Hampuusi: Lähdetään liikkeelle HBO:n tuoreimmalla Game of thrones – sarjalla, A Knight of the seven kingdoms. 6-osainen sarja sijoittuu 100 vuotta ennen alkuperäis-sarjaa, kertoen köyhästä ritarista ja hänen varsin nuoresta aseenkantajastaan. Itseasiassa ritari ei ole virallisesti ritari, mutta hamuaa sitä titteliä. Sarja on kerännyt suitsutusta ympärilleen olemalla kepeämpi ja maanläheisempi kuin aikaisemmat GOT-tuotannot. Minun on kuitenkin hangattava tässä vastaan. Enkä väitä, että huumori ja pienimuotoisempi ote olisi huonoja asioita, mutta jotenkin tämä ei vaan lähtenyt lentoon minun kohdallani, vaan olisin kaivannut vähän syvällisempää otetta.
Tales of Dunk and Egg -novelleihin perustuva sarja koostuu reiluista puolituntisista jaksoista. Skaalaa ei lähdetä kasvattamaan eeppisiin mittoihin, vaan tapahtumat sijoittuvat pääosin pienelle alueelle ja muutaman päivän sisälle. Näin tämä muodostuukin simppelimmäksi ja sympaattisemmaksi paketiksi. Peter Claffey ja Dexter Sol Ansell muodostavat toimivan parin vähän hölmönä, mutta reiluna ritarina ja hänen näsäviisaana aseenkantajana, sekä monesti myös järjen äänenä. Vaikka mainitsin, etten innostunut sarjasta samaan malliin kuin moni muu, niin kyllä tämä oli silti ihan kelpo viihdettä, joka lähestyy aihetta uudesta kulmasta ja ollen näin raikas tuulahdus. Ilmeisesti Dunkin ja Eggin seikkailulle saadaan jatkoa jo ensivuonna, joten Game of thronesin ystävien kannattaa tarkastaa.
Predator: Badlands on Predator franchisen tuorein tapaus ja tuli ensi-iltaan meillä marraskuussa, mutta löytyy jo Disney+:n kataloogista. Elokuvassa nuori saalistaja eli Predator, päättää todistaa kykynsä isälleen ja matkustaa vaarallisimmalle planeetalle metsästämään hirviötä, jota hänen isänsäkin pelkää. Siinä lähtöasetelmat tarinaan, jossa pahiksena tunnettu metsästäjä onkin päähahmo. Meikämetsästäjän mielestä Iso Arskan tähdittämä ensimmäinen Predator on toimintaklassikko, mutta kaikki muut ovat parhaimmillaankin vain ok-viihdettä (Predator 2 ja Prey), ja valitettavasti pääosin huonon ja naalinpaskan välimaastossa (Kaikki muut).
Badlands pyrkii uudistamaan konseptia inhimillistämällä Predatoria ja tekemällä tästä päähahmon. Se on oikeastaan raikas tuulahdus ja parhaimmillaanhan tämä on viihdyttävää scifi-toimintaa sekä Elle Fanning on hyvä androidina, jonka kanssa Predator liittoutuu, mutta kokonaisuus jää pannukakuksi. Se, että Predatorista yritetään tehdä sympaattista ei oikein toimi alkuperäisen Predatorin ystävälle. Muutenkin koko touhu on liikaa kallellaan koko perheen viihteen suuntaan, vaikka huumoria saakin olla. Predator hahmon kehityskaari on tavallaan toimiva, muttei Predator-leffojen kuulu sulattaa katsojiensa sydämiä, vaan ennemminkin repiä ne irti. Lopputulos on kertakäyttöviihdettä, jonka pariin ei kuitenkaan halua palata.
Karate Kid: Legends on tuorein Karate Kid elokuva, joka löytyy Viaplayn valikoimista ja pyrkii linkittämään yhteen sekä vanhat kasarileffat, että 2010 vuoden remaken ja Cobra kai sarjan. Jos aloitetaan tarinasta, niin vuosimallia 2025 Karate kid alkaa, kun nuori Li Fong saapuu äitinsä kanssa kiinasta yhdysvaltoihin. Jenkeissä hän ystävystyy nuoren naisen kanssa, ajautuu pieneen kärhämään naisen exän kanssa ja päätyy vielä mukaan karateturnaukseen. Eli hyvin vahvasti kierrätetään jälleen alkuperäistä tarinaa, maustaen sitä muutenkin tutuilla elementeillä, mutta tuoden kuitenkin ripauksen jotain uuttakin.
