Hampuusi: Testosteronipitoisen kattaukseni aloittaa The Beekeeper, joka on tammikuussa ensi-illassa ollut toimintaelokuva ja Hevoshuutaja kävi tämän läpi jo silloin, mutta nyt kun elokuva lisättiin Primen valikoimiin kotisohvalta katsottavaksi, niin nostan sen uudelleen esiin. Elokuvassa hyväsydäminen vanhempi nainen menettää omansa ja hyväntekeväisyysjärjestönsä rahat nettihuijareille ja sitä myöten päätyy epätoivoissaan itsemurhaan. Hänen mehiläishoitajana toimivalla vuokralaisella menee kuppi nurin ja hän lähtee kostoretkelle, jonka varrella ruumiit kasaantuu sekä salaliitot ja korruptiot paljastuu. Sattuuhan mehiläishoitaja olemaan entinen ”Jason Bourne”-tyyppisen agenttijärjestön kovin tappomies, supertaistelija. Näin vihulaisille jää viraksi ainoastaan odotella vuoroaan, jotta sankari hoitaa heidät pois kuleksimasta. Siinäpä ties kuinka monta kertaa kierrätetty ja puhkikulutettu konsepti lyhyesti.
Eihän tämä missään nimessä ole hyvä elokuva, oikeastaan tämä on jopa pöljä ja hahmot pelkkiä karikatyyrejä, enkä edes aloita mehiläishoitaja-mytologiasta, mutta turpaanveto on terhakkaa ja toiminnan ote muutenkin kivan rouheaa ja paikoin brutaaliakin ja sitä riittää. Tämänkaltaisiahan ne toimintaleffat oli monesti viime vuosituhannellakin, ei ne kaikki olleet Die hard 1:iä, joten viihdyin tämän parissa hyvin. Nimittäin Jason Stathamilla on vanhan liiton toimintatähden, jykevää stoalaista karismaa ja komea parta. Sillä pääsee jo pitkälle. Siihen kun lisää huonoja onelinereita, niin saa paljon anteeksi. Lopputuloksena on siis umpihölmö, mutta nostalgista kasarituoksua levittävä ja ehkä juuri siksi viihdyttävä kostorymistely, jossa vihulaisia lakoaa kuin heinää sadonkorjuun aikaan. Koomisuutta voi ammentaa myös haudanvakavasta asenteestä, joka elokuvalla on. Näin tämä toimi ainakin minulle mainiosti kertakäyttöviihteenä perjantai-iltaan.
Silent night on toimintaelokuva viime vuodelta, jossa poikansa kuolemaa sureva isä lähtee kostoretkelle. Tämän on ohjannut toiminta-legenda John Woo, joka uudisti koko lajityyppiä 80-luvun toisella puoliskolla ja ysärin alussa traagisilla sankaritarinoillaan, jotka sisälsivät bullet ballet:ksi kutsuttua tyylikkään näyttävää toimintaa. Sen takia onkin surullista sanoa, ettei tätä tunnista entisen mestarin elokuvaksi. Nimittäin kyseessä on varsin puiseva toimintapläjäys.
Klassinen kostotarina, jossa päähahmo on menettänyt rakastamansa ihmisen ja nousee kuoleman porteilta kostamaan, tarjoaisi puitteet paljon parempaan. Mutta kun elokuva ei sisällä ainoatakaan repliikkiä, eikä näin käsikirjoituskaan tarjoa apuja, niin vaikka Joel Kinnaman ei ole huonoin näyttelijä, niin on hän tekemättämän paikan edessä. Näin ei edes päähahmokaan saa tarpeeksi lihaa luiden ympärille. Toimintaosuuksissa on paikoin yritystä, mutta nekin jää pitkälti piippuun. Sen lisäksi kerronnasta puuttuu imu, eikä umpivakava elokuva tempaa mukaansa missään vaiheessa. Joten lopputulos on B-luokan tusinaraina ja on helppo ymmärtää miksei tälle annettu suomessa teatterilevitystä, enkä voi suositella tätä Primestakaan katsottavaksi, vaikka se sinne juuri lisättiinkin.
Vanhassa vara parempi -osuudessa tällä kertaa Valamiesten ratkaisu (12 Angry men) vuodelta 1957. Tämä elokuva löytyy useilta kaikkien aikojen Top10 listoilta, esim. Imdb:n Top rated movies listalla sijalta 5. Elokuva kertoo siitä, kun laitetaan 12 erilaista henkilöä, eri asentein, ennakkoluuloin ja näkökannoin samaan huoneeseen päättämään tuntemattoman ihmisen hengestä. Elokuvan alkaessa itse oikeudenkäynti on juuri ohitse ja siirrytään suoraan valamiesten mukana, tuomarin sanojen saattelemana ja ainoastaan pikaisesti isänsä murhasta syytettyä mustaa poikaa vilkaisten, seuraamaan heidän päätöksen tekoaan. Heti alkuun käy selväksi, että ainoastaan yksi valamiehistä uskoo pojan mahdolliseen syyttömyyteen, kun muut ovat valmiita heittämään hänet suorilta sähkötuoliin. Siitä alkaakin tiivistunnelmallinen ja kiivas puolentoista tunnin keskustelu, jossa juuri oikeudessa käsitelty rikos puidaan läpikotaisin kyseenalaistaen kaikki todisteet, eikä siinä myllerryksessä selvitä ilman tunteidenkaan kuumenemista. Koko elokuva tapahtuu käytännössä yhdessä ja samassa huoneessa kuin teatterinäytelmä konsanaan.
