Hampuusin Hajatelmia osa 48: Ristiriitaista meininkiä ja lämpimiä muistoja.

”Kadehdi en niitä, jotka luotuja on kaksoiselämään. Joskus tuntuu, etten kunnolla saa eletyksi tätä yhtäkään”. Näin syksyisin tulee kuunneltua aina enemmän Juicea, joten sillä oli luonteva aloittaa, mutta asiaan. Mun ajatukset on sitä, kun muut menee henkisen talonsa ylimpään kerrokseen, niin minä jatkankin siitä vielä ylemmäs ja sitten kaikki menee ihan vitun oudoksi. Siltä ainakin välillä tuntuu, että ajatusten virtani on kaukana normaalista. Ehkä se johtuu siitä, että olen jälleen siirtynyt henkilökohtaisessa koronatilanteessa hajoamisvaiheeseen. Nimittäin tuntuu, että hallitus siirtää rokotuskattavuus tavoitetta joka kuukausi korkeammaksi, eikä suostu vapauttamaan kulttuuri- ja tapahtuma-alaa. Mikä pahinta, niin Herra Ylpön Tavastian keikka lähestyy uhkaavasti, joten pelko sen peruuntumisesta on aiheellinen. Jokatapauksessa yksi päivä mietin, että mitä Seppo Ilmarinen olisi voinut takoa minulle? Kalevalassahan Ilmarinen takoi kaikenlaista mm. maailman syntymisessä taivaankannen, pohjolan emännälle rikkauksia sylkevän sammon ja itselleen kultaneidon. On se seppä, mutta mitähän hän olisi takonut minulle? Sitä emme saa tietää, eihän hän ole edes todellinen henkilö. En muutenkaan käyttäydy normaalisti, vaan olen tavoilleni uskoton. Olen jo aikaisemmin saanut palautetta miten en ole enää kunnon Hampuusi, mutta alan itse kyseenalaistamaan omaa leffanörtteyttänikin. En nimittäin katso enää elokuviakaan niin hirveästi. Hevoshuutaja on esimerkiksi viime aikoina katsonut enemmän elokuvia kuin minä. Eikä hän edes katso paljon elokuvia. Elokuvien sijaan olen keskittynyt lukemaan. En kyllä pidä itseäni minään lukutoukkanakaan. Olen ennemminkin lukumoukka. Onko tämä ohitse menevä vaihe vai luonko nahkani uudestaan? Olenko tulevaisuudessa jotain ihan muuta vai jatkanko synkkä sieluna, ollen kuin lampi. Tilanteesta riippuen ulospäin joko tyyni tai eloisa, mutta pinnan alla lepää naaraamaton ruumis.

Jokatapauksessa katselin viime lauantai-iltana Masked singeriä ja siinä maskin takaa paljastui Päivi Räsänen. Se toi mieleen miten Päivi on ollut niin kauan kuin muistan vastustamassa kaikkea ihmisoikeuksista lähtien ja ennenkaikkea vapaampaa alkoholipolitiikkaa. Mikä siitä alkoholista tekee niin syntistä, että se täytyy teljetä lukkojen taakse? Siis tiedän, että meillä suomalaisilla on ongelmallinen suhde alkoholiin, mutta on se silti vähän ristiriitaista, että voit sunnuntaina ostaa kaupasta, vaikka sata tölkkiä keskiolutta, muttet yhtä viinipulloa. Sitä paitsi se oli Jeesus, joka sen veden muutti viiniksi eikä piru. Joten en ole oikein ikinä ymmärtänyt miksi sitä pitää hangata, niin paljon vastaan siinäkin. Ollaan kuitenkin muka sivistysvaltio ja kuulutaan eurooppaan. Ehkä kaikki juontaa juurensa siihen, että jumala loi ihmisen vasta kuudentena päivänä. Siinä vaiheessa oli jo viiden päivän työviikko takana. Oli luotu jo yö ja päivä. Oli luotu jo taivas ja meri ja erotettu merestä maa. Oli luotu jo maahan kasvisto, eläimet ja kaikki helvetit. Ei siinä enää kuudentena päivänä ole täydessä iskussa tuomoisen urakan jälkeen. On siinä meinaan ollut työn sarkaa. Väsy takuulla painanut ja olisi ollut mukava vaan istua sohvalla ja syödä jäätelöä. Ehkä siksi ihmisestä tuli näin keskeneräinen. Ehkä siksi olemme täynnä ristiriitoja ja vikoja. Ehkä siksi olemme heikkouksinemme tällaisia.

