Hampuusi: Lähdetään liikkeelle siitä, että neljäs Mielensäpahoittaja elokuva tuli ensi-iltaan viime viikolla ja hyökkäsin katsastamaan sen. Elikkäs Mielensäpahoittajan rakkaustarina on Mika Kaurismäen ohjaama elokuva, jossa Mielensäpahoittaja rakastuu vanhoilla päivillään boheemiin, liberaaliin ja vapaamieliseen taiteiljanaiseen, eli periaatteessa hänen täydelliseen vastakohtaansa. Siinä elokuvan konsepti lyhyesti. Heikki Kinnunen on edelleen mainio vanhana änkyränä. Niin on myös hänen vastaparinsa Jaana Saarinen, jonka tuoksu saa Mielensäpahoittajan pään pyörälle ja heidän väliset kemiat pelaa hyvin yhteen.
Mielensäpahoittajan rakkaustarina ei varsinaisesti ole rakkaustarinana parhaimmillaan, mutta välttää pahimmat sudenkuopat siinä suhteessa, ollen kuitenkin lempeä ja Kaurismäki onnistuu lataamaan loppusuoralla ruudulle vahvoja tunteita. Elokuva on vahvimmillaan lämminhenkisenä draamana, kuvatessaan yksioikoisen miehen suomalaista sielunmaisemaa, ja siihen on helppo samaistua. Pakko mainita, että Lasse Viren kohtaus oli hämmentävän päälle liimatun oloinen, lähes vaivaannuttava, eikä voi kuin ihmetellä miten se on jätetty elokuvaan. Näin vaikkei tämä ole sarjan parhaasta päästä, ennemminkin päinvastoin, niin siltikin aivan hyvä ja sympaattinen hyvänmielen elokuva, jonka parissa viihtyy kyllä, jos on pitänyt aikaisemmistakin osista.
Täydellinen pari (The Perfect couple) on uunituore 6-osainen Netflix-sarja, jossa ns. tavallinen nainen valmistautuu menemään naimisiin rikkaan perheen pojan kanssa, mutta hääaamuna kaason ruumis löytyy rannalta. Kyseessä on siis varsin klassinen murhamysteeri, jossa kaikki ovat epäiltyjä ja jokaisella on jotain salattavaa. Tämä rikos-sarja on hyvin naisvetoinen. Nimittäin sarjan ohjaaja, showrunner ja iso osa päähahmoista on naisia. Taisi myös alkuperäisromaanin kirjoittaja olla nainen. Jokatapauksessa minulle näillä asioilla ei ole merkitystä, mutta satuin kiinnittämään asiaan huomiota, kun naisnäyttelijät peittosi miehet lähes täysin. Liev Schreiber pysyi ainoana jotenkin naisten kyydissä.
Mutta takaisin asiaan. Tämä oli mukaansatempaava murhamysteeri, joka toi samalla mieleen Big little liesin ja White lotuksen. En tiedä paljonko osuutta mielleyhtymillä oli Nicole Kidmanin ja satiirisella otteella rikkaita kohtaan, mutta jokatapauksessa tämmöiset assosiaatiot tuli pääosin auringonpaisteessa tapahtuvaan tarinaan. Sarja siis sekoittaa jännitystä ja satiirista meininkiä, kun murhan ratkomisen lomassa näytetään mitä super-rikkaan perheen puhtoisen julkisivun takana tapahtuu. Ja mun mielestä alkuintron aikana oleva hahmojen tanssikohtaus istui jotenkin hienosti sarjaan, eikä käynyt mielessäkään skipata sitä. On tässä omat sudenkuoppansakin. Nimittäin sarja ei aina etene johdonmukaisesti ja kun mittaa on vain kuusi jaksoa, niin välillä ei ehditä syventyä asioihin, hahmoihin, teemoihin jne toivotulla tavalla. Puutteistaan huolimatta tämä oli viihdyttävää katsottavaa, sillä murhamysteerin avautuminen ja salaisuuksien paljastuminen koukutti. Joten uskallan suositella tätä, niistä pitäville.
Lanseeraan nyt uuden Vanhassa vara parempi osuuden, jossa nostan yhden vanhemman elokuvan uusien julkaisuiden rinnalle. Nimittäin välillä tuntuu, ettei ole mitään uutta katsomisen arvoista katsottavaa, niin silloin vanhassa on vara parempi. Ensimmäisenä nostona on 8 Mile, joka on Curtis Hansonin ohjaama musiikkidraama vuodelta 2002. Elokuva kertoo uskottavasti koruttoman katudraaman rap-maailman juurilta, jossa kaikenlainen bling bling ja hohdokkuus loistavat poissaolollaan. Kyseessä ei ole Eminemin elämänkerta, vaikka yhtäläisyyksiä tarinasta löytyykin. Oikeastaan ehkä juuri sen takia hän onkin uskottava roolissaan, kun pystyy ammentamaan omasta menneisyydestään. Vaan elokuva kertoo huonopalkkaista tehdastyötä tekevästä Jimmy ”Rabbit” Smithistä. Hän etsii paikkaansa maailmasta ja haaveilee levytyssopimuksesta, jonka ansiosta pääsisi slummista.
