”Don’t you know, i’m still standing better than i ever did, looking like a true survivor, feeling like a little kid…”, näin rallatellaan Elton Johnin I’m still standing kappaleessa. Se on minulle jonkinlainen voimalaulu. Varsinkin näin korona-aikana siitä saa hyvää mieltä ja muutenkin oikein menevä ralli. Tässä on jo yli vuosi tarvottu loputtomalta tuntuvaa suota, jota korona-pandemiaksi kutsutaan. Hallituksen ulostulot ovat kerta toisensa jälkeen sitä samaa tyyliä – Nyt kun vielä tämän uuden loppukirin tsemppaatte, niin helpottaa. En enää edes uskalla haaveilla paluusta normaaliin. Olen sen verran maistellut yksinäisyyden ydinmehua viimeisen vuoden aikana. Vaikka suurinosa yhteiskunnastamme on säästynyt itse taudilta, niin olemme monin tavoin kaikki sen kourissa. Tilanteen pitkittyminen on paljastanut ihmisistä kaikenlaista. Henkinen väsymys ja turhautuminen on alkanut vallata yhä useampia. Ei enää jaksaisi tsempata. Toki on ihmisiä joihin tämä ei ole vaikuttanut laisinkaan. Kaikki eivät kaipaa keikkoja ja kulttuuria ylipäätänsäkään, niin kuin minä. Tai yleensäkään mitään mitä nyt on rajoitettu, mutta minulle jokainen rajoitusten jatko ja keikkojen peruuntuminen on ollut kuin isku tikarin. Ne vihlaisevat kerta toisensa jälkeen. Sen takia viime viikonloppuna olikin todella mukava käydä pitkästä aikaa ravintelissa syömässä ja tallustella siitä pubiin parille kaljalle. Oli mukava kuulla pubin hälinä ja nähdä iloisia ihmisiä. Muutenkin ravintolat ovat minusta hyviä kohtaamispaikkoja. Niissä ei ole isäntä-vieras asetelmaa. Kaikki samasta porukasta ovat samalla viivalla. Eikä minulla ole tässä tarkoitus sanoa, että korona-rajoitukset olisivat olleet turhia tai antaa kuvaa, että vähättelisin koronaa. Niin ajattelevat voivat katsoa uutisia Intiasta. Siellä on melkonen hässäkkä tämän kanssa, mutta nyt meillä alkaa olemaan tilanne sen verran hyvä, kun riskiryhmät on rokotettu ja muutenkin rokotukset hyvässä, että voitaisiin alkaa purkamaan rajoituksia reilummin. Hiilen musta sieluni huutaa kulttuuria ja sosiaalisia tapahtumia, mutta ehkä tässä pitää vielä olla kärsivällinen.
Katsellaan miten tässä käy. Sitä ennen meillä on tässä vappu. Tuo työväenjuhla, jonka opiskelijat ovat varastaneet meiltä, mutta heissä on tulevaisuus. He ovat muutenkin tuoneet siihen uutta virtaa hassuihin hattuihin, serpenttiiniin ja vappupalloihin verhottuina, skumppapullot käsissä ja hymy huulilla. Siinä fiilis nousee vaikka sää olisi kuinka ankea. Ai, että sima maistuu ja munkit paistuu, kun möyrii haalareissa, viikonpäivät naamareissa, pitkin kyliä ihan teekkareina. Samalla kun laulavat Ikuista vappua ja Helan går:ia, vaikkei heidän ruotsistaan saa enää mitään selvää. Mut siis vappu. Se on kansainvälinen, toki enimmäkseen länsimaalainen juhlapäivä, eräänlainen bakkanaali. Jos mennään ihan vapun juurille, niin se on alunperin ollut Irlannissa ja Skotlannissa kelttiläinen juhla. Silloin on poltettu kokkoja ja uskottu sen edistävän karjan hedälmällisyyttä. Saksassa vappuyö on ollut pakanajuhla. Se on tunnettu noitien ja taikuuden yönä. Mitä tulee minun vappuihin, niin ihmisen aivoissa on jotain tyyliin 100 miljardia hermosolua. Se on sama määrä mitä minulla on ollut huonoja, hölmöjä ja tyhmiä ideoita vuosien saatossa, pikku simoissa vappujen aikana, muttei mennä niihin nyt. Sillä heinäseipäällä silmään sitä, joka vanhoja muistelee. Tänävuonna suoritin vappumarssin aamupäivällä Tiksin kirjastosta