Hampuusi: Meikämatadoori kävi elokuvissa katsomassa viime viikolla ensi-iltaan tulleen Gladiator 2:n. Sehän on Ridley Scottin ohjaama jatko-osa omalle, vuoden 2000, oikein mainiolle elokuvalle. Tässä elokuvassa on edetty yksi sukupolvi ensimmäisen osan tapahtumista ja Roomaa hallitsee keisariveljekset. Rooman laajentaessa imperiumiaan ja voittaessaan jälleen yhden sodan, niin vastapuolelta eloonjäänyt Hanno orjuutetaan. Hän vannoo kostoa Roomalle, vaimonsa menehtymisen johdosta ja saa siihen mahdollisuuden kun joutuu gladiaattorina Colosseumille. Siinä lähtöasetelmat tarinaan, joka sitoo kyllä Hannon draamankaaren suht onnistuneesti yhteen ensimmäisen osan kanssa.
Lähdetään liikkeelle siitä, että tämä oli aika odottamaton jatko-osa, vähän kuin Top gun 2. Sen jälkeen kun Nick Caven Gladiaattori 2 käsikirjoitus, jossa jumalat herättää Maximuksen eloon ja tekee tästä kuolemattoman, ei ottanut tuulta alleen, niin ajattelin ettei tähän tule jatkoa. Nyt kuitenkin tuli ja olihan tämä upean näköinen elokuva. Tässä on suurten spektaakkelien loistoa sekä jylhyyttä ja tässä on muutamat hetket, jotka saa haukkomaan henkeään. Musiikki lainailee kivasti Zimmerin ensimmäisen osan sävellyksistä ja Itse tarina etenee johdonmukaisesti, eikä kahdessa ja puolessa tunnissa ole joutokäyntiä.
Eeppisiin mittoihin kasvava elokuva ei kuitenkaan kestä vertailua ensimmäiseen osaan. Tämä häviää ensimmäiselle osalle etenkin sankarinsa suhteen. Niin hyvän roolin kuin Paul Mescal tekeekin, niin ei hänestä ole pistämään kampoihin Russell Crowen Maximukselle. Mescalin roolissa on mukavasti sekä jykevyyttä, että herkkyyttä, mutta karisma ei ole lähellekään Crowen tasoa. Myöskin keisariveljekset vaikuttavat epäonnistuneilta karikatyyreiltä verratessa Joaquin Phoenixin Commodukseen. Ja jotenkin ”tappajahain” tuominen Colosseumille, vaikutti ylilyönniltä. Tähän kun lisää, että aika paljonhan tämä kierrättää ensimmäisen osan juonta, niin ei tämä ongelmaton elokuva ole, mutta miekka, kilpi ja sandaali elokuvien ystävät takuulla viihtyvät.
Spede on kotimainen elämänkertaelokuva viime vuoden syksyltä ja muistaakseni Hevoshuutaja kertoi tästä tuoreeltaan, mutta nostan tämän uudelleen esiin nyt, kun elokuva on lisätty MTV Katsomo+:aan. Elokuva kertoo nimensä mukaan Spedestä, mutta aikaikkuna on rajattu noin viiden vuoden ajalle, 60-luvun lopulta 70-luvun alkupuolelle. Pääosan Riku Nieminen on jakanut mielipiteitä Spedenä, mutta minun mielestä hän suoriutuu hyvin. Enkä edes kaivannut, että hän olisi yrittänyt imitoida Spedeä, vaan omalla äänellään näytteleminen ei haitannut yhtään. Show:n kuitenkin varastaa Aku Sipola, joka on loistava Vesa-Matti Loirina. Jos Loiri saa joskus oman elokuvansa, niin toivottavasti Akulle soitetaan pääroolin tiimoilta. Niin ilmiömäinen hän on Veskuna.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Aleksi Delikouras on lähtenyt rohkeasti tekemään Spedestä taiteilijakuvaa, joka ei näytä häntä hyvässä valossa, eikä nosta jalustalle, vaan ennemminkin synkkänä hahmona. Spedeä ei näytetä hauskana miehenä, vaan yksinäisenä ja ahdistuneena, öykkärinä ja naisten ahdistelijana, itsekeskeisenä ja vittumaisena miehenä. Miehenä, joka on näennäisen rento, mutta todellisuudessa kireä kuin viulunkieli. Ja sellainenhan Spede ilmeisesti oli, mutta toki samalla työnarkomaani ja kansansuosiota janoava viihteen monitaituri. Mielestäni olikin mielenkiintoista nähdä tällainen rosoinen taiteilijaelämänkerta, vähän kuten Juicestakin. Sillä tässä maassa on tehty jo tarpeeksi taiteilijaelämänkertoja, jotka romantisoivat kohteitaan.
