Hampuusi: Herra Ylppö on musiikin saralla mun suosikkiartisti ja hän julkaisi tänään viiden vuoden tauon jälkeen uuden kappaleen tai uuden ja uuden. Kyseessä oli vaikuttava versio Marion Rungin Hyvästi yö kappaleesta. Ylpön kaihoisat lyriikat ovat puhutelleet minua vuosikausia ja kun hänen ohjaama, kuvaama, leikkaama ja pääosin kirjoittama sekä osittain tuottama ja puvustama taide-elokuva, Kronos Kairos, tuli viikko sitten teatterilevitykseen, niin kävin katsastamassa sen. Elokuvahan sai kuitenkin ensi-iltansa jo kesällä Sodankylän elokuvafestivaaleilla ja se kertoo tavallaan jätetyn miehen alakuloisuudesta ja miehisen identiteetin hajoamisesta. Tai miehen murtumiskuvaukseksi minä sen tulkitsin, mutta kyseessä on sen verran surrealistinen elokuva, että kaikki teemat eivät välttämättä avautuneet.
Jos lähdetään positiivisuuden kautta liikenteeseen, niin mustavalkoinen elokuva on kaunista katsottavaa. Moni hienosti sommiteltu kuva, elokuvasta on kuin taideteos ja musiikin käyttö on välillä upeaa. Näin tämä toimiikin varsin hyvin audio-visuaalisena kokemuksena, mutta käsikirjoitus puolella sakkaa pahasti. Itseasiassa tämä olisi ollut parempi mykkäelokuvana. Sillä kuvat kyllä puhuvat. En tiedä onko dialogi tarkoituksella paskaa ja sillä on haettu jotain, mitä en tajua, mutta se ei toiminut minulle, vaan rikkoi tunnelmaa joka käänteessä.
Plussana mainittakoon myös, että Ylppö ei sorru samanlaiseen ryppyotsaisuuteen kuin Anna Eriksson elokuvavisioissaan, vaan mukana on myös huumoria, vaikkei aina hirveän kypsää sellaista, sekä lämpöä. Lopputulos on omaperäinen ja surrealistinen pläjäys. Itseasiassa rehellinen taide-elokuva, joten sellaisten ystäville tätä voi suositella. Ei muille. Sillä, vaikka Aki Kaurismäki on sanonut tätä surrealistiseksi mestariteokseksi, niin minun mielestä tämä oli mestariteoksen sijaan vain ihan hyvä.
A House of dynamite on Netflix-elokuvien syksyn tapaus, joka julkaistiin lokakuun lopulla. Nimittäin tämä Kathryn Bigelow:n ohjaama ydinsotatrilleri nousee esiin edukseen Netflixin tusinajulkaisujen joukosta. Elokuva alkaa kun Yhdysvaltoja kohti on ammuttu ballistinen ohjus. Kukaan ei tiedä syyllistä ja eikä aikaa reagoida ole hirveästi, sillä vajaa puolituntia ja se saavuttaa Chicagon. Siinä alkuasetelmat ydinsodan uhkakuvalle ja tälle jännitysnäytelmälle.
Elokuvan painajaismaiset vaiheet kerrotaan useammasta näkökulmasta, mutta vaikka samoja tapahtumia sahataan edestakaisin, niin kerronnan intensiteetti ei kärsi hirveästi. Näin elokuva etenee ilman suvantovaiheita. Ohjaaja Bigelow nostaa taitavasti esiin hahmojen epävarmuuden hetkenä, kun pitäisi olla jämäkkä, eikä aikaa empiseen ole. Silloin vahvinkin voi olla heikoimmillaan. Näin kauhuskenaario maalataan tilanteeksi, jossa operoidaan toiminnan sijaan, psykologisilla tasoilla. Lopputuloksena on poliittinen jännäri, joka piti otteessaan alusta loppuun ja ollen positiivinen yllätys. Silti tämä jakaa takuulla mielipiteitä, mutta jos et kaipaa valmiiksi pureskeltua ja turvallista meininkiä, niin voit antaa tälle mahdollisuuden.
Weapons on Zach Creggerin ohjaama jännityselokuva, joka oli elokuussa ensi-illassa ja tupsahti lokakuun lopulla HBO Maxin kataloogiin. Elokuva alkaa kun pikkukaupungissa eräänä yönä klo.02:17, saman luokan kaikki oppilaat juoksevat ulos kodeistaan ja katoavat pimeyteen, yhtä poikaa lukuun ottamatta. Ja sitä mysteeriä tässä ratkotaan.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Cregger tuli tunnetuksi kolme vuotta sitten yllätys kauhuhitti Barbarianilla. Myös tämä hänen toinen elokuvansa on osoittautunut menestykseksi. Ja sen ymmärtää, sillä tarinan mysteeri koukuttaa heti alusta alkaen ja tämä kantaa paremmin maaliin asti kuin Barbarian, eikä lähde samalla lailla käsistä, vaikka horjuukin lopussa. Tarinaa ja arvoituksia avataan eri henkilöiden kautta ja näin ne nivoutuvat kivasti toisiinsa. Tarinaan tuodaan mukaan myös kauhuelementtejä ja tunnelma on parhaimmillaan painostava, mutta sitä kevennetään sopivasti mustalla huumorilla. Näin lopputuloksena on kelpo jännäri, joka etenee jouhevasti, vaikka jännite laskeekin lopussa. Joten jännitystä kaipaaville vinkki.