Siitä tulikin mieleen, että olen tässä vuosien saatossa kuunnellut paljon naisten juttuja, joo-o jotkut meistä miehistä oikeasti kuuntelee naisia, uskokaa tai älkää. Tai tietysti voin puhua vain omasta puolestani. Jokatapauksessa olen tullut kuulemani perusteella siihen tulokseen, että naistenlehtien jutuista kolmasosa käsittelee sitä kuinka hyväksyä itsensä sellaisena kuin olet ja olet täydellinen juuri tuollaisena. Perfect!! Toinen kolmasosa on kauneus- ja laihdutusvinkkejä ja loput on kakku ja muita herkkureseptejä. Välissä voi olla jotain parisuhde juttuja tai millainen parisuhteesi on testejä, mutta jos juttujen järjestys sattuu vielä olemaan tämä, niin asioiden ristiriitaisuus tekee siitä aivan mahtavaa. Mahtavaa kuten naisetkin ovat ja tarkoitan sen kaikella rakkaudella. Enkä missään nimessä loukaten. Minä nyt oon vaan tällainen. Teen havaintoja ja päästelen ne ulos huumorilla ja vaikka tarkoitus on tehdä se lämmöllä, niin aina sen joku ottaa herjana. Eikä naisille kannata heittää herjaa. Siinä nimittäin herja vaihtuu nopeasti veiviksi. Tähän kohtaan kuuluis varmaan laittaa joku nauru-emoji huumorin merkiksi, jos pystyis.

Parempi varmaan vaihtaa aihetta. Ai niin tähän mun lähelle ollaan avaamassa uutta drinkkibaaria, nimeltään Baston. Samalla kun koronapiikit ovat otsikoissa ja itsekin ottanut jo pari semmosta. Niin aloin muistelemaan kaiholla ihan toisenlaista piikkiä. Nimittäin vanhan kantakapakkini Bar B:n piikkiä, joka minulla oli siellä aina auki. Se sijaitsi Oulussa Rotuaarilla kahvila Bisketin yhteydessä. Bar B:ssä oli mukava istua tai notkua tiskillä ja hintataso sorvattiin aina vähän lempeämmäksi. Sillai, ettei hinnat olleet korkeammalla kuin tuolitkaan vaan sopivalla tasolla. Bar B oli mun lempikapakki. Loistava drinkkibaari, ei mikään keskikalja kievari. Siellä ei tarvinnut tyytyä yhteen tähteen ja kolaan, vaan sai aina todella laadukkaat drinkit ja parasta palvelua. Jos et tiennyt tai osannut päättää nimeltä mitä tilaat, niin Bar B:ssä pystyi tilaamaan myös adjektiiveilla ja aina tuli priimaa. Vaikka sinne olisi kävellyt raskain askelin, niin sieltä lähtiessä lauloi – ’Kuka sanoi, että askel painaa jo, olen kevyt kuin sudenkorento’. BarB ehti olla melkein 10 vuotta kantakapakkini, ennenkuin se sulki ovensa viimeistä kertaa pari vuotta sitten. Siihen päättyy paljon hyvää, paljon kaunista. BarB:ssä minua pidettiin aina hyvänä. Ensin tiskin takana maestro Tike ja hänen aisaparinsa, jonka nimeä en enää muista. Sitten aisaparin väistyttyä Tike ja Noppa. Tiken siirryttyä uusien haasteiden pariin, niin Killi ja Noppa sekä vielä Nopan jäätyä pois, niin Killi ja Aki. Yhtenä esimerkkinä saamastani poikkeuksellisen hyvästä kohtelusta on, kun kerran tultuani helteisen kesäpäivän jälkeen festareilta karrelle palaneena. Mieleni halaji muovituoppien jälkeen, vielä yhden raikkaan janojuoman ennen kotiin menoa, niin Noppa kauhisteli miten olin polttanut itseni ja haki rasvaa pukukaapistaan ja rasvasi minut siinä tiskillä muiden asiakkaiden ihmetellessä.