Elokuvan ajankuva on toteutettu onnistuneesti ja oikeastaan ainoa huono puoli tässä on, että puolitoistatuntisena tämä jää vähän pintapuoliseksi Speden teosten suhteen ja olisi varmasti parempi pari tuntisena, jolloin olisi ehditty syventyä enemmän kyseisen ajanjakson elokuviin, eikä suorittaa tällaista läpijuoksua, jossa sinkoillaan tuotannosta toiseen. Toki tässäkin mitassa ehditään tehdä suppeudestaan huolimatta, toimiva henkilökuva Spedestä, joka ei sorru yleisön kosiskeluun. Näin lopputulos jää voiton puolelle, vaikka puutteita on. Joten jos kiinnostus heräsi, niin kannattaa antaa mahdollisuus.
Vanhassa vara parempi osuudessa nostan tällä kertaa esiin elokuvan, About time, joka on Richard Curtisin ohjaama ja kirjoittama elämäniloa tihkuva romanttinen draamakomedia vuodelta 2013. Tästä löytyy niin iloa, surua, romantiikkaa kuin hyvää mieltäkin mielin määrin. Kyseessä ei ole mikään perinteinen romanttinen komedia, jonka pääosassa on joku Ryan Goslingin tyyppinen könsikäs, joka saa naisten sydämet lepattamaan saman tien. Vaan pääosassa on helposti samaistuttava tavallinen ja sympaattinen hölmö Domhnall Gleeson ja hänen vastaparinaan Rachel McAdams, joka on tässä poikkeuksellisen ihana naapurintyttömäisellä tavalla ja valloittaa vastaparinsa lisäksi myös yleisön hymyllään. Vaikka voisi kuvitella muuta, niin tämä pari on kuin luotu toisilleen, niin vahvana ja lämpimänä heidän välinen kemiansa hehkuu. Niin ja Bill Nighy on niin kotonaan tällaisissa rooleissa, että sitä on oikein ilo katsoa.
Elokuvassa 21-vuotias Tim saa kuulla pystyvänsä matkustamaan ajassa, mutta vain omassa elämässään ja muistamiinsa hetkiin, eli ei esim. tappamaan Hitleriä. Vaikka joku muu voisikin suunnitella muuta, niin Tim ei ole ensimmäisenä rahan tai vallan perässä vaan rakkauden. Tiedän, tarina on aavistuksen hölmö eikä aikamatkustelu-idea kestä tarkempaa tarkastelua vaan pompauttaa esiin useammankin kysymysmerkin ja elokuvan jälkimmäisellä puoliskolla on omat pienet suvantovaiheensa, mutta tämä pursuaa niin paljon hyvää mieltä ja lämpöä, että se tarttuu katsojaankin. Joten sitä heittäytyy mielellään elokuvan vietäväksi ja katsoo edellä mainittuja asioita sormiensa läpi helposti. Brittiläisen viihteen ja romanttisten komedioiden kultasormi Richard Curtis on luonut jälleen erittäin viihdyttävän ja mainion romanttisen draamakomedian, joka muistuttaa myös arjen kauneudesta. Lopputuloksen kruunaa nokkelasti käytetty pop-musiikki, jolla nostetaan elokuvan tunnelmaa onnistuneesti. Tämä on katsottavissa Primessa kuukausimaksun hinnalla ja vuokrattavana neljään euroon ainakin Viaplayssä ja Appletv+:ssa.
Hevoshuutaja: The Substance, elokuvateatterit. Demi Mooren näyttelelmä Elisabeth on entinen supertähti ja oscar-voittaja, joka nykyisellään vetää suosittua jumppaohjelmaa televisiossa. Studiopomojen mielestä aika on kuitenkin ajamassa ohi Elisabethista, ja nuorempaa kasvoa olisi ruutuun saatava. Elisabeth ahdistuu ja alkaa tutkimaan omaa ikääntyvää kehoaan kriittisesti. Kuin lahjana taivaalta, hänelle avautuu mahdollisuus osallistua erikoiseen ja salaiseen projektiin, jossa hän voi luoda itsestään nuoremman ja paremman version, eräänlaisen kakkosminän, jonka kanssa vuorotellaan viikko kerrallaan, toisen minän ollessa aina levossa. Sääntöjä ja rajoituksia ei ole paljon, mutta yksi tärkeimmistä on se että vaihdon täytyy tapahtua aina tasan 7 päivän välein. Ja voitte arvata että perseelleenhän se menee.
