Hampuusi: Viime viikon keskiviikkona ensi-iltansa sai Vares X. Jussi Vareshan on mun lempi renttudekkari. Kaikki Vares-kirjatkin on luettu, joten oli itsestäänselvyys, että tämä uusinkin elokuva pitää käydä tarkastamassa, vaikka Leo Sjöman ei vaikuttanut istuvan Vareksen rooliin ja muutenkin teoksen yllä oli paljon kysymysmerkkejä. Lähdetään purkamaan tapausta siitä, että elokuva alkaa kun Vares on menossa naimisiin ja bestman ilmoittaa olevansa hengenvaarallisessa pulassa. Vareksen lähtiessä pelastamaan ystäväänsä, niin tilanteen ratkettua ollaankin uuden ongelman äärellä, sillä tuoreen morsiamen tytär on kidnapattu liittyen ensiksi mainittuun ongelmaan. Että semmosta.
Vares elokuvien ongelma on aina ollut, että kirjat on karsittu liian suoraviivaisiksi tarinoiksi, mutta tämä perustuu todella löyhästi Kolmijalkainen mies kirjaan. Kirjasta on jäljellä ainoastaan tarinan runko, jos sitäkään, ja näin siitä on hukattu kaikki mikä tekee tarinasta Vares-tarinan. Eikä sitä tunnistaisi Vares leffaksi, ellei hahmon nimi olisi Vares. Elokuvan mitta on vajaa puolitoista tuntia, jonka seurauksena se sinkoilee ympäriinsä ja juostaan läpi. Näin moni hahmo tuntuu merkityksettömältä ja sivujuonet aivan turhilta sekä tarina turhaan sekavalta, kun koko ajan ollaan vaan menossa johonkin ja näyttelijät lausuvat repliikkinsä vähäsanaisesti yhdellä ilmeellä.
Ja mikä pahinta, niin siinä missä Juha Veijonen oli hyvä karikatyyri versio Vareksesta ja Antti Reini suorastaan mainio ja karismaattinen Vares, tavoittaen Jussin sielunmaiseman hienosti, niin Leo Sjöman jää ilmeettömäksi, vaikka on jämäkkä. Hän ei tavoita Jussin olemusta ollenkaan, eikä omaa oikeanlaista karismaa roolia varten. Näimpä, vaikkei aikaisemmatkaan yhdeksän Vares leffaa ole olleet mitään lajityyppinsä merkkiteoksia, niin tämä onnistuu olemaan sarjan huonoin. Eikä anna lupaa odottaa tulevalta tv-sarjalta paljoa. Ei tätä helppo ole suositella oikein kellekään, mutta jos aikaisemmat Vares-leffat ovat maistuneet, niin samahan se on rimpuilla tämäkin.
Katselin vime viikonloppuna Halloween-perinteitä kunnioittaen pari kauhuleffaa. Joista nostan ensimmäisenä esiin tuoreen Netflixin elokuvan, Don’t move. Elokuvassa lapsensa menettänyt äiti on aikeissa tehdä itsemurhan, mutta tarve taistella elämänsä puolesta löytyy, kun hän joutuu sarjamurhaajan kaappaamaksi. Lisähaasteen selviytymistaisteluun tekee, että hänen on ruiskutettu kehon täysin lamauttavaa myrkkyä. Näistä askelmerkeistä lähdetään liikkeelle tällä kertaa. Sekä Kelsey Asbille, että Finn Wittrock saavat puhtaat paperit elokuvan pääkaksikkona ja heidän välisensä hyvän ja pahan välinen dynamiikka toimii.
Kyseessä on ns.täysin päivänvalossa tapahtuvaa kauhua, vaikkei olisi väärin puhutella tätä selviytymis-trilleriksikään. Jokatapauksessa elokuva käynnistyy varsin nopeasti, eikä myöskään aikaile mukaansa tempaamisen kanssa. Nimittäin jo ensimmäisen vartin aikana sai huomata miten sitä jännittääkään päähahmon puolesta. Enkä väitä, että tarinan käänteet olisi aina kaikista järkevimpiä, mutta tunnelma on paikoin mukavan piinaava, joten ne antaa anteeksi. Lopputuloksena on puolitoista tuntia yllättävän jännittävää selviytymistaistelua, Hitchcockmaisen kissa-hiiri-leikin tapaan. Joten jännäreiden ystäville tätä on helppo suositella.
