Hampuusin Hajatelmia osa 40: Niin haihtuvi nuoruus

Minulla ei ollut mitään ns. kolmenkympin kriisiä. 27 vuotiaana toki vitsailin rock-iästä, mutta pitkään suhtauduin ikääntymiseen varsin kevyesti. Selailin alkuviikosta Facebook-muistoja ja hoksasin, että 35 vuotiaana alkoi ensimmäiset merkit ikäkriisistä. Nimittäin minulla on ollut tapana syntymäpäivien jälkeen kiitellä saamistani onnitteluista omissa sosiaalisen median kanavissani ja ennen 35-vuotissynttäreitä ne olivat pelkästään ilon ja riemun täytteisiä julkaisuja. Tähän kun lisää, että alkuviikon kiitokseni 40-vuotis onnitteluista kirvoittivat paljon keskustelua, niin sain idean, että julkaisen Hajatelmissani nämä jokavuotiset somepäivitykset. Niitä oli nimittäin ihan hauska lueskella, miten sitä on kuljettu kriisistä kriisiin, vuodesta toiseen, nuoruuden haihtuessa, sillai pilke silmäkulmassa kuitenkin. Skipataan kaikki ne pelkästään iloa ja riemua pursuavat julkaisut ja aloitetaan suoraan 35 vuotissyntymäpäivän herättäneistä tunnelmista. Siitä sitten jatketaan, hypäten aina vuosi eteenpäin ja lopulta päättäen eiliseen 40 vuotissynttäreiden synnyttämiin ajatuksiin. Sen verran tarjoilen taustatietoa julkaisuihin, että 37 vuotissynttäreillä olin Helsingissä, kun niihin aikoihin oli Metallican keikka Jaffa-areenalla, joten siksi olin hotellissa. 38 vuotiaana olin jäämässä kesällä työttömäksi, kun sen aikainen työpaikkani oltiin sulkemassa lopullisesti, kun viimeinen sammuttaa valot. Toki sain jatkaa sitten vielä syksyynkin, mutten tiennyt sitä vielä tuolloin, mutta siitä johtui – ’en vielä mitä teen kesän jälkeen’ -”pohdiskelu”. Niin ja 39 vuotisjulkaisusta, että aivan kuten uumoilinkin niin nelikymppiset jätin juhlimatta, mutta nyt itse asiaan.

35 vuotta:

Lämpimät kiitokset kaikista onnitteluista. Niitä suorastaan tulvi jälleen joka puolelta aivan hirveästi. Ne toivat todella hyvän mielen ja lämmitti kovasti. Samalla jälleen sortui yksi torni elämän hiekkalinnasta. Tämä on nimittäin ehkä se pahin mahdollinen ikä. Nimittäin 35 vuotta, ai että se näyttää pahalta kun sen tuohon noin näpytteli, tuomosia koukeroitakin vielä nuo numerot tuossa, HUOH. Enää en pysty valehtelemaan edes itselleni, että olisin kolmissa kymmenissä. Se juna meni jo, eikä veturimiehet edes heiluttaneet ohimennessä. Nyt on 40 lähempänä eikä muuta ole tehtävissä, kuin odottaa viiskymppisiä. Sillä 50 on uus 30 ja silloin on se villityskin. Sitä odotellessa.

Kuulen jatkuvasti kuinka nyt viimeistään pitäisi olla hurmaava vaimo, jonka kanssa pellavapäisiä kultakutreja vaalitaan ja paimennetaan. Nyt pitäisi olla perhe. Nyt pitäisi rauhoittua. Nyt pitäisi jo olla sitä ja tätä ja semmonen ja tämmönen. Silti en ehkä ole mitään sellaista mitä pitäisi olla. En taida sujahdaa mihinkään valmiiseen muottiin.

Tämä on myös se ikä, että jos en olisi aikoinaan yläasteella lopettanut futis-uraani kun alkoi kalja ja tytöt kiinnostaan enemmän, niin nyt voisin siirtyä pelaamaan ikämiehiin. Ja ikämies kalskahtaa korvaan melko pahasti. Minä sanon ennemminkin, että olen aikamiespoika kuin ikämies. Joo aikamiespoika, kyllä. Sillä koen mielen olevan vielä nuori, vaikka ruumis mielen ympärillä rapistuukin kovaa vauhtia. Koen itse olevani edelleen nuori, siis ikäisekseni.