The Substance on varsin karmiva bodyhorror-elokuva mustalla huumorilla höystettynä. Tarina on mielenkiintoinen ja varsin kantaaottava, vaikkakin lopussa homma lähtee isosti laukalle ja ehkä hieman vesittää aiemmin nähtyä. Demi Moore ja Margaret Qualley vakuuttavat pääosissa, ja studiopomona nähtävä Dennis Quaid on ammattimaisen vastenmielinen setämies. Ohjaaja Coralie Fargeat tuo hahmojen ruumiit todella lähelle katsojaa, välillä hyvässä ja välillä iljettävälläkin tavalla. Elokuva ei ehkä ihan herkimmille katsojille sovikaan, varsinkin jos ahdistaa katsoa vaikkapa neulojen työntymistä selkäytimeen. Kuvauksen lisäksi myös äänimaailma tulee välillä epämiellyttävän lähelle. The Substance on kaikin puolin komean näköinen ja kuuloinen elokuva joka osasi yllättää. Voin suositella vahvasti kunhan on jonkinlaista sietokykyä verelle ja eritteille ja isoille neuloille.
Megalopolis, IPTV. Francis Ford Coppolan uusin ja ilmeisesti viimeisin elokuva on aika vaikea kuvailtava. Se sijoittuu New Yorkin kaltaiseen kaupunkiin nimeltään New Rome, joka on tavallaan nykyajassa mutta ihmisten elämässä on mukana paljon vaikutteita antiikin roomasta, kuten vaikkapa jonkinlaisia gladiaattoritaisteluita, tosin nämäkin tapahtuvat Madison Square Gardenissa. Elokuvan keskiössä on Adam Driverin esittämä Cesar Catilina, nerokas suunnittelija joka haluaisi rakentaa utopistisen tulevaisuuden kaupungin, Megalopoliksen. Kaupungin pormestari Cicero on konservatiivisempi eikä pidä ajatuksesta, ja asiat vaikeutuvat entisestään kun Ciceron tytär Julia ja Cesar alkavat viihtymään yhdessä. Ainiin ja Cesar osaa pysäyttää ajan.
Megalopolis on Francis Ford Coppolan monikymmenvuotinen haave ja vihdoin hän sai sen toteutettua, laittamalla projektiin omaa rahaa 80 miljoonaa dollaria. Elokuvan kokonaisbudjetin ollessa jotain 120 miljoonaa, ei voi kuin ihmetellä mihin kaikki rahat ovat menneet. Elokuvassa on siis toki muutamia ihan hienojakin ja varmasti kalliita tehosteita, mutta suurin osa elokuvasta näyttää melko halvalta, siltä että se on kuvattu jossain parkkipaikalla vihreää kangasta vasten. Mutta eipä tehosteet elokuvaa pahenna, jos siinä muuten on mielenkiintoista sisältöä. Tällä kertaa sitä ei ole. Megalopolis hyppii kohtauksesta toiseen vailla minkäänlaista punaista lankaa. Hahmoja ja sivujuonteita on liikaa ja osa aivan turhia, erikoismainintana Dustin Hoffmanin hahmo joka poistuu elokuvasta noin 2 sekunnin kohtauksen aikana ilman sen suurempia selittelyitä. Osa kohtauksista on kuin teatteria katsoisi, vuorosanat huudetaan ja alleviivataan kahteen kertaan että sanoma varmasti saadaan perille ilman suurempia selittelyitä. Lopussa homma menee typeryydessään jo komedian puolelle, vaikka sitä tuskin Coppola on tarkoittanut. Elokuvassa on liuta laatunäyttelijöitä, joista kuitenkaan kukaan ei tee millään mittarilla hyväksyttävää suoritusta. Megalopolis on sekava elokuva josta ei saa mitään otetta, ja joka lipsuu lopussa jo farssin puolelle. Pisteet kuitenkin Francis Ford Coppolalle yrityksestä tehdä jotain erilaista, ja tietynlainen vilpittömyys elokuvasta välittyy, vaikka se ei mitään pelastakaan.
Satunnaistoisto 