Elokuvaa katsoessa pitää kuitenkin muistaa, että kyseessä on aikakautensa teos, eikä pelkästään asenteista johtuen. Tarkoittaen, ettei tämän elokuvan aikaan oltu kuultukkaan C.S.I tyyppisestä tai mistään vastaavasta erikoisrikostutkinnasta. Eikä katsojille avata tapahtumia takaumin, vaan katsojan täytyy itse piirtää rikoksen vaiheet silmiensä eteen henkilöhahmojen hienosti rakennetun dialogin perusteella, mielikuvitustaan apuna käyttäen. Näin onkin äärimmäisen tärkeää, ettei käsikirjoitus vuoda mistään kohtaa ja henkilöhahmot ovat hyvin kirjoitettuja sekä näyttelijät roolitettu mallikkaasti. Tässä nämä kaikki natsaa kohdilleen ja kun ohjaaja Lumet pitää langat taitavasti käsissään niin lopputulos on onnistunut. Vaikka elokuvan tapahtumat eivät varsinaisesti sijoitu oikeussaliin vaan ns. seinän taakse, niin tätä voi pitää ehdottomasti oikeussalidraamojen klassikkona, joka kestää useammankin katselun. Tämä on tällä hetkellä saatavilla ainakin Appletv+:sta vuokralle.
Hevoshuutaja: Blink Twice, elokuvateatteri. Frida (Naomi Ackie) tapaa gaalaillallisella miljardööri Slater Kingin (Channing Tatum), ja kaksikolla tuntuu synkkaavan hyvin. Slater pyytää Fridan ja kaverinsa Jessin omalle saarelleen pienelle lomalle. Mukaan lähtee myös pieni joukko muita kauniita naisia ja rikkaita miehiä. Saarella pidetään kivaa ja syödään hyvin ja käytetään erilaisia päihteitä päivä toisensa jälkeen. Muutaman päivän jälkeen Fridasta kuitenkin tuntuu että saarella on meneillään jotain omituista. Tuotapikaa Frida huomaakin olevansa keskellä painajaista.
Elokuvan alkuun oli laitettu sisältövaroitus eli ns. ”trigger warning”, joka mielestäni spoilasi aika tehokkaasti mitä tuleman pitää. Itse en ratkaisusta ollut kovin innoissaan, sen verran pitäisi ihmisen olla perillä mitä on menossa katsomaan ettei siitä tarvitse vielä erikseen varoitella. Tai sitten voisi käyttää vain niitä symboleja kuten vaikka televisio-ohjelmissa. Mutta asiaan. Blink Twice on näyttelijä Zoë Kravitzin ensiohjaus, joka mysteeristen tapahtumiensa myötä toi hieman mieleen M. Night Shyamalanin jotkin tekeleet. Tunnelma on pääosin painostava ja uhkaava, mutta välillä hypätään huumorin puolelle, joka oli hiukan erikoinen ratkaisu. Blink Twice ei paljasta korttejaan turhan aikaisin, ja saaren arvoitus pysyy pimennossa hyvän matkaa, joka toimi hyvin. Lopulta tapahtumat kuitenkin olivat hyvin ennalta-arvattavia, osin alun varoituksen ansiosta. Elokuva jaksaa kuitenkin pitää mielenkiinnon hyvin yllä eikä suvantokohtia tule. Viimeisessä näytöksessä päähahmojen käytös on uskomattoman typerää, joka tuntuu vähän hullulta kun elokuvan keskiössä kuitenkin ovat vahvat naiset. Juoni ja tapahtumat eivät myöskään kestä hirveästi tarkastelua, tarinassa on aukkoja vaikka kuinka ja elokuvan sisäinen logiikka ei toimi yhtään. Lisäksi lopussa sorrutaan turhaan rautalangasta vääntämiseen. Mutta Blick Twice on hienosti kuvattu ja leikattu ja pääosien Naomi Ackie ja Adria Arjona tekevät hienot roolityöt. Hetkensä on myös Channing Tatumilla. Sanoisin että tämä oli keskivertoa parempi elokuva, jota katsellessa ei kannata kiinnittää liikaa huomiota yksityiskohtiin. No oliko sisältövaroitus aiheellinen? Mielestäni ei, ikävämpiä asioita näkyy päivittäin televisiosta. Voi olla että kyseessä oli vain markkinointitempaus. Toivottavasti tämä käytäntö ei kuitenkaan yleisty.
