Hampuusi: Lähdetään liikkeelle tuoreesta animaatiosta, Inside out – Mielen sopukoissa 2, joka oli kesällä ensi-illassa ja lisättiin keskiviikkona Disney+ palveluun. En muista ensimmäisen Inside outin tapahtumia hirveän hyvin, mutta muistan, että se oli sympaattinen ja aivan hauska elokuva, ehkä myös koskettava ja ainakin yksi sen kantavista teemoista oli, että myös suru on tärkeä ja tarpeellinen tunne. Tässä jatko-osassa Riley tulee murrosikään ja hänen sisäiset tunteensa ilo, suru, kiukku, pelko ja inho joutuvat nyt tekemään tilaa uusille tunteille ja koko tunneohjauskeskus menee remonttiin. Ja kuten arvata saattaa niin siinä tunteiden myllerryksessä ei ole helppoa, että semmoista tällä kertaa.
Elokuvan konsepti on periaatteessa hyvä, eli mitä ihmisen pään sisällä tapahtuu kun murrosikä iskee päälle ja se tunnemyrskyn toteutuskin on ihan kiva. Ottaen siis huomioon, ettei tätä ole suunnattu lapsettomalle keski-ikäiselle miehelle. Kasvutarina ja juoni sen sijaan kulkee melko tuttuja raiteita, eikä tarjoile hirveästi yllätyksiä ja loppu kuorrutetaan siirapilla, mutta tämähän on koko perheen animaatio, niin se sallittakoon. Lopputulos on kuitenkin jälleen sympaattinen ja sydämellinen, sekä aivan viihdyttävä. Ja elokuvan kantava teema, ettei kannata antaa valtaa negatiivisille ajatuksille ja tunteille, mutta ne voivat elää rinta rinnan positiivisten tunteiden kanssa ja se on jopa inhimillistä, on sanoma, jota kannattaa levittää. Uskonkin, että ensimmäisen osan ystävät viihtyvät myös tämän parissa.
Reippaat tytöt (Such brave girls) on 6-osainen brittiläinen komedia-sarja, joka lisättiin ilmeisesti kesällä Yle Areenaan, mutta pääsi livahtamaan ohi tutkastani. Otin sarjan kuitenkin tarkasteluun nyt vähän jälkijunassa ja yllätyin positiivisesti. Sarjassa seurataan, sanoisinko neuroottista, kolmen naisen perhettä, jossa yksinhuoltajaäiti yrittää rahapulassa löytää uutta miestä ja nuoriksi naisiksi kasvaneet tyttäret kipuilevat omien käsittelemättömien traumojensa, huonon itsetunnon sekä muiden ongelmiensa kanssa. Siinä ronskin komedian konsepti lyhyesti.
Tämä kaoottinen sarja voitti Brittien Bafta-gaalassa parhaan komedia-sarjan palkinnon, eikä ihan suotta. Nimittäin kyseessä on absurdia ja pikimustaa komediaa sopimattomista ja vaikeista aiheista. Sarjan luoja Kat Sadler on ammentanut omasta elämästään ja kirjoittamisen lisäksi näyttelee myös vanhempaa tytärtä ja itseasiasssa hänen pikkusisko näyttelee nuorempaa sisarusta. En tiedä paljonko toksisesta ja synkistä aiheista on totta ja mikä sepitettyä, mutta itselleen nauraminen on ilmeisesti ollut terapeuttista. Nimittäin siskokset ovat luvanneet sarjalle toisen kauden ja mikäpä siinä. Nimittäin mustan, vinksahtaneen ja typerän huumorin ystävänä tämä oli parhaimmillaan hulvatonta meininkiä, vaikka joutuikin miettimään, että onko tälle soveliasta nauraa.
Vanhassa vara parempi -osiossa tällä kertaa 28 päivää myöhemmin (28 days later…), joka on Danny Boylen ohjaama brittiläinen kauhuelokuva vuosituhannen alusta. Tämä oli Danny Boylen comeback-leffa Englantiin vähän pieleen menneen Hollywood-visiitin jälkeen. Elokuva on kuvattu lähes dokumentaariseen sävyyn ja ohjaaja Boyle on ladannut siihen ahdistavan tunnelman. Samalla hän päivittää Zombiet onnistuneesti 2000-luvulle, tekemällä heistä raivokkaita juoksukoneita. Eli jos ennen mielestäni zombieksi muuttumisessa pahinta oli, se joka paikkaan käveleminen, niin nykyään juokseminen tekisi siitä vielä raskaampaa. Parempi siis vältellä zombieksi tulemista. No niin vitsit sikseen. Sillä juoksevista zombiesta huolimatta lopulta ihminen on ihmiselle kaikista pahin tässäkin.
