
Ei elämällä ole palautusoikeutta.
Turha odotella tyytyväisyystakuuta.
Tällä sadulla ei ole onnellista loppua.
—
– Kaiho Kullervo
————-
Luontoruno
Olen mustavalkoelokuvien yksinäinen ratsastaja.
Elämä on autio kuin preeria.
Ei kivikalliossa mikään kasva.
Ei ikiroudassa mikään elä.
—
Olen lehdet, jotka varisevat maahan.
Takiasi voisin tulla toisiin aatoksiin.
Muuttua lehdestä korpiksi, lentää luoksesi.
Saat mannerlaatat sisälläni liikkumaan.
—
Kaikki valo poistuu.
Miksen siis minäkin.
Loputon yö ja tyhjyys kaatuu päälleni.
Mutta sinun takiasi en malta luovuttaa.
—
Syleilyssäsi olen kuin pauhaava koski.
Yläjuoksulla pienet purot yhdistyvät yhdeksi.
Kuin ajatukseni, olet kaikki tässä.
Alajuoksulla olen pelkkää kuohuvaa sotkua.
—
Sylisi silkillä voisin parsia sieluni kasaan.
Yksin sitä tuskin saisin ehjäksi enää.
Eikä tarvitsisi käpertyä yön mustaan samettiin.
Olet minulle kuin sade kuivalle maalle.
Hymysi on minulle kuin aurinko kasveille.
—
Sinä olet kysymys ja vastaus.
Ota huutavat huoleni kauas pois.
Kaada isolla astialla hiljaisuutta päälleni.
Olisimmeko yhdessä kauniita kuin tunturimaisema?
Emme ainakaan pelkkää kylmää viimaa.
”Comme ci comme ca” Vantaa ei välitä kyyneleistäni.
—
– Kaiho Kullervo
————
Hauras ja syttyvä
Korkealta voi nähdä kauas.
Vain läheltä kuulla kuiskauksen.
Kuiskaus on kuin tuulenhenkäys.
—
Poskeni ovat puhetta pullollaan.
Tahtoisin koristella sanat kauniiksi.
Ja päästää ne valloilleen.
—
Kuparin arvo on nousussa.
En ymmärrä siitä mitään.
Ymmärrän vain sinun arvosi.
Olet seitsemän oikein lotossa.
—
Tunnen itseni hauraaksi ja syttyväksi.
Olin elämää täynnä oleva kukkasi.
Kaadoit ainoastaan kerran vettä maljakkoon.
Ja jätit minut sitten kuihtumaan.
Miksi elämän suuria iloja annostellaan pipetillä?
—
Mieli musta kuin yö.
Murhe pidempi kuin päivä.
Hiljaisuus 812 kilometriä.
Toivo -17, tuntuu kuin -32.
Sielu täynnä väärentämätöntä tuskaa.
—
Raha hallitsee maailmaa, mutta sinä hallitset minua.
Minä olen arjessa mystikko ja juhlassa jotain muuta.
Sinä olet kokin erikoinen, jälkiruoka listan ulkopuolelta.
Olet muikkuverkko, johon sotkeuduttuani en pääse irti.
En tämän lämpenevän maailman loppuun mennessä.
—
Rinnassani tyhjä aukko.
Sydämmeni on jääkaapissa.
Piilossa vanhassa ketsuppipullossa.
Avatun maitopurkin takana.
—
Auraamaton on minun tieni.
Kartoittamaton polku metsän keskellä.
Radio kohisee, telkkarissa sataa lunta.
En tajua tämän päivän tekstiä.
—
Aurinko tyytyy kääntämään kylkeään.
Missään ei ole mitään mieltä.
Ihmiset puhuvat ihan outoja.
Elämä on kuin juoksuhiekkaa.
—
Pimeys on jo huputtanut minut.
Tuusulan kokoinen tunne-elämä romahtanut ylleni.
Vajoan sängyn, lattian ja maan läpi laavaan.
Pian kaiken nielevä tyhjyys siemaisee minut.
—
Voisinko sulaa syliisi?
—
-Kaiho Kullervo
———–
Kadotuksen aika
Olen myynyt maani.
Alennuksella, pilkka hintaan.
Iskin itseni polvilleni.
Aion nyt luovuttaa.
—
Tämä elämän muotoinen pimeä tyhjyys.
Ei ole paikkoja mihin mennä.
On vain paikkoja joista paeta.
Onko jo viimein aika kadotuksen.
—
Kaipaus kauniista muistosta.
Riekale rakkautta riittäisi.
Vittu Carpe diem.
Älä huoli, lupaan.
Ennen auringonnousua katoan.
—
Sinua lämmöllä muistellen nääntyisin.
Maan multaan vajoaisin.
Tuonenvirtaa pitkin lipuisin.
Kohmeiset kasvot alaspäin.
Suu auki elottomana.
Siitä annan henkeni poistua.
—
– Kaiho Kullervo
The End
Satunnaistoisto 