Näen, että vielä on paljon taivaanrantaa maalaamatta. Ikuisena romantikkona vielä on haaveita ja unelmia. Vielä joskus koittaa SE yhteinen auringon lasku. Toisaalta tiedän kyllä vuosien liitävän ohi lintuparven tavoin. Ne liitää jopa niin nopeasti, etten ehdi jättää jälkiä tähän maailmaan. Tätä menoa minusta ei jää jälkeen kuin paheksuntaa ja kuitteja kun aika joskus jättää. Voiko tällä tarinalla olla onnellista loppua? Menneisyys on kuin huonosta elokuvasta ja tulevaisuus näyttää kaikesta haaveilusta huolimatta toivottamalta, kuin nippu tyhjiä arpoja. Olen naiivi, ehkä korni, mutta tiedän kyllä mitä teen. Show must go on, niin kuin entinen laulaja sanoi. Suutari pysyköön lestissään. Joten pistäkäähän kypärät ja suojalasit päähän sekä turvavyöt kiinni. Uskon nimittäin, että joudutte odottamaan rauhoittumistani vielä hetken, mutta vielä kerran hattu päästä, syvä kumarrus ja lämpimät kiitokset onnitteluista. Toitte vanhalle hampuusille niin hyvän mielen.

36 vuotta:

Olen tässä tehnyt jonkun verran itsetutkiskelua ja tullut johtopäätökseen, että minusta on kaikessa hiljaisuudessa tulossa katkera ja kyyninen äijänkäppyrä, vanha ja kulunut ukko. Ei paljoa kiinnosta enää maalailla taivaan rantaa. Olen lopen kyllästynyt etsimään tyhjää aarrearkkua sateenkaaren päästä. En jaksa enää juosta onnellisten loppujen perässä. Muuraan pikku hiljaa sydäntäni umpeen, tiiliskivi kerrallaan. Eikä tässä käynyt niin että yhtenä aamuna sitä vaan heräsi sielu mustana ja synkkänä, vaan kaikki on tapahtunut aivan huomaamatta ajan kanssa, mutta kuitenkin yllättävän nopeasti. Sillä pyörätie pimeyteen ei ole koskaan kovin pitkä.

Innostun elokuvista, live- ja rokkimusiikista ja tietysti ystävistä ympärilläni. Niin ja jääkiekon mm-kisoista tietenkin, mm-95 nevö foget!! Sitä ei vaan enää jaksa, eikä kiinnosta, innostua joka asiasta samalla lailla. Muistan vielä ajan jolloin olisin saadessani pussillisen sitruunoita tehnyt niistä limukkaa ja hymyillyt. Nykyisin tuntuu, että on vaan helpompi jäädä kirvaamaan, että vittuko on kirpeitä ja paskoja hedelmiä. Olen kuitenkin laskenut sen varaan, että sitten viidenkympin villityksen iskiessä innostun asioista taas entiseen malliin. Sitä odotellessa nämä kaikki syntymäpäivä onnittelut, joita teiltä sain. Niitä oli taas aivan hirveä määrä joka suunnasta ja foorumista. Ne toivat hymyn huulilleni ja iloisempia värejä sieluuni sekä auttoivat pilkkomaan pimeyttä sisälläni, ainakin vähän. Varsinkin ”Hampuusi kuuleppa, juommeko milloin synttärioluet?” ja ”Mietittiin että olisko synttärisankarille maistunut synttäriburgeri esim. huomenna?” –viestit lämmittivät erityisesti mieltä. Herra Ylppöä lainatakseni – Hyvyyttä on aika paljon. Lämpimät kiitokset teille kaikille! Ihan kaikille!

37 vuotta:

Heräsin tähän päivään hotellihuoneessani ja muistin nähneeni unta ja unesta naisen. Naisen joka käveli minusta poispäin, lantio liikkui kuin liekit nuotiossa. Nainen vilkaisi taakseen ja hymyili, hymy hohti lämpöä. Halusin huutaa – älä mee, mutta sanat tarrautuivat kurkkuuni. Se oli hyvä uni, mutta vain unta. Toisin kuin teiltä saamani onnittelut eilen, niitä tuli taas valtavasti. Mitä enemmän ikää tulee, niin se pistää miettimään ja pohtimaan omaa elämää ja ehkä vähän muidenkin. Tulenko joskus yhtä onnelliseksi kuin muut vai olenko kenties onnellisempi jo nyt? Olenko voittaja vai pelkkä suunsoittaja? Onko elämäni autiota kuin preeria? Olenko pelkkä kehys ilman kangasta? Piiloudunko elämältä? Vai onko elämässäni aitoa sisältöä? Onko itsekästä ajatella, että omalla elämälläni olisi merkitystä? Olenko kuin Kaurismäen elokuva?