Ai niin, elokuvan tarinahan alkaa kun eläinaktivistit vapauttavat erehdyksissään tutkimuslaitokselta viruksen, joka leviää kulovalkean tavoin, muuttaen ihmiset raivokkaiksi zombieiksi ja 28 päivää myöhemmin kourallinen selviytyneitä ihmisiä yrittää pysyä hengissä ja etsiä pelastusta. Siinä kupletin juoni lyhyesti. Vaikka elokuvassa on myös puutteensa, niin lopputulos on hyvä brittikauhu ja pääosan Cillian Murphyn läpimurto rooli. Kyseessä on modernin zombie-elokuvan klassikko, joka on nyt hyvä tarkastaa, jos jäänyt väliin tai unohtunut, esimerkiksi Telian vuokraamosta. Sillä ohjaaja Boyle ja käsikirjoittaja Garland palaavat lohduttoman tarinan pariin ensikesänä, kun elokuva saa silloin jatko-osan 28 vuotta myöhemmin. Tämähän sai itsenäisen jatko-osan, 28 viikkoa myöhemmin, jo 2007, eri tekijöiden toimesta. Ei sekään huono ollut, mutta jäi tämän alkuperäisen jalkoihin.
Mainittakoon vielä suomiknoppina, että elokuvan lopussa voi kuulla kuvausryhmässä mukana olleen suomalaisen Jukan puhuvan Suomea, muttei siitä enempää ettei tule spoilattua hirveästi.
Hevoshuutaja: It Ends With Us, elokuvateatterit. Samannimiseen kirjaan perustuvassa elokuvassa Blake Lively on Lily, aikuinen nainen joka palaa lapsuudenkotiinsa saattamaan isänsä viimeiselle matkalleen. Muistotilaisuudessa Lily yrittää keksiä 5 hyvää asiaa isästään, mutta ei keksi ensimmäistäkään. Isä nimittäin oli väkivaltainen Lilyn äitiä kohtaan, ja se on jättänyt jälkensä myös Lilyyn. Nooh, pian nainen palaa kotiinsa Bostoniin ja alkaa virittelemään oman kukkakaupan avaamista. Samaan aikaan Lilyn elämään astuu komea aivokirurgikönsikäs Ryle, ja kaksikolla tuntuu natsaavan aivan hyvin ja kohtahan sitä jo asutaankin yhdessä. Suhde kuitenkin saa yllättäviä käänteitä, eikä vähiten siksi että Lily tapaa ensirakkautensa ravintolareissulla. Pian Lilyllä onkin kiperiä päätöksiä edessään.
Vaikka juonikuvauksesta voisikin niin päätellä, kyseessä ei ole romanttinen komedia vaan draama. Elokuva käsittelee parisuhdeväkivaltaa ja sitä kuinka vaikea sitä voi olla tunnustaa, ja kuinka vaikea on nähdä omaa tilannettaan kun suhteen toinen osapuoli on arvaamaton ja kontrolloiva. It Ends With Us oli aivan hyvä elokuva, joskin yli kaksituntisena aavistuksen liian pitkä. Varsinkin elokuvan alkupuolella olisi ollut tiivistettävää. Välillä ruudulla nähdään nuoren Lilyn elämää ensirakkautensa ja vaikeiden kotiolojensa pyörteissä, ja nuorta Blake Livelyä näytellyt Isabela Ferrer vakuutti roolissaan. Hyvää työtä tekivät myös molemmat Lilyn tuuheatukkaiset ihastukset, mutta itse pääroolin Blake Lively tuntui olevan väärässä paikassa. Hän näytteli kuin olisi ollut romanttisessa komediassa, joka oli paikoin hankalaa seurattavaa. Ja ehkä elokuvan tärkeää aihetta ei käsitelty ihan niin tiukasti kuin olisi voinut, välillä ehkä jopa yritettiin selitellä asioita parhain päin jostain syystä. Mutta tämmöisenäänkin It Ends With Us on aivan hyvä elokuva jonka katsomista ei tarvitse katua.