It’s what’s inside on tuore Netflix kauhuleffa tai poimin tämän jostain mielenkiintoiset tulossa olevat kauhuleffat listalta, mutta tämä oli enemmänkin trilleri kuin kauhu. Anyway elokuvassa kaveriporukka viettää häitä edeltävää iltaa ja yksi porukasta tuo mystisen laitteen, jonka avulla pystyy hyppäämään toisen kehoon. Porukka päättääkin pelata peliä, jossa jokainen vaihtaa kehoa ja sitten pitää arvata, kuka on missäkin kehossa. Peli on alkuun hauskaa, mutta pitkässä juoksussa alkaa vanhat salaisuudet, halut ja kaunat nousemaan esiin. Siinä idea lyhyesti.
Ilmeisesti Netflix osti elokuvan oikeudet Cannesin elokuva festivaaleilta, jossa tämä keräsi paljon huomiota. Tämä onkin ihan nokkela jännäri, jossa onnistutaan virittelemään vähän jännittävää tunnelmaakin, eikä huumori vesitä sitä. Kauhuelementit toimii ja kerronnassa on imuakin, kunhan pääsee vauhtiin ja vaikka ison osan käänteistä arvaa ja loppu lähtee vähän laukalle, niin ei nekään haittaa, niin paljoa. Elokuvan helmasynti onkin, että hahmot jäävät aika lailla yksipuolisiksi eikä heidän näyttelijänsä säväytä. Lopputulos jää kuitenkin plussan puolelle, sillä kyllä tämän katsoi mielellään kerran läpi.
Salem’s lot on tuore kauhuelokuva HBO Maxin kataloogista. Kyseessä on uusi filmatisointi Stephen Kingin samannimisestä kirjasta, jossa kirjailija saapuu pieneen kotikaupunkiinsa hakemaan inspiraatiota uutta kirjaansa varten ja saa huomata, että kylässä vaanii vampyyri. Siinä kupletin juoni lyhyesti. Elokuvassa on ulkoisesti kaikki hyvin. Valoja ja varjoja hyödynnetään muutamaan kertaan oivallisesti. Muutenkin tämä on parempi filmatisointi kuin se puiseva vuoden 1979 filmatisointi. Vuoden 2004 filmatisointi mulla onkin näkemättä, joten jätän vertaamatta siihen.
Se ei siis silti tarkoita, että tämäkään olisi hirveän hyvä, vaikka peittoaa vuoden 1979 näkemyksen. Nimittäin tämä ei oikein tempaissut mukaansa missään vaiheessa. Tästä puuttui myös jännitys. Tunnelma ei tiivisty alkuunkaan, eikä elokuva säväytä yhtään. Ei, vaikka jokin tässä tuo mieleen kasari-kauhun tai sellaisen vanhan liiton kauhun. Jokatapauksessa kyseessä on pettymys, sillä olin onnistunut lataamaan tähän jonkinlaiset odotukset, eikä niitä lunastettu ja lopputulos jää laimeaksi, vaikkei olekaan ihan paska. Jos tykkää vampyyri meiningistä, eikä aseta tälle mitään odotuksia, niin voi mennä kertakäyttöviihteenä.
Hevoshuutaja: Käyttämääni IPTV-palveluun oli lisätty Joker: Folie à Deux, eli Todd Phillipsin mainion Joker-elokuvan jatko-osa. Elokuvan päähenkilö Arthur Fleck on vangittuna ensimmäisessä leffassa tehtyjen murhien vuoksi, ja oikeudenkäynti on kohta edessä. Arthur tapaa vankilan laulutunnilla Lady Gagan esittämän Lee Quinzelin, ja kipinät sinkoilevat kun kaksikko rakastuu toisiinsa. Quinzel kuitenkin poistuu vankilasta jotta voi tulla katsomaan Arthurin oikeudenkäyntiä joka päivä. Ja siinäpä ne sitten tärkeimmät, oikeudessa istuskellaan ja välillä lauletaan, onhan tämä kuitenkin musikaali.
