Hampuusi: Startataan Disney+:n tuoreella ruotsalaisella sarjalla, Whiskey on the rocks, joka ammentaa inspiraationsa tositapahtumista, mutta minään historian oppituntina sitä ei kannata ottaa. Nimittäin tarina, jossa neuvostoliittolainen sukellusvene ajaa karille Ruotsin rannikolla vuonna 1981, on värikynän kyllästämä. Sarjan ote on vahvasti komediallinen ja käsittelee kylmänsodan aikaa sekä sukellusvenekriisiä satiirisella otteella. Sarja siis sekoittaa faktan sekaan fiktiota isolla kauhalla ja Breznevin, Reaganin ja muutkin hahmot on ammuttu sopivasti yli. 6-osainen sarja etenee ihan viihdyttävästi ja puolituntiset jaksot katsoo kelloon katsomatta, muttei tämä antanut aihetta ampua serpenttiiniä ilmaan. Mukana on ihan kivoja kommelluksia ja välillä meininki on ihan hauskaa, muttei enempää. Toimii kertakäyttöviihteenä ja onhan aihe kuitenkin kiinnostava jo sijaintinsa perusteella. Sarjasta voi myös bongata suomalaisen näyttelijän Elsa Sainion.
Surman susi on Katsomo+:n valikoimista löytyvä tuore ruotsalaisdekkari, joka tuli päätökseensä viime sunnuntaina. Tässä Suomen rajalla Haaparannalle sijoittuvan sarjan alussa kuolleen suden vatsasta löytyy ihmisen jäännöksiä, pariskunta ajaa kolarin keskellä ei mitään pimeässä ja löytää kassikaupalla rahaa sekä huumeita. Tähän kun lisää, että metsässä harhailee haavoittunut tuntematon palkkamurhaaja, niin siinä onkin juonilankoja punottavaksi.
Silta-sarjan käsikirjiottajan esikoisdekkariin perustuva sarja tempaisee mukaansa heti alusta lähtien. Surman suteen on saatu hyvä tunnelma, joka velloo läpi sarjan. Mukaan on lisätty myös kivasti tummasävyistä huumoria. Sarjaa kuljetetaan ilman suvantovaiheita ja tapahtumia avataan välillä takaumin. 6-osainen tarina pysyy useammasta juonenlangasta huolimatta hyvin kasassa ja langat saadaan punottua lopulta yhteen. Tämä ei silti ole Silta-sarjan kaltainen täysosuma, mutta erottuu edukseen lajityypissään ja mukana on myös pari suomalaisnäyttelijää bongattavaksi.
You’re cordially invited on uunituore komedia Prime palvelusta. Elokuvassa ihastuttavaan hääpaikkaan tulee vahingossa tupla-buukkaus ja näin toisen morsiamen isä ja toisen morsiamen sisko ajautuvat törmäyskurssille yrittäessään saada oman lähimmäisensä häät järjestettyä. Siinä kupletin juoni lyhyesti. Will Ferrellin paras terä alkaa olemaan mennyttä, mutta vielä hänestä irtoaa satunnaisia nauruja ja näin hän selviää morsiamen isän roolista kunnialla ja Reese Witherspoon tekee parhaansa toisen morsiamen siskona.
Tämä on klassinen suoratoistopalvelun oma elokuva. Tästä paistaa, että tarkoitus on vain saada täytettä kataloogiin, eikä edes tehdä mitään klassikkoa. Näimpä tällä ei ole tarjolla yllätyksiä vaan enemmänkin uudelleen lämmitettyjä kliseitä. Ei tämä silti luokaton elokuva ole, vaan toimii kertakäyttöviihteenä tarjoten pikku hauskaa huumoria ja semi-lämmintä meininkiä. Eli vaikka on menty sieltä missä aita on melko matalalla, niin onhan tässä hetkensä ja näin tämä viihdyttää kestonsa ajan, mutta unohtuu seuraavaan päivään mennessä.
Hevoshuutaja: Meikä kävi teatterissa katsastamassa Nicole Kidmanin tähdittämän eroottisen trillerin Babygirl. Kidmanin esittämän Romy on suuren yrityksen suuri johtaja, joka on naimisissa Antonio Banderaksen kanssa ja kaikki on elämässä ainakin paperilla hyvin. Jokin kuitenkin parisuhteessa varsinkin tökkii ja Romy kaipaa jännitystä elämäänsä. Romy tapaa työpaikallaan nuoren assistentin Samuelin, jonka kanssa hän ajautuu kiihkeään suhteeseen. Suhde ei kerkeä kunnolla alkaakaan, kun Romy huomaa olevinsa jo ongelmissa, sekä työpaikallaan että kotonaan.