torille vai mikä se aukea on siinä kaupungintalon vieressä ja ostin Hampuusin tippaleivän perunasalaatilla. Eli chiliburgerin ja ranskalaiset. Luonnollisesti laulaen balladia toveri Viljasesta tai ehkä en, mutta se on sisäpiirivitsi, joten parempi olla menemättä siihenkään. Vappumarssin jälkeen alkoikin töihin lähtö olemaan ajankohtainen. Hyvä ystäväni oli kyllä houkutellut minua keskisuomeen vappubileisiin. Hän neuvoi ottamaan perjantai iltavuoron vapaaksi ja hyppäämään junaan, mutta eihän se mennyt niin. Vapaan sijaan ajauduin lyhyempään viikonloppuun ja maanantai aamun sijaan sunnuntaina jo yövuoroon. Ajattelin, että kun ystäväni kuulee tästä, niin hän miettii, että mitä kohtaa siitä ota perjantai vapaaksi ja hyppää junaan kehotuksesta en ymmärtänyt? Kyllähän hän tokaisi, että kuulostaa huonolta diililtä. Tässä sitä kuitenkin ollaan. Pääsin livahtamaan töistä jo hyvissä ajoin, kaadoin viime viikkoiset viinipullon jämät lasiin, pistin rokin soimaan, otin läppärin syliin ja aloitin kirjoittamaan Hajatelmia joita juuri luet. Alkuperäinen suunnitelma oli kyllä töistä tultuani kävellä suihkun kautta sänkyyn lukemaan kirjaa, mutta näin se elämä heittelee. Näinäkin aikoina jolloin mitään ei tapahdu ja elon tyrskyt ovat vain tällaista pientä laineen liplatusta elämän rantahietikolla.
Luin tässä joku aika sitten jostain, että Saatana tulisi alunperin heprean kielen ’sãtãn’ sanasta, joka tarkoittaa vastustajaa tai vihollista. Tästä päästäänkin siihen, että jos Jumalan vihollinen on Saatana, niin onko Jumala sitten ’saatanan saatana’? Okei tämä kuulosti pään sisällä Tommi Korpelamaisella äänellä paremmalta jutulta kuin kirjoitettuna, mutta mennään eteenpäin. Kävin viime viikolla palauttamassa pulloja ja tölkkejä ja ostin niillä tupakkiaskin tai pitihän siihen laittaa ainakin puolet omia rahoja lisää. Joo tiedän. Tupakki on pahasta ja en minäkään kuin alkoholin kanssa ja kun silloin kävin parilla ja oli viinipullokin. Sillä sen verran muistan matematiikan tunneilta, että kaks miinusta kumoaa toisensa ja siitä tulee plussa. Näin kun nautiskellessa tupruttelee samalla reteesti, niin ei oo läheskään niin paha, vaan oikeastaan hyvä. Helppoa lyhyttä matikkaa. Vai onko mulla kemiläinen matikkapää, laskea ei osaa, mutta pää niinkuin matikalla? Jokatapauksessa palatakseni pullon palautuksiin, niin mietin, että jos ostaisi pullorahoilla jotain kalliimpaa, niin siinä on kyllä helvetimmoinen juominen, että saa tarpeeksi pantteja. Tulee varmaan halvemmaksi maksaa suoraan omista rahoista. Tämäkin vitsi kuulosti päänsisällä paremmalta Jope Ruonansuumaisella ’Aatteleppa ite’-tyylillä. Niin tai näin alkoholi ja tupakki sen lomassa ovat siis pari pahetta, joita harrastan, joskus vapaalla. On toki muitakin paheita. Roskaruoka, sipsit, pätkis yms. Ihmisellä pitää olla paheita. Minä en luota ihmiseen jolla ei ole paheita. Niissä on jotain todella epäilyttävää. Mulle on aivan sama mitä paheita ihmisellä on, kunhan se ei vahingoita muita ihmisiä, kunhan on jotain. Muuten se on jopa karmivaa, sillä oletan että kyseisen henkilön paheet eivät kestä päivänvaloa, enkä tarkoita jazztupakkia vaan se voi olla jotain oikeasti pahaa tai häiriintynyttä. Sillä ihmisellä yksinkertaisesti vaan on paheita. Se kuuluu ihmisluontoon. Ainakin minun ihmiskäsityksessä. Olen varma, että askeettisinta ja kurinalaisinta elämää elävillä munkeillakin onkin jokin pahe. Me ei vaan välttämättä tiedetä niistä.
