Hampuusin Hajatelmia osa 39: Rujo runokokoelma

Terveppä terve! Tällä kertaa ollaan liikkeillä aivan erilaisissa merkeissä kuin tavallisesti. Minut blogin ulkopuoleltakin tuntevat ovat viimeisen vuoden aikana saaneet lukea runojani silloin tällöin, harvakseltaan, Facebookista seinältäni Kaiho Kullervo nimimerkillä. Kaikki alkoi kun joskus viime kesänä, ehkä heinäkuussa kävin jätkien kanssa katsomassa kapakissa jonkin futismatsin. Meitä oli kasassa hyvä nippu hampuuseja ja päädyttiin vielä matsin jälkeen Jumpruun istumaan. Siinä läikyttelyn lomassa juteltiin jalkapallosta, elokuvista, musiikista, arkkitehtuurista ja vaikka mistä. Jossain vaiheessa jopa runoudesta ja päädyin improvisoimaan ja esittämään yhden säkeen. Siinä oli jotain ovien aukeamisesta selälleen ja kuolleiden paarmojen satamisesta. Sille toivottiin jatkoa samantien, mutta silloin ei irronnut. Se jäi kuitenkin muhimaan ja viikkoa myöhemmin kirjoitin Raikufesteillä teltassa kokonaisen runon sen aihion pohjalta. Nimesin sen Mieleni maisemaksi. Facebookissa se keräsi hyvää palautetta. Ehdottomasti paras palaute oli – ”Mulla pääsi ehkä vähän pieni itku, kun luin tuon runon. Hieno runo, mutta kamala. Ilkeä ja groteski, mutta hieno”. Sen palautteen myötä kusi nousi päähäni. Onneksi se pamahti päähäni niin kovalla paineella, että purkautui samantien korvista ja sieraimista ulos, eikä jäänyt sinne. Kannustuksen saattelemana olen sitten jatkanut runojen kirjoittamista, mutta harvakseltaan. Sillä ei niitä nimittäin ole kuin neljä. Jokatapauksessa kun niiden ystävät eivät löydä niitä enää Facebook-seinältäni. Onhan se mun seinä loputon suo, kun päivittelen sinne useamman kerran viikossa mielenijuolahduksia, niin päätin julkaista ne kaikki nyt täällä blogissa. Nyt ne löytyy kaikki yhdestä paikkaa Hajatelmat otsikon alta, eikä tarvitse kelailla mun päättymätöntä Facebook-seinää kuukausi tolkulla takaisin päin. Samalla vastaan huutoon ja yllätän uunituoreella runolla ne lukijani, jotka ovat taas lisää pyytäneet. Kirjoitin nimittäin viime yönä töissä tätä julkaisua varten ”valmiiksi” uuden. Oli mulla päänsisällä keskeneräinen aihio jo valmiina. Sellainen raakile, jota pyörittelin yön edes takaisin mielessäni ja tauoilla naputtelin sitten puhelimeeni. Olisihan se kaivannut vielä hiomista, mutta niin olisivat edellisetkin, eikä ne tule koskaan valmiiksi. Sen nimi on Pelasta minut, mutta eiköhän tässä ole jo jaariteltu tarpeeksi. Seuraavaksi runojani, joita on siis nyt uuden myötä viisi kappaletta.

Mieleni maisemat

Avaan mieleni ovet selälleen.

Siellä maa on meren mutaa.

Ilma sakeaa, taivas purppuraa.

Tai mistä värisokeana tietäisin.

—–

Syyttävät silmät tuomitsevat ympärilläni.

Valtamerten paino harteillani raahustan.

Piiloudun katseiltainne aurinkolasien taakse.

Mietin – ainako se pitää?

—–

Etenen syvemmälle varovin askelin.

Siellä maa on pelkkää loskaa.

Ajatukset pelkkiä synkkiä houreita.

Hampuusi, pelkkä kuori itsestään.

—–

Astun sisälle sieluni supukoihin.

Kuolleita paarmoja sataa ylleni.

Ei tää oo niin paha mietin.

Täällä on hyvä olla yksin ja onneton.

– Kaiho Kullervo

Mitä kuuluu?

Täällä aurinkokin palaa pohjaan.

Vesi kiehuu ja sääsket putoavat maahan.

Näen peurien kaatuvan katolleen.

Onko tämä Bambin alku uudestaan?

—–

Katselen norsunluutornistani lohdutonta maailmaa.

Ei linnut laula täällä.