Voisin kertoa vielä toisen tarinan. Sillä kerran meillä oli jätkien kanssa bileet länkkäriteemalla ja saavuttiin BarB:hen villin lännen vetimissä. Sisään astellessamme Tike katsoi meitä ja laittoi tiskin takana soimaan Bon Jovin Wanted dead or alive biisin. Siitäkin huolimatta, että hän ei tykännyt Bon Jovista, eikä suostunut muuten soittamaan sitä, vaikkä joutui välillä, juurikin sen takia kuuntelemaan kun lauloimme ilman säestystä Livin on the prayeriä. Jokatapauksessa tuon illan mieleenpainuvin hetki oli, kun koko seurueemme oli levittäytynyt eri puolille BarB:tä tai Tiken saluunaa, kuten sitä silloin ja pitkään sen jälkeenkin kutsuttiin. Tunnelma oli pahaenteinen, kaikki tarkkailevat hiiren hiljaa ympärilleen ja välienselvittely väistämätön, ainoastaan ajankysymys. Yhtäkkiä yksi ystävistäni rikkoo hiljaisuuden potkaisemalla baarijakkaran nurin ja nallipyssyt alkavat paukkumaan, ruudin haju täyttää saluunan ja pian laukaukset vaimenevat. Koko seurueemme repeää nauramaan ja muut asiakkaat poistuvat hämmentyneinä ulos Rotuaarille miettien, että mitä vittua juuri äsken tapahtui. Those were the days.

Tarinoita olisi vaikka kuinka paljon. BarB:sta on jäänyt mieleen paljon ja pelkästään hyviä sekä lämpimiä muistoja. Siinä oli jotain samaa kuin Reijo Mäen kirjoissa, kun Vares kävelee Uuteen apteekkiin ja alkaa juttelemaan tuttavallisesti mukavia tiskin takana olevalle kyyppari Korpelalle, eikä välttämättä muuta tarvitse. Sitten jos paikalla on muita tuttuja kanta-asiakkaita, niin voi siirtyä heidän kanssa sarkofagiin istumaan ja viettämään iltaa. Jotain sellaista se oli minullakin, mutta taianomaisempaa. Monet kerrat jäin vain tiskille notkumaan ja juttelemaan baarimestareiden kanssa. He olivat ystäviäni, mutta jos paikalla oli muina asiakkaina hyviä tuttuja, niin sitten siirryin pöytään heidän seuraksi istumaan iltaa ja viettämään aikaa huoletonta. Paikan historiakin on mielenkiintoinen. Sillä Bar B:n ja Bisketin tiloissa toimi alunperin Oulun ensimmäinen elokuvateatteri. Bar B:n tiloissa kerrotaan myös kummittelevan. Nimittäin samoissa tiloissa on nähty muun muassa harmaapukuisen naisen tilaavan juomaa, mutta yhtäkkiä katoavan. Näin yhtenä esimerkkinä, mutta tuskin löydän enää sellaista kantakapakkia itselleni, mutta toivon, että tuo pian ovensa avaava Baston olisi edes puolet siitä mitä Bar B oli. Näihin lämpimiin muistoihin ja tunnelmiin onkin hyvä lopetella tällä kertaa. Toivotan lukijoillemme lämpimiä syysiltoja. Adios ja ensikertaan!