Hevoshuutaja: Noniin, tervehdys pitkästä aikaa minultakin! Kiireitä on pitänyt elämässä niin vähille on jäänyt viihteen kuluttaminen, mutta ehkä se tästä taas tasoittuu. Vuokrasin männä viikolla elokuvan One Battle After Another. Paul Thomas Andersonin uutuus on mustaa huumoria tihkuva rikosjännäri. Elokuvan tapahtumat saavat alkunsa vajaa parikymmentä vuotta sitten. French 75 on äärivasemmistolainen vallankumousorganisaatio, johon kuuluvat myös rakastavaiset Bob (Leonardo DiCaprio) ja Perfidia (Teyana Taylor). Perfidia jää poliisin haaviin ja jättää organisaatiosta jäljelle vain savuavat rauniot, sekä lapsen. 16 vuotta myöhemmin Bob elää erakkoelämää nyt jo teini-ikäisen lapsen kanssa, kun pahamaineinen Eversti Lockjaw (Sean Penn) pääsee heidän jäljilleen ja alkaa raju pakomatka.
Lähemmäs kolmituntinen spektaakkeli oli pitkään odotuslistallani, olihan One Battle After Another saanut valtavasti kehuvia arvioita. Ja onhan tämä hyvä elokuva. Näyttelijäkaarti on melkoisen nimekäs ja taidokas, ja Sean Penn varastaa shown loistavalla suorituksellaan. Tapahtumia ja käänteitä elokuvassa riittää, ja taustalla soivasta musiikkiraidasta voinee olla montakin mielipidettä, itselleni se välillä toimi ja välillä ei. Komeaa katseltavaahan tämä oli kaikin puolin muutenkin, Herra Anderson kyllä osaa ammattinsa. Mutta! Ihan mitään viiden tähden arvosanaa en kuitenkaan pysty antamaan. Tapahtumia ja rönsyjä on vähän silleen liikaa että tarina ei oikein pysy yhtenäisenä ja lopulta asioita jää vähän roikkumaan avoimena. Pieni tiivistys ja ylimääräisten napsiminen olisi tehnyt leffasta napakamman ja järkevämmän paketin. Neljä kautta viis kuitenkin.
Black Phone 2, IPTV. Ensimmäisestä Black Phone-leffasta ei ole mitään muistikuvaa, vaikka luultavasti olenkin sen aikoinaan nähnyt. Kakkososan päärooleissa on sisarukset Finn ja Gwen, joista ainakin Finn on aikoinaan ollut ykkösosan pahiksen kiusattavana. Gwen alkaa näkemään ihhottavia unia, ja saa unessa puhelun edesmenneeltä äidiltään jostain vuosikymmenten takaa. Äiti soittelee kertoakseen että täällä menneisyydessä on lapsia kadonnut nuorisoleirin aikana. Finn ja Gwen ilmoittautuvat leirille töihin tutkiakseen asiaa. Ikävä kyllä valtava lumimyrsky saapuu kaupunkiin, ja kaikille muille paitsi Gwenille ja Finnille on ilmoitettu että leiri on peruttu. Ikävä tuuri. No leiripaikalla on sentään muutama muukin ihminen joita elokuvan paha pääsee kiusaamaan.
Black Phone 2 sijoittuu osittain unimaailmaan, ja nämä unijaksot on toteutettu hienosti. Muutenkin elokuvassa on muutamia hienoja visuaalisia elementtejä. Siihenpä ne hyvät jutut sitten jäävätkin. Elokuva on ensinnäkin parituntisena aivan liian pitkä sisältöönsä nähden. Näyttelijäsuorituksissa ei ole juurikaan kehumista, eikä käsikirjoituksessa. Elokuvan pahis ei ole oikein pelottava, eikä muutenkaan mitään piinallista tunnelmaa pääse kehittymään. Lisäksi näin talvimaan asukkina ihmetytti kun rajussa lumimyrskyssä ulkona kekkuloitiin ties missä kesävaatteissa. Vaikea tätä kikkaretta on kenellekään suositella, muutakuin että ehkä visuaalinen puoli voi jollekin tuottaa nautintoa. Katsoo sitten vaikka ilman ääniä.
Satunnaistoisto 