The Crow, elokuvateatterit. Vuonna 1994 julkaistiin samannimiseen sarjakuvaan perustuva kulttiklassikko The Crow, ja nyt samaan sarjakuvaan perustuen on tehty uusi The Crow. Kyseessä siis ei ole tuon Brandon Leen tähdittämän klassikon uudelleenfilmatisointi, vaan uusi tulkinta alkuperäismateriaalista. Tai ainakin näin minä asian ajattelin. Sarjiksen ideahan on siis lyhyesti se että joskus kun ihminen kuolee, ja suru on liian suuri, jää hän ikäänkuin kuoleman ja elämän välitilaan, ja saa vielä mahdollisuuden selvittää asiat maan päällä, tällä kertaa kuolemattomana. Eric (Bill Skarsgård) on ongelmallisen elämän elänyt sisäänpäin kääntynyt poika joka tapaa jonkinlaisessa hoitolaitoksessa toisen ongelmatapauksen Shellyn (räppäri FKA twigs). Kaksikko salamarakastuu ja pakenee hoitolaitoksesta käyttämään päihteitä päivästä toiseen. Shellyn menneisyys kuitenkin saa hänet kiinni ja nuoripari murhataan. Eric ei päädy tuonpuoleiseen, vaan palaa maanpäälle oikaisemaan kostamaan rakkaansa kuoleman.
Odotin todella vähän, sain vähän enemmän. The Crown suurin synti lienee se että se on aika tylsä. Ensimmäinen puolikas käytetään lähes kokonaan pääosakaksikon suhteen rakentamiseen, joka on aivan liikaa, varsinkaan kun kumpikaan hahmoista ei vaikuta erityisen pidettävältä ihmiseltä. Tästä pitkästä rakentelusta huolimatta kaksikon kuolema ei herätä juurikaan tunteita, joten Ericin vimmattu kostoretkikään ei aiheuta suuria riemunhuutoja. Ja semmoinenkin vielä että Eric ei tosiaankaan ole heti uudelleensynnyttyään mikään tappokone, vaan vasta noin viimeisen puolituntia elokuvan lopusta. Siitä on annettava kiitosta että elokuvan lopun myllyt ovat hienoa ja veristä katsottavaa, paha saa todellakin palkkansa. Mutta se on liian vähän ja liian myöhään. The Crow ei missään nimessä ollut tuskallista katsottavaa, siitä vaan ei saanut hirveästi irti. Joitakin hienoja kuvia ja kohtauksia mukaan oltiin saatu mahtumaan, ja periaatteessa Bill Skarsgård olisi voinut olla oikea valinta rooliin, jos muu tuotantoryhmä olisi hänelle sen sallinut. Nyt hänkään ei tavallaan vaikuttanut siltä että nauttii roolistaan. Kyllähän tämän kerran katselee mutta unohtuu seuraavaan päivään mennessä.
Kuten varmasti huomasitte, pidättäydyin äsken vertailemasta kahta The Crow-elokuvaa keskenään. Ja syykin on ilmeinen, katsoin seuraavana iltana The Crow-leffan vuodelta 1994. Tätä en ollut nähnytkään liian pitkään aikaan, ja onneksi se löytyi Applen videovalikoimista laadukkaalla 4K-laadulla. Tämä filmatisointi alkaa suoraan Ericin ja Shellyn kuolemalla. Heitä kaipaamaan jää nuori Sarah, josta nuoripari oli pitänyt huolta. Tasan vuoden kuluttua Eric (Brandon Lee) nousee haudastaan ja muistaa pian mitä on tapahtunut. Eric käy kotonaan vetämässä meikit naamaan ja vähän mustaa vaatetta päälle ja lähtee tappamaan kaikki jotka olivat mukana hänen vaimonsa murhassa. Ja sitten se onkin menoa.
Crow94 ei turhaan käytä aikaa Ericin ja Shellyn rakkauden todisteluun, vaan asiaan mennään heti. Toki näemme jonkinverran takaumia siitä kuinka onnellisia he olivat, ja nämä muutamat minuutit vakuuttavat katsojan paremmin kuin uuden version kokonainen tunti. Maailma on synkkä ja pimeä ja sateinen, missään ei ole näkyvissä mitään lohtua. Kenellekään. Mutta niin kauan kuin Ericillä on rakkaus, on hänellä syy jatkaa. Sivussa tavataan myös Sarah, joka saa Ericistä toivoa omaan elämäänsä. Brandon Leen karisma on leffassa niin valtava että ihan puistatti. Uuden Crow-elokuvan Eric oli edgyine tatuointeineen kuin Jared Leton jokeri Temusta tilattuna, kun kivijalkakaupassa olisi ollut tarjolla Heath Ledgerin jokeri. Crow94 on visuaalisesti todella upea ja kauniskin elokuva, ja soundtrack iskee kuin miljoona volttia. Kotisohvalla tekee mieli hyppiä ja huutaa kun Eric jakaa oikeutta pahoille ihmisille. Ja kun Eric viimein saa sielulleen rauhan, on vaikea olla liikuttumatta. Ja mikä parasta, tämä kestää uusintakatseluja vaikka kuinka. 5/5.
Satunnaistoisto 