Mutta ei tällaisia pitäisi miettiä. Ihmiset miettii liikaa joko menneisyyttä ja/tai suunnittelevat tulevaisuutta. Unohdetaan elää hetkessä, tässä päivässä. Ei onni löydy siitä, että lisää hamuaa vaan, että oppisi saamastaan nauttimaan. Elämä on haaveiden haaksirikko, mutta siinä on hetkensä. Pitäisi osata nauttia niistä hetkistä. En haluaisi elää elämääni elävänä kuolleena. Näimpä alankin nauttimaan tästä päivästä ja lähden käymään jossain vaiheessa kylillä, syömässä ja Corona baarissa kaljalla. Istahdan siihen pöytään missä on seinällä Matti Pellonpään kuva ja nostan maljan hänen muistolleen. Vietän päivän ystävien kanssa, ilakoin ja juhlin. Enkä mieti turhia. Tänään taivas ei ole rajani. Teen tästä kaupungista matalan majani. Noh nyt innostun jo liikaa, joten lopetan. Huippukiitokset kaikille syntymäpäivä onnitteluista. Lämmittävät vanhaa mieltäni.

38 vuotta:

Herranjestas, että tuli taas valtava määrä onnitteluita joka suunnasta ja foorumista ja pari ’paljon onnea vaan’ lauluvideotakin sekä pari muutakin lauluvideoa. Lämmittää mieltä suunnattomasti ja vetää vanhan hampuusin nöyräksi. Jälleen on näköjään vuosi kompuroitu elonpolkua. Se saa taas pohtimaan syntyjä syviä. Vuodet vähenee, ne taakse varisee, enkä ole edelleenkään saavuttanut oikeastaan mitään. Minusta ei jää jälkeä maailmaan, paitsi hiilijalanjälki ja kasa kapakkien kuitteja. Minusta ei tullut alfaurosta, en muistuta Sami Kurosta. Enkä vieläkään tiedä mikä minusta tulee tai mitä alan tekemään kesän jälkeen. Ehkä teen runokirjan kesämuistoista. Ne ei silti ole rakkausrunoja

Kesä se tulla jolkuttaa,

auringon säteet jo varhain verhojen takaa kolkuttaa,

pian lämpenee ja kuulen kutsun pation,

sitten täynnä kylmää virkistävää vati on.

Muistelen erästä naista kaihotein,

Hän oli nätein tai hotein.

Muistan kuinka hänen katse ja hymy lämpöä hohtaa,

toivon että elon tiemme kesällä jälleen kohtaa.

tai ehkä niistä tulee sittenkin sellaisia. En tiedä. Tai ehkä minusta tulee leijonankesyttäjä tai matadoori? Olen sattumien summa ja aina ilosta syntyvä uudestaan. Tärkeintä, että minulla on ihmisiä ympärilläni, jotka tuovat iloa ja lämpöä elämääni. Eli hyvin on menny. Vielä kerran hattu kouraan ja kiitoksia kaikille onnitteluista. Niitä oli ilo lukea, tuli hirveän hyvä mieli. Nyt alan kuitenkin valmistautumaan ja lähden Hannan ja Henskun kanssa syömään ja siitä hampuusien kanssa AC Oulun peliin. Nähdään. Rock, rauha ja rakkaus!!

39 vuotta:

Siitä on nyt siis jo 39 vuotta, kun itkin ensimmäisen kerran alasti jonkun tuntemattoman naisen käsillä. Lämpimät kiitokset kaikille onnitteluista. Niitä tuli taas vaikka kuinka helvetin paljon ja monesta eri tuutista ja saattaa tulla pari vieläkin. En tiedä, mutta päivähän on vasta nuori. Kaikki onnittelut ovat kuitenkin lämmittäneet vanhan mieltä. Tarkoittaa siis sitä, että Intiön merikarhu on jälleen vuoden kokeneempi oman elämänsä tyrskyissä, muttei yhtään sen valmiimpi tuleviin ristiaallokoihin. Olen nuorekas keski-ikäinen ikämies parhaassa iässä vai onko sittenkin parasta ennen päiväys jo livahtanut taakse kauan aikaa sitten?

