Hampuusi: Meikäläisen alkuvuoden odotetuin elokuva tuli ensi-iltaan heti vuoden vaihduttua. Kyseessä on siis Nosferatu, joka on Robert Eggerssin ohjaama ja kirjoittama kauhuelokuva. Se on uusintafilmatisointi vuoden 1922 Nosferatusta, joka oli luvaton filmatisointi Bram Stokerin Draculasta. Näin hahmojen nimet ovat eriä, mutta tarina pitkälti sama. Eli kaikille tuttu, onhan Draculan tarina filmatisoitu yli 100 kertaa, mutta kerrataan sen verran, että eletään 1800-lukua ja vasta naimisiin mennyt nuori mies haluaa edetä urallaan ja lähtee näin transilvaniaan tapaamaan kreiviä, hieroakseen kauppoja linnasta, mutta selviääkin, että kreivi on verta janoava pahan ruumiillistuma, joka tuntee vetoa miehen nuoreen vaimoon. Siinä se lyhyesti.
Eggers on tämän hetken mielenkiintoisimpia ohjaajia ja on luonut Nosferatustaan tyylikkään ja kivasti vanhanaikaisen sekä paikoin vangitsevan teoksen. Elokuva on visuaalisesti kaunis ja välillä hypnoottinenkin valojen ja varjojen leikki. Olen kyllä nähnyt Nosferatun 20-luvun filmatisoinnin joskus ysärillä ja 70-luvun filmatisoinnin vuosituhannen alussa, mutta ne eivät ole jääneet hyvin mieleen. Sen sijaan Coppolan Dracula ysäriltä on ikimuistoinen ja siinä Gary Oldman sähköistää elokuvan Draculana. Tässä sen sijaan tuntuu, että tunnelma latistuu aina kun Dracula, tarkoitan siis Orlok tulee ruutuun. Tämä onkin enemmän Ellenin elokuva, johon uudelleen nimetty Dracula tuntee vetoa ja se on raikas uudistus tuttuun vampyyrikreivi-tarinaan.
Jylhän ja synkän tunnelmallisen elokuvan ansioksi pitää myös mainita se, että se palauttaa kauhun takaisin vampyyritarinoihin. Kaikkien Twilightien ja muiden jälkeen vampyyrit ovat nykyään liian salonkikelpoisia ja puhtoisia, mutta tämä tuo siihen kaivatun muutoksen. Lopputulos on onnistunut kauhuelokuva ja Dracula-filmatisointi, mutta oma suosikki Draculani on edelleen Coppolan Dracula. Ja Eggerssin paras on edelleen Lighthouse.
Queen of fucking everything on Tiina Lymin ohjaama ja kirjoittama 6-osainen rikos-sarja, joka julkaistiin Yle Areenassa vuoden ensimmäisenä päivänä. Sarjassa hyvään elämään tottunut keski-ikäinen nainen saa kuulla, että hänen miehensä on vienyt rahat ja onnistunut puliveivaamaan kolmen miljoonan velat hänen niskoilleen, jotka lankeaa maksuun. Nainen tulee siis petetyksi niin rakkaudessa kuin taloudellisestikin ja velkojen tuoman varattomuuden aiheuttaman häpeän siivittämänä, antaa pikkusormen lain väärälle puolelle. Siinä lähtöasetelmat.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Lymi on luonut koukuttavan sarjan keski-ikäisen naisen epätoivosta, kun hänen elämänsä hajoaa pirstaleiksi. Sarja on mukava sekoitus rikos-meininkiä ja draamakomediaa. Komedia on mustaa ja sitä annostellaan tarinan sekaan sopivasti. Samalla sarja tarjoilee epätoivoisen tilanteen sekaan yhteiskunnallisia kulmia satiirisesta vinkkelistä. Yksi sarjan mielenkiintoisista moraali-teemoista on, että mikä saa ihmisen toimimaan harmaalla alueella tai jopa sen ylittäminen. Lopputuloksena on monitasoinen tarina, jonka tempaa mukaansa alusta asti, eikä päästä irti ennen loppua. Näin tätä on helppo suositella.
