Hampuusi: Kävin katsomassa heti keskiviikkona, ensi-ilta päivänä, uunituoreen Alien: Romulus. Elokuva sijoittuu ensimmäisen ja toisen Alien leffan väliin, jotka ovat tunnetusti klassikoita. Elokuvassa joukko avaruudessa olevia ihmisiä törmää täydelliseen hirviöön. Ei siis mitään uutta auringon alla. Tämä on samalla lailla hyvä Alien elokuva kuin Force awakens oli hyvä Star wars elokuva. Eli kyseessä on yhtä aikaa jatko-osa, mutta kierrättää paljon ensimmäisen tarinaa. Siihen vielä päälle runsaasti fanipalveluna pastissia vanhoista Alien-leffoista, mutta pääasiassa hyvällä maulla. Elokuva näyttää ja kuulostaakin kivasti vanhalta.
Mitään uutta ei siis ole tarjolla, mutta meininki pysyy kokoajan liikkeessä, kunhan alun pohjustusvaihe ohitettu, niin katsoja ei pääse kyllä tylsistymään. Suoraviivaisen tarinan seassa on oikeinkin intensiivisiä ja jännittäviä vaiheita. Tunnelmakin tiivistyy paikoin. Siltäkin osin palataan saagan juurille. On tässä silti omat sudenkuoppansakin ja kaikki tuntuu tapahtuvan välillä, niin helvetin nopeaa, mutta hyvässä nosteessa oleva nuori naisnäyttelijä, Cailee Spaeny, kantaa elokuvan maaliin kuivin jaloin. Joten aivan kelpo vanhaa kunnioittava scifi-kauhu-toiminta raina, jonka kyyti oli raikas, vaikkei tarjolla ollutkaan mitään tuoretta, ainakin ensikatselulla.
Longlegs on vuoden parhaaksi kauhuelokuvaksi kehuttu ja tuli ensi-iltaan viime viikolla. Minähän sitten maanantaina extemporena hyökkäsin katsomaan tämän. Elokuvassa 90-luvulla nuori FBI:n naisagentti laitetaan tutkimaan sarjamurhia, joissa perheet on tapettu isän toimesta ja hän lähtenyt vielä itse, oman käden kautta, mutta jokaiselta rikospaikalta on löytynyt Longlegsin allekirjoittama kirje, vaikka mikään ei viittaa siihen, että kukaan ulkopuolinen olisi ollut paikalla. Siinä konsepti lyhyesti tarinalle, jossa takaumat vievät aina 60-luvulle asti.
Elokuva käynnistyy tehokkaasti. Alku on häiriintynyt ja karmiva, nostaen samalla odotukset korkealle. Ohjaaja-käsikirjoittaja Perkins on ammentanut vaikutteensa sarjamurhaaja-leffojen klassikoista, kuten Uhrilampaat ja Seitsemän, mutta on tässä mukana hieman omaakin. Parhaimmillaan elokuvassa on suorastaan painajaismainen tunnelma ja Nicolas Cage on mainio sarjamurhaaja Longlegsinä, tuoden pakettiin aimo annoksen häiriintyneisyyttä ja karmivuutta. Elokuvan vahvuus onkin sen tunnelmassa ja häiriintyneissä kuvissa. Heikkous sen sijaan on, että kokonaisuus ei ole ehjä eikä hirveän omaperäinen. Mysteeri kuitenkin kiinnostaa ainakin ensikatselun verran ja näin lopputulos on ehdottomasti keskivertoa parempi nykykauhun ja psykologisen trillerin hybridi.
Presumed innocent on Apple TV+:n kesän 8-osainen uutuus sarja. Sarjassa naisjuristi löytyy julmasti murhattuna ja todisteet osoittavat apulaissyyttäjään, jonka känssa hänellä oli suhde. Siinä lähtöasetelmat tähän oikeussalidraamaan, joka pohjaa samannimiseen kirjaan 80-luvulta. Sama kirjahan on filmattu aikaisemmin 1990, Harrison Fordin tähdittämänä elokuvana, joka tunnetaan meillä paremmin nimellä, Kunnes toisin todistetaan. Tuon elokuvan hyvin muistaneena olikin raikasta huomata miten sarjaa ei ollut pelkästään päivitetty tähän päivään, asenteista lähtien, vaan oli muutenkin erilainen verrattuna elokuvaan. Eroavaisuuksia oli paljon, mutta päällimmäisenä itselleni jäi mieleen, miten sarjassa päähahmon perhe oli nostettu keskiöön ja uhri ja hänen tarinansa oli siirretty syrjään, joka oli tärkeä osa trillerimäisempää elokuvaa.