Mutta ehkä se oon vaan minä joka olettaa ihmisluonnosta sellaista, niin mennään eteenpäin tai taaksepäin. Nimittäin sivutakseni alun korona-aihetta, niin satuin tässä viikolla kuulemaan keskustelun koronasta ja makuaistista, joka siis voi mennä koronan myötä. Keskustelussa sanottiin melko huolettomasti, ettei häntä haittaisi, vaikka makuaisti menisi. Sitten voisi kerrankin syödä mämmiä. Muutenkin keskustelun suhtautuminen makuaistin menetykseen oli varsin kevyttä. Se särähti korvaani, sillä koronan kärsinyt vanha ystäväni oli aikaisemmin kertonut, makuaistin olleen muutaman päivän poissa ja miten se oli ollut hänelle yllättävänkin ikävää, kun ei maistanut mitään. Hän oli tajunnut miten yllättävän iso osa elämää makuelämys on näinä aikoina, kun ilon ja elämyksen aiheet ovat muutenkin vähissä ja olen samaa mieltä. Varsinkin iän myötä sitä on oppinut arvostamaan syömisestä saamaa nautintoa. Se miten makunystyrät aloittavat villin leikkinsä ensin viettelemällä toisiaan. Päätyen rakastelemaan toisiaan. Kietoutuneena toisiinsa. Se on kuin suussa olisi villit orgiat, jossa makunystyrät saavat tuhansia pieniä orgasmeja, päästäen m-m-mmm äänähdyksiä, aina kun laittaa jotain todella herkullista suuhunsa. Sen takia on valmis maksamaan laadusta, eikä tyydy halpoihin kopioihin. Jos ei olisi makuaistia, niin sitä olisi ihan sama syödä mitä tahansa mautonta sontaa. Jotain riisiä ja soijarouhetta ilman mausteita. Viihteellä sitä olisi sitten sama juoda pelkästään sitä sipulimakkaran makuistan pirkka olutta ja jättää paremmat oluet kauppojen hyllyille. Alkossa ei tarvitsisi arpoa rieslingin ja chardonnayn väliltä vaan voisi tarttua suoraan Huttus viinipurkkiin. Drinkkeihin voisi ottaa lippupullon ja lantrata suoraan vesijohtoveteen. Olisiko se elämää? Olisiko se elämää ettei maistaisi enää sipsiä tai pätkistä? Olisiko se elämää ettei maista enää jalopenoa pizzassa tai tulista kastiketta kebabissa? Ei minun mielestäni. Näimpä en suostu suhtautumaan kevyesti makuaistin menetykseen. Jos jostain aistista olisi pakko luopua niin minun valintani olisi hajuaisti. Tosin sitäkin varmaan kaipaisi, kun sen menettäisi. Maailmassa on meinaan muitakin hajuja kuin paska ja kuinkahan olennainen tuoksu on asettamaan mielen oikeaan asentoon esimerkiksi ennen herkullisen ruuan maistamista? Sitä on vaikea sanoa.
Tämmöiset vappu kuulumiset Hampuusilla tällä kertaa. Olikohan jopa vakavasävyistä? Tämä ei ehkä ollut sitä mitä lähdin hakemaan, mutta tällaista tajunnan virtaa tuli viinilasillisen ääreltä, eikä ole virtaa alkaa uudelleen kirjoittamaan. Joten lienee aika lopetella ja alkaa livauttelemaan viestejä whatsappiin samalla kun katselen valioliiga futista. Alan jo toistamaan itseäni, mutta toivottasti päästään pian keikoille, leffaan ja kaikkeen kivaan. Se osoittaa kuinka kaipaan asioita, jotka olemme joutuneet uhraamaan taistelussa koronaa vastaan. Lainaan tähän loppuun parhaillaan soivaa CMX:n Rautalankaa kappaletta. ”Ei yksinään voi kukaan kantaa koko valon maailmaa, ei yksinään voi antaa rakkautta, jakaa unelmaa, ei yksinään voi nähdä kuinka toinen liekkiin leimahtaa, ei yksinään voi sylityksin päättää tähtiin vaeltaa”. Ensikerralla taas sitten jotain erinlaista, ehkä. ”Rock, rauha ja rakkaus”
Satunnaistoisto 