Hampuusi: Polkaistaan homma käyntiin uunituoreella kotimaisella draamakomedialla, Perhoset. Elokuvassa elinkeinoministerin ylityöllistetty ja sen myötä stressaantunut apulainen jää jumiin kotiseudulleen tangomarkkinoiden aikaan ja ajautuu selvittelemään suhdetta isäänsä, joka on joutunut valheiden verkkoon peitellessään taloudellista tilaansa. Siinä konsepti lyhyesti. Odotin tästä vilpittömästi hyvää elokuvaa. Ohjaaja Jenni Toivoniemi oli osoittanut taitonsa aikaisemmin Seurapelissä. Käsikirjoittaja Anna Brotkin oli osoittanut osaavansa kirjoittaa hyvää komediaa Aikuisissa. Joten ajattelin, että tämän parivaljakon käsissä syntyisi varmasti hyvä paketti.
Eikä tämä nyt huono ollut. Tyttären ja isän kasvutarinat saadaan maaliin ja heidän välinen draamankaarensa toimii. Jani Volanen on hyvä vaikeuksien keskellä, positiivisen asenteen säilyttävänä isänä ja Aksa Korttila pärjää myös ministerin pompotteleman avustajan roolissa, vaikka ampuu välillä yli ja heidän väliset kemiansa pelaa hyvin yhteen. Se mikä elokuvassa sakkaa on komediapuoli. On kuin hauskoja asetelmia ei uskallettaisi viedä tarpeeksi pitkälle, näin komedia jää puolitiehen ja hampaattomaksi. En tiedä, onko pelätty että liika hauskuus vesittäisi draamapuolta, mutta nyt se ei toimi kuin hetkittäin ja hauskuus jää piippuun. Näin lopputulos on sitten vain ihan hyvä.
Wolfs on ihan paketista vedetty toimintakomedia, eli perjantaina Appletv+:ssa julkaistu upouusi elokuva. Elokuva alkaa kun nainen soittaa pikku paniikissa, saamaansa mystiseen numeroon, sillä hänellä on hotellihuoneessaan kuollut mies ja tarvitsee apua asian ratkaisemiseksi. Paikalle saapuukin yllättäen jopa kaksi ongelmanratkaisijaa, eli tuplabuukkaus. Joiden ilmeisesti pitäisi olla, kuten Pulp fictionissa ollut Harvey Keitelin hahmo, Wolf, mutta siinä ajassa kun se Wolf olisi jo ratkaissut koko ongelman, niin nämä kaksi vielä jaarittelevat hotellihuoneessa.
Elokuvalla oli vielä keväällä merkattu teatteri ensi-iltakin tälle syksylle, mutta jossain vaiheessa se vaihtui Appletv-julkaisuun. Yleensä se viittaa siihen, ettei usko riitä menestykseen lippuluukuilla ja niin se taisi olla tälläkin kertaa, vaikka elokuvan veturina toimii Brad Pitt ja George Clooney tason tähtikaksikko. Eikä ihme, nimittäin vaikka tätä ainakin vielä keväällä markkinoitiin toimintakomediana, niin tästä on vaikea löytää kumpaakaan hirveästi. Tämä on ennemminkin semmonon harmiton buddy-elokuva, jossa nokkelaksi tarkoitettu sanailu ja kinastelu, jää varsin tylsäksi. Ja siihen nähden minkä tason ammattilaisia ongelmanratkaisijat muka ovat, niin tekevät kyllä typeriäkin virheitä, vain jotta tarinaa saadaan venytettyä. Näin lopputulos on helposti unohdettava, mutta joka menee kertaalleen pääkaksikon karisman ansiosta.
Hevoshuutaja: Minäkin tämän katsoin ja olen samoilla linjoilla Hampuusin kanssa. Tosielämän kaverusten yhteinen projekti luottaa liikaa pelkästään pääosakaksikon karismaan ja epäilemättä kuvauksissa herroilla onkin ollut hauskaa, mutta ruudulle asti se ei oikein välity. Todella pian unohtuva elokuva jolle jostain syystä on ilmeisesti tulossa myös jatkoa.