Mutta nyt itse asiaan. Sarjan takaa löytyy David E. Kelley, jolla on vahvaa historiaa niin rikos-sarjoista kuin lakimies-sarjoista, kuten Big little lies ja Lincoln lawyer. Eikä tämänkään suhteen tarvitse pettyä, sillä sarja onnistui koukuttamaan minut ensimmäisestä jaksosta lähtien ja sain nopeasti huomata, että vaikka elokuva on edelleen muistissa, niin se ei haittaa. Sarjamuotoinen lähestyminen tarinaan on mahdollistanut myös syventämään hahmoja ja varsinkin Jake Gyllenhaal ja Peter Sarsgaard luovat vastakkain olevista hahmoistaan monisyiset. Samaa voi sanoa myös Ruth Neggasta, joka on päähahmon vastapuoli kotona, vaimona. Muutenkin sarjan näyttelijätyöskentely on varsin mallikasta. Näin tämä ei myöskään jää pelkäksi oikeussali-meiningiksi vaan hahmoja ja murhamysteeriä avataan myös ulkomaailmassa. Sarja pitääkin hyvin otteessaan loppuun asti ja jos tarina ei ole ennestään tuttu, niin katsoja saa kyseenalaistaa uskoaan päähahmoa kohtaan useammankin kerran, mutta vaikka leffa olisikin tuttu, niin ei se estä tämän katsomista. Sen verran erilaisesta teoksesta on kysymys, jopa loppu on vähän erilainen.
Hevoshuutaja: Fly Me to the Moon, elokuvateatteri. Channing Tatum esittää Cole Davisia, Nasan päällikköä jonka vastuulla on saada ensimmäinen ihminen kuuhun. Vietnamin sota on käynnissä eikä kansalta ja joiltain poliitikoilta oikein tahdo löytyä ymmärrystä miksi apollo-ohjelmaan kaadetaan niin paljon rahaa. Presidentti Nixonin läheinen avustaja Moe (Woody Harrelson) palkkaa avaruusohjelman julkisuuskuvaa parantamaan maineikkaan mainostoimistoihmisen Kellyn (Scarlett Johansson). Kelly pistääkin samantien haisemaan ja hankkii avaruusohjelmalle nipun sponsoreita sekä paljon positiivista näkyvyyttä. Kaikki Kellyn keinot eivät kestä lähempää tarkastelua ja Colea meinaakin alkuun vähän ärsyttää sillä hän ei saa rauhassa keskittyä työhönsä, eli viemään astronautit turvallisesti kuun pinnalle. Yhteinen sävel kuitenkin löytyy ja kipinätkin alkavat sinkoilla toimeliaan kaksikon välillä. Yhtäkkiä Moe ilmoittaa Kellylle että tämän olisi lavastettava kuukävely studiossa, ihan siltä varalta että oikea kuukävely epäonnistuu. Kelly ei halua että hänen synkkä menneisyytensä paljastuu joten hän suostuu hommaan pitkin hampain, ja tästä ei tietenkään sitten passaa hiiskua Cole Davisille mitään.
Channing Tatum ja Scarlett Johansson romanttisen elokuvan julisteessa herätti ristiriitaisia ajatuksia ennakkoon. Toisaalta Tatumilla on melko kyseenalaista historiaa romanttisten elokuvien saralla, kun taas Scarlett ei ole muistaakseni ryvettänyt itseään huonojen elokuvien parissa. Lisäksi elokuvalla on mittaa lajityypille hurjat lukemat, 2 tuntia 12 minuuttia. Mutta niin vain päädyin tätä katselemaan, ja ilokseni voin ilmoittaa että Fly Me to the Moon on varsin hyvä elokuva. Enimmäkseen siksi että se romanttinen puoli on jätetty ihan minimiin. Valtaosa pääosakaksikon välisestä kanssakäymisestä on vain hyväntuulista jutustelua ja puhaltamista yhteen hiileen jotta avaruuslento onnistuisi. Elokuvan keskiössä on kuulennon käytännön järjestelyt ja varainhankinta, ja vaikka sinänsä aihe on ennestään kovinkin tuttu, toimii tämmöiset avaruushommat meikäläiselle aina. Elokuva on varsin lämminhenkinen ja ehkä ihan hauskakin, nauroin ainakin kerran jopa ääneen. Lopussa toki saadaan romkomeille tyypillinen välirikkokin pariskunnan välille, mutta sitä ei onneksi jäädä märehtimään ja se menee pois ihankuin itsestään. Pääosakaksikon väliltä ei mitään ihan valtaisaa kemiaa elokuvateatterin istuimelle välity, mutta se ei tässä niin haittaa kun he eivät muutenkaan hinkkaa toisiaan jatkuvasti vaan ovat lähinnä työkavereita. Channing Tatum ei jotenkin yhtään istunut 60-luvun ihmiseksi, jotenkin miehessä on liian moderni ulkonäkö. Scarlett Johansson taas oli roolissaan oikein uskottava. Fly Me to the Moon on varmasti juuri niin hyvä elokuva kuin tästä aiheesta oli mahdollista tehdä, joskin vartin verran olisi mitasta ollut hyvä nipistää. Sivurooleissa Woody Harrelson toimittaa ammattimiehen ottein, ja Ray Romano vanhempana Nasan ukkona on mainiossa vedossa.