Tämä ei suinkaan ole täydellinen draama ja käsikirjoituksessa olisi toivomisen varaa, mutta lopputulos on yllättävänkin kypsä, kun muistaa, että kohderyhmänä on pääasiassa nuoret aikuiset. Siitä kiitos kuuluu ohjaajalle, joka välttää perinteiset sudenkuopat pitäen elokuvan raiteillaan, mielessään valittu tyyli ja asenne, vältellen kompromisseja. 8 Mile ei etene luotijunan tavoin vaan rauhallisemmin, mutta menevä soundtrack tahdittaa tarinan kulkua onnistuneesti ollen iso tekijä elokuvan tempaistessa katsojan mukaansa vielä näin uusintakatseluillakin. Tästä osoituksena Eminemin Lose yourself palkittiin parhaan biisin oscarilla. Lopputuloksena on toimiva ja aikaa kestänyt rap-kuvaus. Niin ja Palefacen suomentamista tekstityksistä plussaa. Sitä on kiitelty aivan elokuvan tuotantoyhtiöstä lähtien. 8 Mile löytyy tällä hetkellä ainakin Netflixin ja SkyShowtimen kataloogista ja on vuokrattavana Appletv+:ssa.
Hevoshuutaja: Borderlands, IPTV. Suosittuun Borderlands-pelisarjaan perustuva toimintakomedia tuli ensi-iltaan elokuun alussa, ja lienee kohta saatavilla suoratoistopalveluissa, sen verran pieneksi jäivät katsojaluvut. Cate Blanchett esittää palkkionmetsästäjä Lilithiä, joka saa toimeksiannon etsiä nuori Tina-tyttö toiselta planeetalta. Tuo planeetta on Pandora, vaarallinen taivaankappale jonka erämaita hallitsevat monenlaiset hirviöt sekä madmax-tyyppiset psycho-jengit. Tina löytyy vaivattomasti, mutta nuoresta tytöstä on kiinnostunut muutkin tahot, väitetään että tyttö olisi avain planeetan keskellä sijaitsevaan ”aarteeseen”. Lilith päättää suojella tyttöä ja saa seurakseen ex-sotilas Rolandin, puhuvan robotin Claptrapin, sekä entisen ottoäitinsä Tannisin, jonka kanssa Lilith on riitautunut joskus back in the days. Porukalla sitten lähdetään vaaralliselle seikkailulle kohti Pandoran aarretta.
Borderlands-pelejä on tullut pelattua ehkä jotain pari-kolmesataa tuntia, ja niissä se juttu on ollut loputtomat erilaiset aseet, reipas ja verinen meiniki taisteluissa sekä persoonalliset hahmot joita matkan varrella tavataan. Borderlands-elokuva heittää nämä kaikki elementit roskiin ja esittelee katsojalle geneerisen toimintaelokuvan joka ei puhuttele ketään. Elokuvan näyttelijöillä ei ole keskenään minkäänlaista kemiaa ja kaikki vaikuttavatkin siltä että olisivat ennemmin jossain muualla. Ja kenen mielestä Kevin Hart on uskottava ex-sotilas? Onko Kevin Hart muuten tehnyt yhtään hyvää elokuvaa? Miksi häntä palkataan yhtään mihinkään. Cate Blanchett huhujen mukaan harjoitteli Borderlandsin kuvaustauoilla Tar-elokuvaa varten, ja aika väsynyt on suorituksena tässä. Borderlands-pelien maailmaa ei ole rakennettu niin yksityiskohtaiseksi kuten vaikkapa Fallout-sarjassa, mutta kyllä sielläkin ihan mielenkiintoisia juttuja on. Elokuva tavallaan onnistuu hetkittäin tuomaan maailmaa valkokankaalle, mutta leffan mittaan puristettuna tehtävä on mahdoton. Sarjamitassa maailman luonti onnistuisi paljon paremmin, kunhan sen sarjan vaan tekisi joku muu porukka. Toimintakohtauksissa ei ole juurikaan mitään omaperäistä ja erikoistehosteet ovat yhtäaikaa huonoja sekä ihan ok-tasoa. Elokuvan viljelemästä ”huumorista” en edes aloita. Kaiken kaikkiaan tämä on aivan hirveä pökäle jota en suosittele edes läpällä kenellekään.