The Holdovers on draamakomedia, joka oli meillä ensi-illassa tammikuussa. Hevoshuutaja kertoi tästä mietteensä jo alkuvuodesta, mutta nostan tämän nyt uudelleen esiin, kun sen voi katsoa SkyShowtimen valikoimista. Vuoteen 1970 sijoittuvassa elokuvassa historian opettaja joutuu jäämään rangaistuksena vahtimaan sisäoppilaitokseen oppilaita, joilla ei ole paikkaa mihin mennä jouluksi, lopulta vain koulun kokki ja yksi oppilaista jää opettajan kanssa. Siinä alkuasetelmat. Paul Giamatti on pääosassa mainio alkoholisoituneena, kärttyisenä ja yksinäisenä opettajana ja rikkinäisenä ihmisenä. Hyvä on myös Dominic Sessa ulkopuolisena ja yksinäisenä oppilaana, joka fiksuudestaan huolimatta törttöilee. Ja heidän väliset kemiansa pelaa hyvin yhteen.
En muistanut, että tämä sijoittui joulun aikaan, enkä varmaan olisi katsonut tätä, jos sen olisin muistanut.. Muistin, että tämä keräsi alkuvuodesta suitsutusta osakseen, kuten Paynen ohjaamilla elokuvilla on tapana, vaikken ole varsinaisesti niiden ystävä. Paremman puutteessa pistin leffan pyörimään ja se kannatti. Nimittäin tämä oli yllättävän hyvä kertomus yksinäisistä ihmisistä, jotka löytävät yhteisen sävelen ja ymmärryksen. Melankolisesta draamasta muodostuu onnistuneesti kahden ihmisen kasvutarina, johon annostellaan hienovaraisesti huumoria ja lämpöä sekaan. Näin raskaat teemat, kuten mielenterveysongelmat, kuolema, yksinäisyys ja niin edelleen, eivät jää painolastiksi. Lopputuloksena on hillitty ja surumielinen, elämänmakuinen draama, jota maustetaan tummahkolla huumorilla, lämpöä unohtamatta. Tämä onkin mielestäni ohjaaja Paynen paras elokuva, ehkä siksi ettei hän ole itse kirjoittanut tätä. Ja jos jotain pitäisi suositella tästä tämän viikon troikastani, niin se olisi tämä leffa.
Hevoshuutaja: The Exorcism, ostettavissa Apple Tv ja Viaplay. Russell Crowe on entinen elokuvatähti joka on ollut viinapirun vietävänä viime vuodet ja yrittää nyt tehdä comebackia. Miehelle aukeaa paikka jonkinlaisessa manaajan uudelleenfilmatisoinnissa kun edellinen rooliin palkattu kuolee hämärissä olosuhteissa. Kuvauksiin tulee mukaan myös Russellin 16-vuotias tytär, jolla on hieman hankala suhde isäänsä. Elokuvan kuvaukset tuntuvat ottavan kuitenkin kovasti Russellin voimille ja herääkin epäilys että onko miehellä taas korkki auennut. Mutta tällä kertaa kyseessä onkin jotain paljon pahempaa, nimittäin mies on jonkin pahan riivaama.
Kauhuelokuvaksi mainostettu The Exorcism ei ole järin pelottava missään vaiheessa, ehkä kertaalleen onnistuin hieman säikähtämään, mutta minkäänlaista painostavaa tunnelmaa ei oikein yritetä edes rakentaa. Russell Crowe näyttelee roolinsa täysin vasurilla, mutta eipä elokuvan käsikirjoitus edes ansaitse parempaa suoritusta. Yhdessä sivuroolissa nähdään Sam Worthington, joka sentään on ihan nimekäs tekijä, mutta lopulta hänelle on elokuvassa tarjolla vain kaksi lyhyttä kohtausta, joka saa epäilemään onko hänen roolinsa vain jätetty leikkaamon lattialle lopullisessa versiossa. Russellin 16-vuotiasta tytärtä on palkattu näyttelemään tosielämässä 26-vuotias henkilö, joka ei ole kovin uskottava teini-ikäisenä. Näistä motkotuksista huolimatta elokuva on silti tavallaan ihan laadukkaasti tehty, ja näyttää oikealta elokuvalta, sen sisältö vain on kovin kehnoa. Ja kyllä siinä oli ihmettelemistä kun Russell Crowen hahmo sekoilee kuvauksissa oikein huolella ja mies vain laitetaan kotiin lepäilemään, edes tytär ei huolestunut vaikka isukki oli juuri hakannut päätään pöytään. Suosittelen välttämään tämän katsomista.