The Instigators, AppleTv+. Matt Damon ja Casey Affleck ovat kaksi hulttiota jotka ottavat osaa pienimuotoiseen ryöstöoperaatioon, joka kuitenkin menee huolella vituiksi. Ennestään toisilleen tuntemattomat miehet joutuvat epätoivoiselle karkumatkalle kun heidän peräänsä lähtee sekä rikollispomo että poliisin erikoisyksikkö.
Jotenkin tän elokuvan kuvaus oli mahdoton kirjoittaa, ehkä pääosin siksi että elokuvassa ei ole tarinaa juuri nimeksikään, joka on myös sen suurin heikkous. Lähinnä The Instigators on vain päätöntä siirtymistä paikasta toiseen, jonka aikana pääosakaksikko heittää toisilleen hervotonta läpyskää. Mutta eipä siinä, eihän kaikkien elokuvien tarvitsekaan olla niin kamalan syvällisiä. Tämä toi mieleen 80- ja 90-lukujen toimintaleffat, sellaiset buddymoviet. Elokuvan sanailu ei ole mitenkään erityisen hauskaa, mutta se on ihan siedettävää. Toimintakohtaukset ovat ihan peruskauraa, mitään ihmeellistä ei nähdä. Kaiken kaikkiaan The Instigators on aivan harmiton toimintakomedia, joka on tehty koska Apple on päättänyt antaa joillekin valtavan kasan rahaa elokuvan tekoon, vailla sen kummempia odotuksia. Se lopulta jaksaa viihdyttää kestonsa ajan, mutta on unohtunut jo seuraavaan aamuun mennessä.
Twisters, elokuvateatteri. Twisters on ainakin nimensä puolesta jatko-osa 90-luvun katastrofielokuva Twisterille. Tuosta kyseisestä teoksesta ei juurikaan muistikuvia ole, mutta oletan että siinäkin tornadot aiheuttivat vaarallisia tilanteita, kuten tässäkin. Elokuvan aluksi nähdään kun Kate ystävineen yrittää kesyttää tornadon jollakin omatekoisella polymeeriseoksella tai jotain. Hommat menevät puihin ja Kate menettää monta ystäväänsä. Vuosia myöhemmin Kate on siisteissä sisätöissä ilmatieteen laitoksella eikä haaveile enää tornadojen kesyttämisestä. Kunnes eräänä päivänä vanha ystävä pyytää mukaan kuvaamaan ja tutkimaan tornadoja, ihmishenkiäkin voitaisiin pelastaa tästä hommasta saatavalla datalla. Kate suostuu mukaan, ja pian tornadoja jahdatessa törmätään pöyhkeään youtube-tornadonmetsästäjään Tyleriin. Tylerin metodit eivät vakavia tutkijoita miellytä, mutta niin vain sitä kohta ollaan samassa veneessä ja romanssiakin tuntuu pukkaavan Tylerin ja Katen välille. Romanssi saa kuitenkin jäädä taka-alalle sillä tornadoja syntyy Oklahomassa kuin sieniä sateella ja jotain on tehtävä.
Twisters on aivan ok tornadoelokuva, joka ei kuitenkaan tarjoile mitään uutta tai omaperäistä, eikä varmasti ole ollut tarkoituskaan. Twisters on täydellinen kesäloman hittielokuva katsottavaksi elokuvateatterissa. Tosin enemmänkin olisi niitä tornadoja voinut näkyä, nyt ne tuntuivat välillä jäävän vähän paitsioon, eikä elokuvassa ollut oikeastaan kuin yksi valtava katastrofi lähellä. Pääosakaksikon välille luonnollisesti viritellään romanssia, mutta onneksi se jää hyvin pieneen rooliin, minusta romantiikka sopii varsin huonosti katastrofielokuviin. Miespääosan pökkelönaamainen Glen Powell tulee nykyään aika usein vastaan elokuvissa, ja täytyy myöntää että alan pikkuhiljaa lämpenempään miehelle. Naispääosan roolihahmo on kaikessa viisaudessaan ja hyvyydessään kirjoitettu jopa naurettavuuksiin saakka, joka sai pyörittelemään silmiä pariin otteeseen. Leffan suurimmat miinukset ovatkin ehkä joissain hahmojen aivan idioottimaisissa ratkaisuissa, vaikka muuten ollaan niin fiksua että ei mitään rajaa. Twisters on varmasti parhaimmillaan elokuvateatterissa koettuna, mutta toiminee aivan hyvin kotisohvaltakin, jos ei elokuvana niin sitten ainakin pitkänä Dodge Ramin mainoksena.
Satunnaistoisto 