Hampuusi: No niin ja taas mennään! Kaos on Netflixin tuore 8-osainen fantasiasarja. Sarja kertoo Kreikkalaisesta mytologiasta jumalineen sovitettuna nykyaikaan ja samalla salaliitosta Zeuksen ja hänen jumalperheensä kukistamiseksi. Siinä sarjan konsepti ängettynä pitaleivän sisään. Kyseessä on mukavan äkkiväärä päivitys kreikan tarustosta tähän päivään, maustettuna mustalla huumorilla ja satiirilla. Tämä toi minulle mieleen mainion Mrs. Davis (2023) sarjan. Tämä on vaan värikkäämpi, kepeämpi ja kristinusko sekä tekoäly on vaihtunut kreikkalaisiin jumaliin ja tarustoon.
Jeff Goldblum on mainio itserakkaana ja häikäilemättömänä jumalien kuninkaana, Zeuksena. Muutenkin näyttelijä osastolla pelataan vahvoilla korteilla. Kun vallassa oleva jumalperhe pyritään kaatamaan, niin tavallaan kyseessä on siis poliittinen trilleri, joka on puettu värikkääksi, maustettu komedialla ja aseteltu näytille fantasiana. Ja se toimii tai ainakin minä viihdyin hyvin sarjan parissa. Unohtamatta soundtrackia, joka tarjoilee useammankin hyvän kipaleen, istuen hyvin sarjan luonteeseen. Lopputulos on kivan outo ja erilainen tulkinta aiheesta, joten jos kaipaat jotain epätavallista, mutta toimivaa niin hyppää kyytiin.
Kinds of kindness on Yorgos Lanthimosin uusin elokuva, ja oli kesällä ensi-illassa, mutta jo nyt lisätty Disney+:n kataloogiin. Elokuva kertoo kolme tarinaa. Ensimmäinen tarina kietoutuu kontrollin ja kontrolloitavan miehen ympärille. Toisessa tarinassa mies alkaa epäilemään, että onko hänen kadonnut vaimonsa vaihdettu toiseen, löydyttyään. Kolmannessa tarinassa etsitään kultin johtajaa tarkkojen kriteerien mukaan. Itseasiassa muistaakseni luin jostain, että elokuvan keskiössä on kontrolli. Ensin miestä kontrolloi työ, toisessa miestä kontrolloi kotielämä ja kolmannessa naista kontrolloi uskonto. Jokatapauksessa kyseessä on outo ja absurdi elokuva, jossa jokaisessa tarinassa pääosin samat näyttelijät näyttelevät eri rooleja.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Lanthimos on luonut jälleen varsin erikoisen elokuvan, jonka tarinat ovat erilaisia, mutta kierrätettävät teemat pysyvät samoina. En edes yritä väittää, että osaisin kertoa mistä kaikesta mysteereistä koostuva elokuva kertoo. Sillä surrealistinen elokuva on varsin monitulkinnallinen ja vaatisi toisen katselun, jotta pääsee täysin jyvälle, mutta ainakin vallankäytön teemaa pyöriteltiin vahvasti useammalta kantilta, peilaten ihmissuhteisiin. Tarinoissa on jännästi häiriintynyt ja uhkaavakin tunnelma, jota kevennetään toistuvasti mustalla huumorilla. Vaikka elokuva on kiehtova, persoonallinen ja ehdottomasti hyvä, niin silti lähes kolmetuntisena auttamatta ylipitkä ja myönnän, että kolmannen tarinan aikana keskittymiseni alkoi jo herpaantumaan. By the way Eyes wide shutmaiset pianon pimahdukset jäi kummittelemaan mieleen vielä elokuvan jälkeenkin. Joten omalaatuisten elokuvien perään huutelevien kannattaa tsekata tämä.