Tarjolla on siis tutunoloista ja ennalta-arvattavaa kasvutarinaa ja hieman nostalgiaa, mutta myös hyväntuulista viihdettä. Ben Wang hoitaa mallikkaasti roolinsa uuteen ympäristöön saapuvana nuorena, joka painii muiden ongelmien lisäksi, myös menneisyyden traumojensa kanssa. Jackie Chan ja Ralph Macchio jäävät auttamatta sivuosaan tässä näytelmässä. Vaikka karateturnaus ja sen taistelut on leikattu mielestäni liian nopeiksi ja videopelimäisiksi, niin silti siihen saadaan kuitenkin vähän imua ja nostatettua tunnelmaa ratkaisevaan lopputaisteluun. Ja kun leffan kesto on napakka puolitoista tuntinen, niin sen intensiteetti riittää kantamaan läpi elokuvan. Lopputulos on kliseisyydestä huolimatta aivan kelpo viihdettä kertakatseluun ja ajaa näin asiansa.
Hevoshuutaja: Tammikuun lopussa sai suomen ensi-iltansa 8 oscar-ehdokkuutta napannut Hamnet. Eletään 1500-luvun loppupuolta, ja pienessä englantilaisessa kylässä asuva William opettaa lapsille latinaa ja haaveilee joskus elättävänsä itsensä kirjoittamalla. William tapaa luonnonlapsen Agnesin, ja pari suutelee jo ensitapaamisella. Salamarakkaus johtaa pian Agnesin raskauteen, ja pari saa yhteensä kolme lasta. Iloisten perhetapahtumien vastapainoksi riittää myös murhetta, sillä William kipuilee uransa ja levottoman sielunsa kanssa, ja myöhemmin perhettä kohtaa suuri tragedia. Kumpikin yrittää päästä suuresta surusta yli omalla tavallaan, mutta lopulta menetyksestä toipumiseen tarvitaan kuitenkin molempia.
Mitään en ennakkoon Hamnetista tiennyt, mitä nyt elokuvan nimestä pystyi jotakin päättelemään. Hamnet on varsin pienimuotoinen ja maanläheinen kuvaus rakkaudesta, ilosta ja surusta. Elokuvan päätähdet Jessie Buckley ja Paul Mescal tulkitsevat roolihahmojaan vakuuttavasti, ja varsinkin Jessie Buckleystä on sanottava että hän on oscar-ehdokkuutensa ansainnut. Hamnet on parhaillaan riipaiseva ja kaunis tarina, jota säestää Max Richterin mestarillinen soundtrack. Mutta jotenkin välillä elokuvasta tuli mieleen jonkinlainen pitkä musiikkivideo, elokuva hyppää välissä ajassa isoja harppauksia, ja siinä tapahtuu asioita joita ei mielestäni perustella tarpeeksi, ne vain tapahtuvat. Kokonaisuus ei varsinaisesti ole sujuva ja loogisesti etenevä, vaan kokoelma vaikuttavia kohtauksia, jotka on liimattu yhteen arkisilla arjen kuvauksilla. Elokuvan kliimaksi on nerokkaasti rakennettu, mutta itselleni se jäi vähän piippuun, sillä taustalle valittu Max Richterin kappale on jo moneen kertaan muissa yhteyksissä kuultu, jopa samoissa menetykseen liittyvissä merkeissä. Näistä narinoista huolimatta Hamnet on hyvä elokuva, joka on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Nenäliinoja kannattaa varata katselun ajaksi mukaan.
Sitten on vuorossa toinen oscarrohmu, 9 ehdokkuutta napannut Marty Supreme. Elokuva perustuu löyhästi, tai ehkä paremminkin on saanut innoituksensa pingispelaaja Marty Reismanista, joka 1950-luvulla haastoi menestyksekkäästi maailman kärkipelaajat. Marty Supreme alkaa kiinnostavasti, Timothée Chalametin tulkitsema Marty pääsee pienien vaikeuksien kautta pelimatkalle Lontooseen. Lontoossa peli kulkee, ja Marty onnistuu keplottelemaan itsensä hienoon hotelliin, jossa hän tapaa entisen leffakuuluisuuden Kay Stonen (Gwyneth Paltrow), jota mies alkaakin välittömästi liehitellä. Finaalissa Marty kohtaa japanilaisen vastustajan, joka pelaa uudenlaisella mailalla, ja Marty häviää. Marty syyttää häviöstä huijaavaa vastustajaa ja tulistuu pahoin. Kotipuoleen New Yorkiin palattuaan Marty joutuu kaikenlaisiin ongelmiin, joista ei näytä tulevan loppua millään.