Babygirl on siitä vähän huono eroottinen trilleri että se ei ole kovin eroottinen eikä kovin jännittäväkään. Toki Nicole Kidman antaa rohkeassa roolissaan itsestään paljon, mutta lopulta kuitenkin ”toimintaa” on elokuvassa vain sen verran että on varmasti saatu tehtyä myyvä traileri. Miespääosan nuori Könsikäs Harris Dickinson sen sijaan ei anna itsestään juuri mitään, mikä tuntui vähän oudolta. Alkuun Babygirl on aivan mielenkiintoinen, mutta mitä pidemmälle mennään sitä sekavammaksi se käy. Aivankuin elokuva olisi editoitu tai pätkitty lopulliseen mittaansa jotenkin hutiloiden. Välillä tuntuu että tarina ei oikein etene, kun taas välillä isojakin asioita tapahtuu ilman mitään sen suurempia pohjustuksia, ja päähenkilöiden motiivit jäävät hämärän peittoon. Babygirl on hyvin näytelty ja hyvin tuotettu elokuva joka olisi kuitenkin vaatinut ohjaajalta jämäkämmän vision mitä yritetään kertoa. Sellanen 6/10 lienee tälle sopiva merkintä.
Seuraavaksi Disney plussan pari viikkoa sitten julkaistu elokuva Nightbitch. Amy Adams esittää nimettömäksi jäävää kotiäitiä, joka ei voi hyvin. Mies on työnsä vuoksi pitkiä aikoja pois kotoa, eikä äitinä olo ole mitään ruusuilla tanssimista, vaan vie kaiken ajan sekä energian. Pikkuhiljaa Äiti alkaa huomaamaan itsessään fyysisiä ja henkisiä piirteitä jotka eivät ole normaaleja. Elikkäs siis hän huomaa olevansa muuttumassa koiraksi.
Nightbitch käyttää alkuun todella paljon aikaa vain todistaakseen että Äitillä on oikeasti tosi vaikeaa eikä mies auta asiassa yhtään. Tämän aivan liian pitkän vaiheen jälkeen alkaa sitten muuttuminen koiraksi, jonka jokainen voi lopulta tulkita haluamallaan tavalla. Elokuvan paljon poissaoleva perheen Isä on paperinohut hahmo, eikä pariskunnan elämää helpota se että he eivät osaa kommunikoida yhtään. Lopulta iso osa perheen ongelmaa on vain siinä että he eivät puhu. Lupaavasta asetelmasta huolimatta tämä mustahko komedia / draama hukkaa kaiken potentiaalinsa ja on lopulta vain erikoinen sekoiluelokuva josta ei jää mitään käteen.
Tulihan tuossa käytyä myös Musiikkitalossa pari viikkoa sitten joten laitetaan siitäkin jotain. Elikkäs parisen viikkoa sitten olin hyvässä seurassa katsomassa kun Vantaan Viihdeorkesteri tulkitsi John Williamsin säveltämiä parhaita paloja Star Warsin maailmasta, konsertin nimi oli VVO: The Music of Star Wars. Vantaan Viihdeorkesteria olen kuullut useasti, viimeksi kun he olivat esiintymässä Sigur Rosin kanssa samassa paikassa. Muutama vuosi takaperin olin kuuntelemassa kun he soittivat otteita John Williamsin tuotannosta, jossa tietysti myös kuultiin Star Warsia. Ennen konserttia ja väliajalla musiikkitalon käytäviltä saattoi bongata tuttuja hahmoja Star Wars-elokuvista, joka varsinkin nuorille konserttikävijöille oli varmasti iso juttu. Toki täytyy myöntää että jo aikuisikään ehtinyt keikkakaverinikin kuvautti itsensä Darth Vaderin rinnalla. Ja nojoo, poseerasin itsekin jossain kuvassa. Itse keikka oli aikalailla sitä mitä odotinkin, hienoa soitantaa, ja tällä kertaa bonuksena kuultiin pariin otteeseen myös musiikkitalon mahtipontisia urkuja. Itselleni harva biisi oli kovinkaan tuttu entuudestaan, mutta sentään Imperial Marchin ja Duel of the Fatesin tunnistin, jotka päättivätkin ensimmäisen ja toisen puoliajan. Illan juonsi ohjaaja Timo Vuorensola, joka ilmeisesti on aika suuri Star Wars-fani. Vuorensolan tarinoinnit biiseistä ja elokuvista olivat mielenkiintoisia, mutta kun koko konsertin kesto väliajan kanssa oli vain parisen tuntia, niin hieman harmitti kun arvokasta soittoaikaa kului tarinointiin. Ja kuten sanottua, tarinat olivat mielenkiintoisia, mutta olisin pitänyt enemmän jos niitä ei olisi huomioitu konsertin kestossa. Puoli tuntia kokonaismittaan lisää niin en olisi kokoajan odottanut milloin juttelu loppuu ja musiikki jatkuu. Tästä pienestä valituksesta huolimatta kokemus oli mainio ja sai heti haluamaan takaisin musiikkitaloon jonkin konsertin parissa. Tämä Star Wars-ilta muuten uusitaan lauantaina 21.4, ja lippuja on vielä jonkin verran saatavilla. Nyt kipinkapin musiikkitalon sivulle lippuja ostamaan.
Satunnaistoisto 