Hevoshuutaja: Trap, elokuvateatterit. *Sisältää spoilerin elokuvan alusta.* M. Night Shyamalanin uudessa jännärissä iskä-Cooper ja tytär-Riley osallistuvat huippusuositun artistin, Lady Ravenin konserttiin. Cooper(Josh Hartnett) huomaa ensitöikseen että areenalla on kovin paljon virkavaltaa paikalla ja käyttäytyy oudosti. Pian selviää että virkavalta on sarjamurhaajan jäljillä ja tuo sarjamurhaaja on nimenomaan Cooper. Areenalta ei ole poispääsyä yhdelläkään miespuolisella vierailijalla, ilman että nimismies ensin puhuttelee. Neuvokkaana miehenä Cooper alkaa järjestelmään pakoa, samalla kun hän aina välillä katselee konserttia tyttärensä kanssa.
Shyamalanin elokuvista tuttu twisti on tällä kertaa tavallaan jo elokuvan alkupuolella kun selviää että elokuvan päähahmo onkin sarjamurhaaja. Hetken aikaa asetelma areenalla tuntuukin aivan mielenkiintoiselta, mutta pian lässähtää pahoin. Tapahtumat areenalla ja Cooperin virkavallan välttely ovat typerryttävää katseltavaa, paikoin meno on jopa huvittaa kaikessa hölmöydessään. Kaikki osapuolet, Cooperia lukuunottamatta, tekevät käsittämättömiä ratkaisuja toisensa perään, ja Cooper selviytyy vaikeistakin tilanteista epäuskottavalla tavalla. Minkäänlaista jännityselementtiä ei alun jälkeen ole olemassa, ja toisaalta elokuva ottaa itsensä siinä määrin vakavasti että ei se oikein komediastakaan mene. Elokuvan loppukolmannes areenan ulkopuolella laskee tasoa entisestään, ja kun se vielä kestää vartin liian pitkään, on katselukokemus aika tuskainen. Varsinkin kun tuon ylimääräisen vartin olisi helposti voinut leikata elokuvassa nähtävistä lauluosuuksista. Mutta kun konsertoivaa Lady Ravenia esittää ohjaaja M. Night Shyamalanin tytär Saleka Shyamalan, on selvää että elokuva toimii mainoksena Salekan laulajanuralle. Saleka on tehnyt itse kappaleet elokuvaan, ja ei niissä siis suurta vikaa ole sinänsä, mutta eivät ne jännityselokuvaan sovi. Ja kun Saleka lopulta jopa pääsee näyttelemään elokuvassa, ei se ainakaan leffaa paranna. Toisaalta, kuten aiemminkin Shyamalanin leffoissa, dialogi on järisyttävän huonoa ja epäuskottavaa, joten ehkä Salekalla ei ollut mahdollisuuttakaan onnistua. Josh Hartnett on elokuvan ainoa valonpilkahdus, mutta se ei tässä katastrofissa tunnu missään. Voin suositella Trap-elokuvaa kaljoitteluillan yhteyteen katselvaksi ja naurettavaksi.
Late Night with the Devil, IPTV, pian vuokraamoissa. 70-luvulle sijoittuva kauhuelokuva esittelee alkuun talk show-isäntä Jack Delroyn uran vaiheita. Ura on ollut kohtalaisen hyvä, mutta kirkkain kruunu on jäänyt saavuttamatta, eikä miehellä ole ollut asiaa legenda Johnny Carsonin katsojalukuja haastamaan. Elokuva alkaa varsinaisesti kun kertojaääni paljastaa että vuonna 1977 kuvatun halloweenspesiaalin masternauha on löytynyt, ja se laitetaan nyt pyörimään. On meneillään katsojalukujen mittausviikot, ja Jack on laittanut parastaan. Vieraina ohjelmassa on meedio Christou, skeptikko ja taikuri Carmichael, ja viimeisenä parapsykologi June sekä hänen suojattinsa, paholaisen riivaama Lilly. Kuvausten edetessä tunnelma studiossa sähköistyy, ja skeptikkoa lukuunottamatta lähes kaikki ovat vakuuttuneita että jotain outoa on ilmassa. Elokuva etenee reaaliajassa talk shown edetessä, välissä käydään mainostauollakin, tosin mainoksia ei sentään tarvitse katsella vaan niiden aikana katsellaan tapahtumia ohjelman lavasteissa.