Uglies. Tässä netflixin uutuudessa Orpon hallitus on RKP:n siunauksella saanut kaikki toiveensa läpi, ja maailmassa ei ole enää murheita. Nimittäin kun ihminen täyttää 16, tehdään hänestä ”kaunis”, tarkoittaen että hänen naamansa leikellään kauniiksi, ja ajatuksensa myös. Maailmassa ei ole enää konflikteja, vaan kaikki näyttää kuin instagramin tarinoilta. Tally ja Peris ovat parhaat kaverit, joista Peris täyttää hieman aiemmin tuon maagisen 16 vuoden iän. Peris kaunistuu, ja Tally jää hetkeksi yksin odottelemaan pääsyä kauniiden kaupunkiin. Odotellessaan Tally tapaa villin Shayn joka kertoo että elämää on kauneuden ulkopuolellakin, ja tästä alkaa villi seikkailu ihmisyyden puolesta.
Okei, enhän mä ollu yhtään tän kohderyhmää, mutta sovitaanko että katsoin tämän jotta teidän ei tarvisi. Uglies on hölmö nuorten leffa joka on tehty koska netflixillä on valtava tarve kaataa rahaa kaivoon. Heti ensimmäisenä elokuvassa vaivaa se että päähenkilöt eivät ole mitenkään rumia vaikka vielä odottavatkin muutostaan. Tai kai se kauneus tietty on vähän katsojankin silmissä, mutta minusta varsin hyvännäköistä porukkaa oli ruudulla. Sitten taas kaunistumisen jälkeen ihmisille laitettiin joku kahden markan instagram-filtteri kasvoille, mikä oli kamalaa katsottavaa. Elokuvan tulevaisuudenkuva oli niinkin omaperäinen että lentävät rullalaudat oli keksitty. Leffan sanoma varmasti sinällään oli hyvä ja kritisoi nykyistä somefiltteröintiä, mutta olihan tämä tuskallista katsottavaa. Tarina on paperinohut ja kaikki hahmot pelkkiä karikatyyrejä, kenellekään ei oikeastaan edes toivo onnellista loppua. Ehkä tämä oli ihan hienon näköinen paikoin, mutta en tiedä olisiko netflixiltä ollut viisaampi tehdä vaikka joku musiikkivideo tämän sijasta.
Koska Hampuusi lanseerasi ”Vanhassa vara parempi”-konseptin, päätin itsekin ottaa osaa tähän ja katsoin David Fincherin Zodiac-jännärin. Eletään 60-luvun loppua ja San Franciscon aluetta piinaa Zodiaciksi itseään kutsuva tappaja. Zodiac lähettää mystisiä viestejä paikallislehden toimitukseen, joita yrittävät tulkita sekä pilapiirtäjä Jake Gyllenhaal että toimittaja Robert Downey Jr. Poliisin puolesta hommia selvittelee Mark Ruffalo ja se yksi lääkäri teho-osastosta (Anthony Edwards). Pieniä läpimurtoja ja samanmoisia virheaskelia sattuu matkalle kun mystisen tappajan jäljille yritetään päästä, tuloksetta.
Jos minulta kysyttäisiin esimerkkiä todella laadukkaasta elokuvasta, tämä kävisi hyvin esimerkkinä. Zodiac on jännittävä, viimeisen päälle hyvin kuvattu ja täytetty sen tason näyttelijöillä että kritisoitavaa ei niiltä osin ole. Tarina on erittäin mielenkiintoinen ja elokuvan loppua ei malta oikein odottaa että pääsisi katsomaan wikipediasta miten hommat meni. Lähes kolmetuntisena Zodiac on juuri oikean mittainen ja pitää jännityksen yllä koko kestonsa ajan. Pari harmitusta toki mahtui tähänkin katselukertaan, kuinkas muutenkaan. Jos aiot katsoa elokuvan ja Zodiac ei ole entuudestaan tuttu, jätä tämä loppu väliin. Suurin harmitus tietysti on se että elokuva ei tule varsinaiseen päätökseen, sillä tappajaa ei ole vielä tänä päivänäkään löydetty, ja tuskin tullaan löytämäänkään. Zodiac kyllä vahvasti osoittelee sormella mahdollista syyllistä, mutta mitään pitäviä todisteita ei ole koskaan löydetty. Elokuvan loppu on siinä mielessä vähän lässähdys kun tappajaa ei saadaakaan telkien taakse. Toisekseen Robert Downey Jr:n esittämä toimittaja Sean Avery on vähän irrallinen hahmo, ja loppua kohden hän jääkin elokuvasta täysin sivuun. Mietin että miksi hahmolle annettiin niinkin paljon ruutuaikaa kun lopulta hänen roolinsa oli vain alkoholisoitua kotiinsa. Mutta nämä nyt ovat pieniä murheita muuten loisteliaassa elokuvassa. Vahva suositus.
Satunnaistoisto 