Heretic on Scott Beckin ja Bryan Woodsin ohjaama ja kirjoittama kauhuelokuva marraskuun lopulta jonka kävin katsomassa joulun alla, kun BioRexin lahjalipusta alkoi eräpäivä tulemaan vastaan. Elokuvassa kahden nuoren mormoni nais lähetyssaarnaajan usko pistetään koetukselle, kun heidät ystävällisesti kotiin kutsunut mies, lukitseekin heidät sisään ja aloittaa psykologisen pelin. Siinä konsepti lyhyesti, eikä enempää kannate tietääkään. Sophia Thatcher ja Chloe East hoitavat tonttinsa hyvin pelinappuloiksi joutuvina mormoni naisina, mutta Hugh Grant varastaa show:n. Hän tekee mainion roolisuorituksen teologisia ja filosofisia keskusteluja käyvänä sekä psykologista peliä pyörittävänä pahiksena. Hän tihkuu yhtäaikaa brittiläistä charmia ja karmivaa pahaenteisyyttä.
Ohjaaja-käsikirjoittaja kaksikko on luonut psykologisen kauhuelokuvan, joka tempaa mukaansa samantien, kun Hugh Grantin hahmo avaa ovensa ja samalla suunsa. Siitä hetkestä lähtien elokuvassa on pahaenteinen ja painostava tunnelma, joka ei anna katsojalle hetken rauhaa. Tapahtumat sijoittuvat pääasiassa yhteen taloon ja kolmen ihmisen keskustellessa, mutta kekseliäällä kuvauksella ja toimivalla musiikin käytöllä jännite pysyy yllä. Mielenkiintoinen psykologinen peli naulaa katsojan penkkiin jännittämään, eikä elokuva leviä loppua kohden, mutta silti jotenkin viimeisen puolen tunnin aikana touhusta katoaa paras terä. Varmaankin kun psykologinen meininki alkaa vaihtumaan perinteisemmän ja fyysisemmän kauhun suuntaan, niin kiehtovuus notkahtaa. Jokatapauksessa tämä erottuu edukseen kauhuelokuvien joukosta, ollen lajityypissään raikas tuulahdus ja hyvä teos.
Hevoshuutaja: Meikä kävi teatterissa katsomassa tuoreen komediadraamatrillerimusikaali Emilia Perezin. Elokuvan kuvaus sisältää hieman spoilereita. Zoe Zaldanan esittämä Rita on lakinainen joka kokee elämänsä menevän hukkaan rikollisia ihmisiä puolustaessaan. Yllättäen häntä lähestyy pahamaineinen kartellipomo Manitas (Karla Sofía Gascón), jolla on yllättävä ehdotus. Manitas nimittäin haluaa korjata sukupuolensa ja samalla jättää entisen elämän taakseen. Rita tarttuu rahakkaaseen tarjoukseen ja hoitaa Manitasin toivomat toimenpiteet, Manitasta ei ole enää olemassa edes perheelleen. Muutama vuosi eteenpäin ja nykyään nimeä Emilia käyttävä entinen kartellipomo etsii Ritan käsiinsä. Tällä kertaa toiveissa olisi että Emilia pääsisi taas yhteyteen perheensä kanssa, paljastamatta olevansa oikeasti entinen Manitas. Rita hoitaa jälleen toivotut asiat kuntoon, mutta Emilian entinen elämä alkaa pian muistutella itsestään.