Kaikki ilmansuunnat sulavat idäksi.

On sentään suru lohtunani.

—–

Sitten muistan sen säihkyvän katseen.

Puhelimessani viesti: Mitä kuuluu?

Huomaamattani nimesi ääneen kuiskasin.

Kirjoissako meidät toisin kerrottaisiin?

—–

Tahtoisin syvälle kainaloosi käpertyä.

Siipiesi suojaan painaa pääni.

Ei siellä haittaa vaikka huutoni hukkuu.

Siellä viimein tuntisin olevani turvassa, ehkä.

-Kaiho Kullervo

Hiljaisuus on kysymyksenä riittämätön.

Ei vielä palata haaveistani.

Se maailma on sanoista tehty.

Suurista sanoista, tyhjistä sanoista.

Saumakohdat on tilkitty tavuilla.

—–

Olen ikkunasi alla mouruava kolli.

Tämä liekki ei ole sammunut.

Kynnet on vaan nykyään liian tylsät.

Enkä ammoin etsinyt sinua kyllin kaukaa.

—–

Nyt kiehun ylitse, valun ympäriinsä.

Olisipa kaunis muisto johon vajota.

Sillä ennen kadotusta, ennen tuonenvirtaa.

Mietin sinua vielä viimeisen hetken.

—–

Et vienyt, et ottanut sydäntäni.

Et edes pyytänyt sitä.

Silti sen sinulle menetin.

Tiesin, että sanoisit ei.

Enkä minä halunnut sanoa – Hei hei!

– Kaiho Kullervo

Kaiho Kullervon kaiho

Unohduin mun unelmiin.

Siellä oli hyvä olla.

Vedin ne ylleni kuin lämpimän peiton.

Todellisuus kuin elämän takatalvi.

—–

Kaikki laulut joita meistä ei tehty.

Laulaisinko ne nuotin vierestä.

Vai soisivatko ne komeasti?

Ai minun laulutaidollani, naurahdin.

—–

Taas kävelin kotiin yksin.

Vaikka tahtoisin kulkea vieretyksin.

Peilikuva nauraa kun väännän itkua.

Tällä sadulla ei ole onnellista loppua.

—–

Olin kanssasi ikuisuuden.

Siltä tuntui se puolitoista minuuttia.

Kun en saanut sanaa suustani.

Mitä olisin edes voinut sanoa.

—–

Haavoittuvuuden umpikuja.

Täynnä kuolleita lintuja.

Löydät mut täältä jättömaalta.

Lojun yksin liikkumatta.

—–

Minut lakanoihin ristiinnaulittiin.

Olisipa nuoltu ja raavittu.

Mutta yksinäinen sydän ja sielu tumma.

Onko se vittu kumma?

—–

Onhan tässä taas yksin talvehdittu.

Voi saatanan vittu.

Tänään tahdon uskoa jälleensyntymiseen.

Ehkä sitten seuraavassa elämässä me olemme me.

—–

”Nyt sinulla on oma elämä siellä,

Jossa minä olisin vain tiellä.”

– Kaiho Kullervo

Runon kaksi viimeistä riviä on lainattu Herra Ylpön Sata vuotta kappaleesta. Se on mun lempikappaleita, joten en voinut vastustaa kiusausta ja olla lisäämättä lainausta tohon loppuun kun se tuntui sopivan siihen.

Pelasta minut

Tunnenko enää kattavaa kaihoa?

Kaipaanko enää kevyttä kuiskaustasikaan?

Mitä lie ikävöin enää?

Koittaako vielä päivä mustempi?

—–

Olenko kuiva suola-aavikko?

Olenko umpeen kasvanut järvi?

Olenko kasa kuolleita mehiläisiä?

Olenko pelkkä rikkinäinen radio?

—–

Olenko syksyllä varisevia lehtiä?

Olenko vasaralla soitettu piano?

Olenko erämaahan hylätty junanvaunu?

Itkenkö seinään päin valvontakamerassa?

—–

Olisipa yksi suudelma jäljellä.

Varjelisin sitä hamaan loppuun.

Käärisin sen purppuraan satiiniin.

Kuolenko taas särkyneeseen sydämmeen?

Elänkö elämäni elävänä kuolleena?

—–

Sieluni säkissä ruosteisia partateriä.

Täytteenä pimeän aineen hiukkasia.

Henkilökuvani synkempi kuin Golgata.

Voisinko vaan haihtua pois?

Vieläkö voi aloittaa alusta?

– Kaiho Kullervo