Jonkinlaiseen ”found footage”-genreen sijoittuva Late Night with the Devil ei ole kovin kaksinen kauhuelokuva, mutta se on elokuvana aivan hyvä. Pääosassa nähtävä David Dastmalchian tekee vakuuttavan roolityön, kun taas muu cast on tuntemattomampaa osastoa, joka taas toimii hyvin tässä tapauksessa kun katsojan olisi uskottava että he ovat suht tavallisia ihmisiä. Elokuva on hienosti toteutettu, ja menee kyllä aivan täydestä 70-luvun talk showna. Tarina etenee jouhevasti ja pitää mielenkiinnon hyvin yllä, mutta ehkä säästelee kovimmat paukut liian loppuun, jolloin tuntuu että leffa loppuu juuri kun se pääsee kauhun saralla vauhtiin. Loppupuolella siis jonkinlaista jännää ja kauhuakin nähdään, mutta liian vähän ja liian myöhään jotta tästä mitään kauhuklassikkoa saisi. Toki leffan loputtua oli vähän sellainen olo että mitähän tuli juuri katseltua ja jonkinlaisen vaikutuksen Late Night with the Devil onnistui tekemään. Kuten todettua, elokuvana tämä on aivan hyvä ja idealtaan omaperäinen, rohkenen suositella.
The Ministry of Ungentlemanly Warfare, Prime Video. Jokin aika sitten lisätty toimintakomedia sijoittuu toiseen maailmaansotaan ja pohjautuu tositapahtumiin. Winston Churchill käynnistää erittäin salaisen operaation, jonka tarkoituksena on sabotoida natsien sukellusveneiden huoltotoiminta. Churchill värvää iskuryhmän johtoon rajun erikoismiehen Gusin (Henry Cavill), joka taas kasaa pienen tiiminsä luotetuista sotilaista. Gusin oikeana kätenä Anders Lassenina sabotaasireissulla nähdään Jack Reacher-sarjastakin tuttu karpaasi Alan Ritchson. Sillä välin kun sotilasjoukko lähtee purjehtimaan kohti natsien huoltosatamaa länsi-afrikassa, kaksikko Heron ja Marjorie toimivat jo paikan päällä vakoilutehtävissä, keräten kallisarvoista tietoa natsiupseereilta.
Vaikka The Ministry of Ungentlemanly Warfare tositapahtumiin perustuukin, on siinä melkoisesti värikynää mukana. Brittien erikoisryhmä pistää natseja nippuun oikein urakalla, hymy huulilla ja vitsejä heitellen. Toiminta on veristä ja huumori semmoista kevyen veijarimaista. Varsinkin Alan Ritchson on hyvässä iskussa säälimättömänä natsien sydämiä keräävänä tappokoneena. Ja kun lopputekstien alkuun minulle selvisi että kyseessä on Guy Ritchien elokuva, se tuntui ainoastaan luonnolliselta. En tiedä miten en aiemmin huomannut miehen nimeä missään. Toisaalta elokuvan hyvä meininki vähän kärsii kun välillä seurataan vakoojakaksikkoa keräämässä infoa ja jutustelemassa natsien kanssa. Toki tämä on tarinan kannalta oleellista, mutta silti se tuntuu paikoin vievän elokuvasta parhaan terän. Mutta tällaisenaankin The Ministry of Ungentlemanly Warfare on aivan kelpo toimintakomedia jonka parissa viihtyy helposti ainakin yhden katselukerran ajan.
Satunnaistoisto 