Jonkin verran pelotti lähteä katsomaan näinkin moneen genreen luokiteltua elokuvaa, varsinkin kun yksi niistä on musikaali. Mutta turhaan pelkäsin. Emilia Perez on mainio elokuva, jota jaksaa seurata mielenkiinnolla. Tarina on vähintäänkin omaperäinen ja kiinnostava. Musiikkiosuudet ovat pääosin lyhyitä ja tarinaa edistäviä, ja biisit ovat oikeasti hyviä. Toisaalta en tiedä mistä idea näihin musiikkiosuuksiin on syntynyt, ilman niitä elokuva olisi voinut olla vakavahenkisempi ja myyvempi. Mutta mikäpä minä olen taiteellisia ratkaisuja kritisoimaan, hyvä oli näinkin. Loppua kohden tosin musiikkipuoli väheni huomattavasti, eikä mikään enää muistuttanut kyseessä olevan musikaali. Loppu oli ehkä muutenkin hieman hätäinen josta annan vähän miinusta. Näyttelijät tekivät hienoa työtä ja elokuva oli visuaalisesti näyttävä. Ei mikään napakymppi mutta sellainen semivahva suositus minulta.
Hattara: Rakastatko espanjankielisiä elokuvia? Laulaako sielusi musikaalien tahtiin? Hyppäätkö kiljuen vuoristoradan vaunuun? Katso Emilia Pérez!
Mä olin jo etukäteen päättänyt, että mä pidän tästä elokuvasta. Oon silleen hölmö, et päätän usein pitämisprosentin jo etukäteen. Eikä tää jää vaan leffoihin. Saisin varmasti nostettua ”Ensitreffit alttarilla”-ohjelman onnistumisprosenttia, mikäli niikseen tulee. Mutta Emilia Pérezistä en vain pitänyt, nimittäin RAKASTIN!
Elokuva kertoo huumeparonista, joka tahtoo vaihtaa sukupuoltaan. Siinä juoni kiteytettynä. Mä olisin kyllä katsonut pari tuntia tällaista elokuvaa ihan ilman juontakin. Mielettömät naisroolit ( Karla Sofía Gascón, Zoe Saldaña, Selena Gomez ), ilmiömäiset musiikkikohtaukset ja upea ohjaus ( Jacques Audiard ) tekivät tästä kokonaisuuden, jonka olisin halunnut vain jatkuvan. Oikeastaan, haluaisin katsoa tän nyt heti seuraavana päivänä uudelleen. Se on ihanuuden vahva merkki.
Nukahtamiskertoja: 0
Hevoshuutaja: Otetaan toisena leffana tälle viikolle avaruuselokuva Slingshot. Avaruusalus Odyssey1 on matkalla kohti Saturnuksen Titan-kuuta. Aluksen kyydissä on kolme miehistön jäsentä, joista elokuva keskittyy Casey Affleckin esittämään Johniin. Matka on pitkä ja se vietetäänkin pitkälti eräänlaisessa horroksessa, josta herääminen vaatii aina veronsa, ja John alkaakin näkemään vähän näkyjä ja kuulemaan omiaan. Kesken matkan sattuu pieni onnettomuus joka saa miehistön varpailleen, ja kinastelemaan keskemään siitä pitäisikö matka keskeyttää vai jatketaanko matkaa. Lopulta hommat miehistön välillä äityy aika intensiiviseksikin, ja reissu on todella vaarassa.
Avaruusleffat on lähellä meikäläisen sydäntä joten ne tulee katseltua lähes poikkeuksetta kun tulee vastaan. Melko usein saa tietysti pettyä, kuten hieman tälläkin kertaa, vaikka paperilla kaikki vaikuttikin aivan hyvältä. Slingshotin puitteet ovat kunnossa, alkuasetelma on mielenkiintoinen ja pääosakolmikko on roolitettu hyvin, ja varsinkin Casey Affleck toimii aina. Pieniä irtiottoja avaruusalukselta saadaan takaumien muodossa kun John muistelee rakasta naisystäväänsä, joka on kotona miljoonien kilometrien päässä. Alku on elokuvan parasta antia, keskivaiheilla homma vähän löpsähtää ja lopetuksestakin voi olla montaa mieltä. Mutta ihan ok viihdettä Slingshot kuitenkin lopulta kunhan ei odota liikoja.
Satunnaistoisto 