Hampuusi: Koitti helmikuun ensimmäinen ja muistin ostaneeni Finnkinon joululippupaketin ja mietiskelin, että näitä olisi hyvä alkaa käyttämään, ennenkuin tulee kiirus. Näimpä vuoden ensimmäiseksi leffateatteri näytökseksi valikoitui 28 vuotta myöhemmin: Luutemppeli, joka tuli ensi-iltaan viikko sitten. Elokuva jatkaa edellisestä osasta tuttujen Spike pojan ja Tohtori Kelson tarinaa. Elokuva keräsi varsin positiivisia arvioita. Silmiini sattui, jopa viiden tähden pisteytyksiä. Se nosti kiinnostustani, vaikka Boylen vaihtuminen ohjaajan pallilta Nia DaCostaan epäilytti, joten kannattiko tämä käydä katsastamassa teatterissa vai olisiko pitänyt odotella kotisohvalle?
Jos lähdetään liikkeelle positiivisuuden kautta, niin kuolevaisuuden hyväksymis-teemaa hyödyntävän tohtori Kelson tarinalinja on elokuvan mielenkiintoisinta antia ja Ralph Fiennes varastaa show:n tohtorina, joka pyrkii ymmärtämään zombeja ja löytämään parannuskeinoa heihin. Elokuvan soundtrackillä on muutamia helmiä ja varsinkin Iron maideniä hyödyntävä kohtaus on tyylikäs. Elokuva hyödyntää myös mustaa huumoria paikoin onnistuneesti.
Hyvän ja pahan rajat sumenevat elokuvassa, jossa jälleen lopulta pahin on ihminen itse. Sen käsittely jää kuitenkin turhan pinnalliseksi. Muutenkin elokuva olisi kyllä tarjonnut puitteet syvällisemmällekin pohdinnalle ihmisyydestä tai sen puutteesta, mutta ohjaaja DaCosta ei osaa hyödyntää sitä, vaan keskittyy lohduttoman maailman luomiseen. Elokuva on kuitenkin mukavan omaperäinen, joten toimii kertakatseluna hyvin aikaisempien osien ystäville ja loppukohtaus pohjustaa vanhan sankarin paluun seuraavaan osaan, jos tämä menestyy.
Springsteen: Deliver me from nowhere on Scott Cooperin ohjaama ja osittain kirjoittama draama vuodelta 2025 ja löytyy Disney+ palvelusta. Elokuva kertoo tositapahtumiin pohjautuen miten Bruce Springsteen on juuri saanut päätökseen The River kiertueen. Samantien levy-yhtiö alkaa hiilostamaan uutta materiaalia, varsinkin hittejä, mutta masentunut Brucen inspiraatio viekin pelkistetymmän ja henkilökohtaisemman materiaalin pariin. Jeremy Allen White on aivan kelpo ihmissuhteistaan epävarman ja omien traumojensa kanssa painivana Brucena.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Cooper on päätynyt kertomaan elämäkerran sijaan lyhyemmän ajanjakson Brucen elämästä. Tarkemmin Nebraska levyn työstämisestä. Kerronta on mukavan ilmavaa, eikä kiirehdi turhia, silti rullaten kivasti. Värimaailma ei ole värikäs ja Brucekin tuntuu pääosin väsyneeltä tai ainakin alakuloiselta, mutta elokuva ei sorru rypemään synkissä vesissä ja loppu on jopa lohdullinen. Lopputulos on selkeästi keskivertoa parempi musiikkidraama, joka ei pyri maalaamaan taitelijakuvaa maailmantähdestä, vaan avaamaan Brucen mielenmaisemaa ja välttää näin pahimmat kliseet.
Wonder man on vuoden ensimmäinen Marvel-sarja. 8-osainen sarja ei varsinaisesti ole supersankari meininkiä, vaan ennemminkin tarina kahden yksinäisen miehen ystävystymisestä. Toki päähenkilöllä on supervoimia ja ne ovat osa tarinaa, mutta hän pyrkii ennemminkin kätkemään voimansa ja päästä toteuttamaan haavettaan näyttelijänä. Hän saakin mahdollisuuden päästä uuteen Wonder man elokuvaan.