Mielenkiintoisena alkanut pingistarina eskaloituu elokuvan alun jälkeen omituiseksi sekoiluksi. Jos joku on nähnyt ohjaaja Josh Safdien Uncut Gems vuodelta 2019, niin tässä on paljon samaa. Päähenkilö on jatkuvasti jonkinlaisessa kusessa, ja ruudulla huudetaan ja sählätään niin helvetisti että katsojaakin alkaa meno ahdistamaan. Ja tätä menoa on suurin osa elokuvasta. Elokuvassa ei alun jälkeen hirveästi pingistä pelata, vaan kohelletaan ympäri New Yorkia ja siinä sivussa kohdataan muutama mielenkiintoinen sivuhahmo. Valitettavasti elokuva jättää lopulta kaikki sivuhenkilöt ja heidän kohtalonsa täysin ruudun ulkopuolelle, joten en ymmärrä miksi niitä edes mukana niin paljon oli. Marty Supreme on varsin kivutonta katseltavaa silloin kun ruudulla ei jatkuvasti huudeta, mutta minään mestariteoksena tätä on kovin vaikea pitää. 2 ja puolituntisessa mitassaan en ihan varauksetta suosittelisi tätä kaikille, toki jos Uncut Gems aikoinaan kolahti, sitten tämäkin varmasti toimii.
Sitten vähän hömppää jolle ei jostain syystä oscar-ehdokkuuksia tullut, The Housemaid. Perheenäiti Nina palkkaa kotiapulaiseksi Sydney Sweeneyn. Perheellä on helvetin iso talo ja lapsi ja kohta toinenkin lapsi. Eihän semmoisesta päivät kotonaan viettävä perheenäiti selvitä mitenkään ilman Sydney Sweeneyn apua. Sydney on uudesta työstään innoissaan, sillä hän on ehdonalaisessa ja työ auttaa häntä pysymään pois kalterien takaa. Pian on kuitenkin selvää että Nina on aivan täysin seinähullu, mutta jostain syystä perheen mieshahmo Andrew tuntuu tämän oikkuja ymmärtävän loputtomiin. Andrewia näyttelee itsensä Wolverinen näköiseksi treenannut superkönsikäs Brandon Sklenar, ja rajansa se on hälläkin kun Sydney tepastelee talossa rintavarustus kuusi numeroa liian pieneen toppiin ahdettuna. Nina ahdistuu entisestään ja naisten välillä kipinöikin melkoisen rajusti.
Sen perusteella mitä tästä on internetissä jotain tiktokseja tai instakeloja tullut vastaan, on elokuva selvästi suunnattu kauniimmalle sukupuolelle. Ja ihan mielenkiinnosta lähdinkin katselemaan mistä somessa pöhistiin elokuvan ensi-illan aikaan. The Housemaid on varsin sujuvaa katseltavaa, ja tarjoilee ehkä yllättäviäkin elementtejä matkan varrella. Trilleriksi se ei ole järin jännittävä, ehkä vähän semmonen camp-henkinen jännäri enemmänkin, joka sisältää koomisia piirteitä. Ja erotiikkaa myös vähäsen. Pääosakolmikosta Amanda Seyfried ja Brandon Sklenar näyttelevät aivan hyvällä tasolla, sen sijaan Sydney Sweeney vetää tällä kertaa roolinsa täysin vasurilla ja läpällä. Aavistuksen liian pitkässä elokuvassa on aukkoja ja ihmeellisyyksiä liiankin kanssa, vaikka näitä elokuvan sisäisen maailman logiikalla yritetäänkin puhua parhain päin. Kertakäyttöviihteeksi aivan toimiva kampe, ja lopputekstien pärähtäessä ruutuun ymmärtää miksi tämän jälkeen on elokuvista lähdetty innoissaan tiktokseja kuvaten.
Satunnaistoisto 