Jatketaan jännien leffojen parissa, seuraavana vuorossa Subservience, saatavilla ainakin Apple Tv ja Viaplay. Nick jää yksin kahden pienen lapsen kanssa kotiin kun hänen vaimonsa sairastuu vakavasti ja joutuu sairaalahoitoon. Töissäkin olisi ehdittävä käymään joten Nick ostaa Megan Foxin näköisen huippulaadukkaan tekoälyrobotin kotiinsa. Robotti saa nimekseen Alice, ja alkuun kaikki meneekin kovin kivasti. Alicen ainoa tehtävä on palvella Nickiä ja saada tämä tuntemaan olonsa mukavaksi, ja pian hommat sitten perkelöityy ja Alicesta kuoriutuu lähes terminatorin veroinen kodinhoitaja.
Jos joskus on roolitus onnistunut täydellisesti niin Megan Foxin roolitus robotiksi. Nainen näyttää luonnostaankin lukuisten kauneusleikkausten jälkeen muoviselta, ja näyttelijänlahjat toimivat mainiosti tähän rooliin. Nickiä näyttelevä Michele Morrone on itselleni uusi tuttavuus, mutta ainakaan tässä elokuvassa herra ei juuri pääse vakuuttamaan. Itse elokuva on juuri niin ennalta-arvattava kuin voi odottaa, eikä mitään yllättävää ruudulla nähdä. Semmoista hölmöä viihdettä jota ei oikein kehtaa edes myöntää katsoneensa. Tässäkään elokuvassa ei hahmot juuri järkeviä päätöksiä tee, luulisi että kotirobotin voisi viedä vaikka kierrätykseen tai laittaa takuuseen kun se alkaa sekoilemaan kotona. Mutta ei tässä perheessä.
Sitten vielä kolmanneksi Australialainen pienen budjetin jännäri You’ll Never Find Me. On synkkä ja myrskyinen yö kun erakkoluonteisen Patrickin oveen koputtaa nuori nainen joka kyselee kyytiä jonnekin kylille. Keli on niin karmea että Patrick sanoo että katellaan sitten kun rauhoittuu. Nuori nainen kyselee puhelinta lainaan mutta mies ei semmoista omista. Siinä sitten vietetään yötä ja jutellaan mukavia ja ei niin mukavia ja kumpikin alkaa epäillä toisen motiiveja ja tarinoita. Lopulta karmea totuus paljastuu.
You’ll Never Find Me sijoittuu kokonaisuudessaan jonkinlaiseen trailer-homeen, ja on siis hyvin pienimuotoinen elokuva jossa ei tehosteilla mässäillä. Psykologiseksi trilleriksi tätä varmaan voisi kutsua, sillä alkuun on vaikea sanoa kumpi hahmoista on se kurjempi osapuoli tässä, ja muutenkin koko jutun juoni on täysi mysteeri. Kaksi ensimmäistä kolmannesta mennään näissä merkeissä, kunnes sitten lopussa homma pistetään pakettiin tohinalla ja mielestäni aika epätyydyttävällä tavalla. Loppu jättää roimasti tulkinnan varaa, mutta se on selvää että ohjaaja on vienyt aiemmin katsojia väärille jäljille näyttämällä asioita semmoisista näkökulmista jotka eivät istu mihinkään tulkintaan. Sääli, sillä tässä oli aineksia hyväänkin elokuvaan. Näyttelijät tässä olivat kyllä oikein mainioita, ja muutenkin elokuvan alun tunnelma oli onnistuneesti luotu.
Satunnaistoisto 