Yahya Abdul-Mateen II on pääosassa hyvä suuren salaisuuden omaavana miehenä, joka suuntaa epävarmana, mutta sinnikkäänä kohti unelmaa. Ben Kingsley on mainio, aiemmin tuttuna hahmona, joka ”näytteli Mandariinia” Iron maneissa, eikä tahdo päästä siitä imagostaan eroon ja nyt joutuu tekemään diilin viraston agenttien kanssa, kerätäkseen tietoja tuntemattomasta supervoimia omaavasta päähenkilöstä, mutta ystävystyykin hänen kanssaan.
Kyseessä on siis henkilövetoinen tarina, eikä toimintapläjäys. Ja tavallaan tällainen kepeä draama on kivaa vaihteluakin supersankari-ähkyssä. Tarinan vetovoima perustuu uuden ystävyyden tuomasta lämmöstä ja molempien hahmojen salaisuuden tuomasta tausta jännitteestä. Lopputulos jää kuitenkin hieman pinnalliseksi ja pistää miettimään, että olisiko puolituntisia jaksoja pitänyt pidentää, jotta sarjaan ja sen nostamiin tasoihin olisi saatu syvyyttä tai saksia suosiolla elokuvan mittaan, jolloin tämä olisi voinut olla pelkkää mukavaa draamaa. Toki tämä toimi hyvin kertakäyttöviihteenä ja vaihteluna näinkin.
Hevoshuutaja: Se on taas jonkin verran vettä virrannut Kemijoessa sen jälkeen kun viimeksi tänne jotain julkaistiin. Murskaava pimeys alkaa olla takanapäin ja toivottavasti Satunnaistoiston toimituksessa kevät tuo lisää energiaa sieluun! Meikä katteli Netflixin uuden minisarjan His & Hers. Jon Bernthal on pikkukaupungin rikosetsivä Jack, joka joutuu tosihommiin kun metsiköstä löytyy naisen ruumis. Pian on selvää että Jackilla ja naisella on yhteistä historiaa, ja Jack tekeekin kaikkensa että häntä ei yhdistettäisi ruumiseen, samalla kun yrittää selvitää oikeaa syyllistä. Asiat menevät tosi mutkikkaaksi kun paikalle saapuu reportteri Anna (Tessa Thompson), joka on vieläpä Jackin vaimo, vaikka he eivät vuoteen ole tavanneetkaan.
6-osainen rikossarja on hyvin hämmentävä tapaus. Kansikuvasta lähtien kaikki sarjassa viittaa siihen että se olisi kovaksi keitetty rikosjännäri. Mutta ei se sitä oikein ole. Yleensä vakuuttava Jon Bernthal vetää roolinsa vähän vasurilla, mutta eipä käy miestä tuomitseminen, sillä vastaparinsa Tessa Thompson vetää sellaista kesäteatteria että alta pois ja oksat mukaan. Käsikirjoituksessa on muutenkin toivomisen varaa, ja lopulta sarjasta jää vähän semmoinen maku suuhun että Netflixin on vain pitänyt saada jotain täytettä kataloogiinsa. Aineksia olisi varmasti ollut parempaankin mutta mitäpä sitä suotta turhaan yrittämään kun helpommallakin pääsee. Hyvää viihdettä vaikkapa tiktokin selaamisen taustalle.
All Her Fault, Skyshowtime. His & Hersin tapaan, on tämäkin minisarja. Marissa ja Peter Irvinen pieni poika on kutsuttu leikkitreffeille. Marissa on hakemassa poikaa kotiin ja ihmetys on melkoinen kun annetussa osoitteessa ei asukaan ketään jolla olisi pieni lapsi. Pian on selvää että lapsi on kaapattu. Tästä alkaa helvetillinen härdelli johon osallistuu media sekä puoli pitäjää. Nimismiehetkin paikalle saadaan.
All Her Fault on draamajännärisarja, jossa ei turhaa hassutella. Tarina etenee ihan sujuvasti ja käänteitä piisaa. Mitään hirvittävän omaperäistä sarjassa ei kuitenkaan ole, eikä tästä miksikään klassikoksi missään nimessä ole. Sarjassa oli myös jotain juonirönsyjä jotka eivät mitenkään siihen sopineet, ja jäivät lopulta täysin irrallisiksi ja turhiksi. All Her Fault on sellaista sujuvaa katseltavaa, varsinkin nyt kun kaikki jaksot ovat jo ulkona. Jakso per viikko-tahti, jossa itse tämän katsoin, ei ollut kovin toimiva konsepti.
Satunnaistoisto 