Joo-o. Internetin syövereissä jotkut ovat päätyneet siihen lopputulemaan, että kun ensimmäinen Joker-elokuva ymmärrettiin joidenkin toimesta väärin, ja Arthuria pidettiin sankarina, olisi tämä harmittanut ohjaaja Todd Phillipsiä niin paljon että hän on vittuillessaan tehnyt musikaalin jossa Arthurista poistetaan kaikki sankaruus. Ja se ei minustakaan tunnu yhtään epäuskottavalta tapahtumakululta. Joker: Folie à Deux on musikaali joka tapahtuu pääosin oikeussalissa. Itse en ole varsinaisesti musikaalien ystävä, mutta kyllähän niitäkin sujuvasti katselee, silloin kun ne on tehty hyvin ja musikaaleille tyypilliseen näyttävään tyyliin. Toista se on tässä Jokeri kakkosessa, laulukohtaukset alkavat ja loppuvat pääosin aivan normaalin kohtauksen sisällä, niissä ei ole mitään väriä tai tunnetta tai edes hyviä lauluja. Ne ovat kuin tehty piinaamaan katsojaa joka vain haluaa tietää miten Arthurin oikeudenkäynnissä käy, tai odottaa jotain kiinnostavaa tapahtuvaksi. Pari värikästä ja kaavasta poikkeavaa musiikkikohtausta on saatu mukaan, mutta ne eivät tässä paljoa pelasta. Musiikkikohtaukset ovat vain yksinkertaisesti tylsiä ja niitä on liikaa. Tarinaa elokuvassa on hyvin vähänlaisesti, ja kun tämä vielä kestää reilusti yli kahden tunnin, on katselukokemus kaikkinensa hyvinkin ankea. En edes pysty arvioimaan miten näyttelijät tässä roolinsa vetivät, jotenkin niihin ei tullut edes kiinnitettyä huomiota. Mutta ainakin Lady Gagan rooli oli aika pieni ja lopulta kovin merkityksetön. Elokuvan loppupuolella katsojan naamaan melkeinpä hierotaan millainen mies Arthur oikeasti on, ja se ei tunnu kovin hyvältä ohjaukselliselta ratkaisulta, mutta toisaalta sopii hyvin siihen ajatukseen että ohjaaja vihaa maksavaa yleisöä. On muuten vaikea edes kuvitella miten laadukkaisiin huumeisiin ja seuralaispalveluihin elokuvan tekoon varattuja rahoja on käytetty, tämän budjetti kun oli lähes 200 miljoonaa. Joka on enemmän kuin esim. kummallakaan uusista Dyyni-leffoista.
Little Bone Lodge, vuokraelokuva. Brittiläisellä maaseudulla asustelee kolmihenkinen perhe kaikessa rauhassa ja omissa oloissaan, kunnes eräänä myrskyisenä iltana oven taakse saapuu koputtelemaan mieskaksikko. Toinen miehistä on vakavasti loukkaantunut ja he sanovat olleensa auto-onnettomuudessa. Perheen isä on pyörätuolin oma, ja äiti (jonka nimeä en muista mainittavan kertakaan elokuvassa) päästää miehet lopulta sisään ja ompelee loukkaantuneen kaverin kuntoon. Pian miehet kuitenkin herättävät epäilyksiä äidissä, ja kohta tilanne eskaloituu entisestään kun selviää että miehet ovat pakomatkalla olevia rikollisia. Mutta rosmot eivät osaa aavistaakaan minkäläisiä salaisuuksia talo kätkee sisäänsä.
Tämä pienen budjetin trilleri alkaa tavanomaisella kaavalla, mutta saa sitten varsin yllättävän ja mielenkiintoisen käänteen, joka itsessään jo oikeuttaa elokuvan olemassaolon. Imdb:ssä tämä on luokiteltu kauhuelokuvaksi, ja sillä minäkin tähän tartuin, mutta ei tästä kauhuelokuvaa kyllä saa puhuttua mitenkään. Mutta ihan kohtuullinen trilleri Little Bone Lodgesta kuitenkin kehkeytyi, vaikkakin sen suuren yllätyksen jälkeen tarina eteni suhteellisen ennalta-arvattavasti. Näyttelijöistä ainoastaan pääosan äiti oli jotenkin entuudestaan tuttu, muut olivat itselleni tuntemattomia naamoja. Kaikki kuitenkin suoriutuivat roolistaan vähintäänkin hyvin. Kuvaus ja musiikki olivat muuten pienimuotoisessa elokuvassa kohdillaan. Little Bone Lodge ei jää historiankirjoihin eikä edes omaan muistiini pitkäksi aikaa, mutta oli kertakatselun arvoinen.
Satunnaistoisto 