Rebel Ridge, Netflix. Ex-sotilas Terry on matkalla maksamaan serkkunsa takuita, kun täysin syyttä poliisit pysäyttävät hänet ja vievät miehen rahat koska epäilevät niitä huumerahoiksi. Terry kuitenkin saa jatkaa matkaa, ja mies lähteekin kyselemään rahojensa perään poliisilaitokselta. Poliisipäällikkö Don Johnson sanoo että läheppäs nyt siitä menemään ennenkuin joudut putkaan. Terry melkein antaakin asian olla, kunnes tapahtuu jotain joka katkaisee kamelin selän ja Terryn on otettava oikeus omiin käsiinsä läpeensäkorruptoituneessa pikkukaupungissa.
Juuri Netflixiin lisätty rikosjännäri on kauttaaltaan laadukas tekele, ja pääosassa nähtävä Aaron Pierre tekee mainion roolityön vääryyttä kokevana ex-sotilaana. Mies ei lähde näyttelemään isosti, vaan luo vakavuudella ja asiallisuudella elokuvaan jännittävän tunnelman. Muissa rooleissa AnnaSophia Robb vakuuttaa yhdessä Don Johnsonin kanssa. Vaikka Rebel Ridge onkin kauttaaltaan laadukasta tuotantoa, sen rakenne on vähän erikoinen omaan makuuni. *Seuraava pätkä voi spoilata elokuvaa hieman, lue omalla vastuulla* Elokuva kestää reilut kaksi tuntia, ja tästä on varattu sille vääjäämättömälle lopputaistelulle ehkä 25min. Ja kun se loppukoitos viimein saapuu, on se melkoinen pannukakku. Loppukohtaus meni mielestäni paikoin jopa koomisen puolelle, mikä on harmi muuten niin asiallisessa elokuvassa. Ei tätä katsoessa aika hukkaan mene, mutta hieman ainakin itselleni jäi lopusta tympeä maku suuhun.
MaXXXine, IPTV. Maxxxine jatkaa Ti Westin X-sarjaa, ollen elokuvasarjan kolmas osa. Aiemmat osat X ja Pearl on julkaistu 2022, ja niistä olen nähnyt X:n. X-elokuvassa pieni porukka vuokrasi maatilalta jonkin piharakennuksen aikomuksenaan kuvata siellä pornoa. No maatilan isäntä ja emäntä eivät asiasta olleet innoissaan ja alkoivat surmata syntisiä pornoilijoita. Maatilalta selvisissä hengissä ainoastaan Mia Gothin näyttelemä Maxine, joka tämän uuden elokuvan alussa onnistuu lunastamaan roolin oikeasta elokuvasta Hollywoodissa. Mutta eipä ehdi Maxine kauan iloita aikuisviihdealalta poispääsyä, kun hänen menneisyytensä alkaa haitata elämää. Maxine saa mystisiä viestejä ja onpa yksityisetsiväkin palkattu häntä seuraamaan. Lisäksi Maxinen läheisiä ystäviä tapetaan merkillisin menoin ja onkin todennäköistä että Maxine itse on myös murhaajan tähtäimessä.
80-luvun puoliväliin sijoittuva kauhuelokuva on jokseenkin sekava tapaus. Käsikirjoitus on varmasti jossain vaiheessa ollut kunnianhimoinen, mutta lopputuloksena on melkoinen sillisalaatti ja varsinin elokuvan loppuratkaisu oli pettymys. Ja ainakin pari kertaa tuntui siltä että jokin kohtaus oli lisätty elokuvaan jälkikäteen, sen verran irrallisilta ne tuntuivat. Lisäksi välillä nähdään takaumia, jotka olettavat että katsoja on nähnyt aiemmat sarjan elokuvat. Maxinen menneisyyttä ei sen kummemmin selitellä, joten syyt hänen vainoamiselleen jäävät epäselviksi. Hyvää elokuvassa on 80-luvun tunnelma sekä kuvaus joka on paikoin tyylikästä, myös soundtrack toimittelee. Pääosassa Mia Goth on aivan hyvä, mutta sitten taas yhdessä sivuroolissa nähtävä Kevin Bacon vetää roolinsa ilmeisesti kännissä ja läpällä. Niin ja sitten se kauhupuoli. Sitä ei yksinkertaisesti ole. Pari kolme kertaa ruudulla nähdään verta ja suolenpätkiä, mutta muuten tämä ei ole kauhuelokuvaa nähnytkään. Ilmeisesti Maxxxine on jonkinlainen kunnianosoitus 80-luvun b-luokan kauhuleffoille, mutta miksi sellainen on pitänyt tehdä, en tiedä. Maxxxine olisi voinut olla hyvä elokuva kun olisi keskitytty tekemään hyvä kauhuelokuva sen sijaan että laitetaan leffa täyteen 80-luvun leffojen kliseitä ja viittauksia ties kuinka moneen elokuvaan. Tämmöisenään tämä ei palkitse kuin lähinnä tekijöitään.
Satunnaistoisto 