Niin tai näin niin henki pihisee edelleen ettekä ole vieläkään päässeet minusta eroon. Tämä somepappa on kuin vanha putkiremontoimaton asunto Oulun Rajakylässä. Ei siitä pääse eroon. En sano, että tässä alkais olemaan vielä pahakaan ikäkriisi kun neljäkymmentä lähestyy uhkaavasti, mutta nukuin viime yön kuin vauva, koliikki vauva. Kyllä se aika vaan menee niin pirun nopeasti tai siis vuodet menee nopeasti. Tunnit ja päivät menee helvetin hitaasti ainakin nyt korona aikana, mutta hei ei mennä siihen enempää vaan hattu kouraan ja kiitokset vielä kerran. Jokainen onnittelu lämmitti mieltäni.

Juhlitaan sitten ensvuonna nelikymppisiä kuten kolmikymppisiäkin eli suunnitellaan kovalla porukalla huikeaa ja valtavaa spektaakkelia nostaen valtava hype ilmoille, mutta jätetään sitten kokonaan juhlimatta. Nähellään ja annetaan huumorin kukkia. Rock, rauha ja rakkaus!!

40 vuotta:

Nelkytä vuotta ja ihan suotta. Eilen aamulla herätessä mielessä tuntui kuin olisin elämän karhukirje. Lasku joka on jäänyt maksamatta. Tuntui kuin minun virkani täällä olisi ainoastaan mitata tämän raskaan tien pituutta. Mielessä pyöri kaksi asiaa. Ensinnäkin, että olisiko ollut parempi jos minusta olisi tullut tahra lakanalle, eikä tahra yhteiskuntaamme?

Toiseksi, että ikä on vain numeroita, on kyllä sen tason latteus, joka ei voisi olla kauempana totuudesta. Ikä on nuoruuden kaipuuta. Ikä on väsymystä juhlien jälkeisenä päivänä. Ikä on kolotusta jäsenissä. Ikä on päättymätön palautuminen. Ikä on hiipunut vauhti. Ikä on luovuttanut aineenvaihdunta. Ikä on kusitauko öisin. Ikä on malttia elämän tyrskyissä. Ikä on viisautta elämän solmukohdissa. Ikä on pään puistelua nykymaailman menon edessä. Ikä on nostalgiaa mennyttä muistellessa. Ikä on muutosvastarintaa tulevaa tuskaillessa. Ikä on itselleen nauramista. Ikä on pisto tikarin. Ikä on kaihoa rinnassa. Ikä on unohdettuja unelmia. Ikä on hukattuja mahdollisuuksia. Ikä on kasottuneita pettymyksiä. Ikä on säröjä sielussa. Ikä on entisen romantikon riekaleet roskakorissa. Ikä on sitä, että osaa arvostaa elämän pieniäkin iloja. Ikä on numeroiden lisäksi niin paljon kaikkea.

Sitten alkoi satelemaan syntymäpäiväonnitteluja ovista ja ikkunoista ja pitkin puhelinta eri sovelluksista. Pikku hiljaa hyvä mieli alkoi valua väsyneeseen ja synkistelevään olemukseeni. Se muistutti, että onhan täällä välillä kivaakin. Vanha ja kulunut ukko kiittää vilpittömästi kaikista onnitteluista.

—–

Hampuusi – Mies, myytti ja legenda. Siinä käytiin läpi meikäläisen tuskastelua syntymäpäivien aikoihin viime vuosilta. Ei niitä kuitenkaan kannata ottaa liian vakavasti. En minäkään ota, vaikka niissä totuuden siemen onkin, mutta kuitenkin pilke silmäkulmassa. En tarkoita tässä pidempiä ajanjaksoja ja oikeita murheita, enkä halua väheksyä niitä. Ne ovat asia erikseen ja pitää ottaa vakavasti, mutta jos välillä on hetkiä, jolloin tuntuisi lintujen laulavan joillekin muille, niin muistakaa – Elämä on kuitenkin liian lyhyt turhaan murehtimiseen. Tärkeintä on yrittää nauttia elämän pienistä iloista ja ympäröidä itsensä ihmisillä, jotka tuo hymyä ja naurua elämääsi. Elää elämää niin, että vuodet ennemmin kuluu, kuin kuluttaa. Silläkin pääsee jo pitkälle, kun oppii olemaan armollinen itselleen. Pistetään tää pakettiin ja ehkä ensikerralla sitten taas jotain täysin tuoretta tekstiä, ettei tarvitse kolmatta kertaa peräkkäin ratsastaa vanhoilla lehtileikkeillä. Kesä on jo käsillä. Heippati hei!