Hampuusi: Ja eiku menoksi. Past lives on Celine Songin ohjaama ja kirjoittama draama elokuva, joka tuli meillä ensi-iltaan alkuvuodesta. Elokuvassa toisiinsa ihastuneet lapsuuden ystävät ovat joutuneet eroon toisistaan, kun toisen perhe muutti. Vuosia myöhemmin he kohtaavat uudestaan. Kyseessä on eräänlainen kolmiodraama, hienovarainen sellainen. Siinä konsepti ängettynä pariin virkkeeseen. Näin tästä trailerin leffateatterissa ja kun arvosteluista promo-mielessä esiin nostetut tekstit oli tyyliin – ”Henkeäsalpaavan kaunis rakkaustarina” ja ”Onko Past lives täydellinen? Todennäköisesti ei, mutta lähellä sitä se on.”, niin harkitsin jopa teatterissa katsomista, mutta niin se vain jäi kotisohvalle, kun Prime lisäsi elokuvan valikoimiinsa pari viikkoa sitten. Entä oliko tämä kaiken suitsutuksen arvoinen?
Ohjaaja-käsikirjoittaja Songin debyyttielokuva on kaunis tarina, ilman pisaraakaan siirappia. Elokuva käsittelee onnistuneesti sanomattomia tunteita, hahmojen sisällä velloo enemmän kuin ulospäin näkyy, joita korostetaan lähikuvilla. Elokuva ei ole juonivetoinen, eikä siinä tapahdu juuri mitään, mutta herkkä jännite pysyy silti yllä ja seesteinen kuvaus antaa tarinalle kivasti ilmavuutta. Pääkolmikko tekee hyvää työtä roolissaan ja varsinkin John Magaro vakuuttaa roolissaan, pienin elein miten kantaa raskasta tunnelastia ja peittelee omaa haurauttaan, naisen aviomiehenä, kolmantena pyöränä, lapsuuden ystävien/ensirakkauden kohteiden kohdatessa. Elokuva pyörittelee myös sielunkumppanuuden ja nostalgian teemoja, antamatta vastausta ja jättäen katsojan pohtimaan asiaa. Lopputuloksena on hyvä, maanläheinen ja melankolinenkin elokuva kaipuusta ja suurista tunteista naisen kautta kerrottuna, unohtamatta mieskulmaa, jääden kummittelemaan mieleen katkeransuloisesti. Joten tällaisten elokuvien ystävän kannattaa ottaa koppi.
Dumb money on komediallinen draama, joka oli meillä ensi-illassa joskus loppusyksystä viime vuonna ja lisättiin vast ikään Viaplayn kataloogiin. Elokuva kertoo tositapahtumiin pohjaten korona-aikana tubettajasta, jonka mielestä Game stop-yrityksen osake on aliarvostettu ja saa aikaan ilmiön, joka pistää osakemarkkinat sekaisin ja isot sijoitusrahasto pamput polvilleen. Sillä Dump money:ksi kutsutut piensijoittajat lähtevät laajalla rintamalla mukaan ja miljardöörien shorttaukset kusee. Siinä konsepti lyhyesti. Elokuvahan perustuu Ben Mezrichin The Antisocial network: The Gamestop short squeeze and the ragtag group of amateur traders that brought Wall street to its knees, kirjaan vuodelta 2021.
Elokuvan Daavid vs. Goljat pörssimarkkinat tarina kerrotaan viihdyttävästi, kerronnan rullatessa sulavasti. Ensimmäinen mielleyhtymä on vajaan kymmenen vuoden takaa Big short leffa, mutta miksei myös tuoreempi, vähän aikaa sitten katsomani BlackBerry myös. Sen verran komedialla ja värikkäillä hahmoilla säestetään tätäkin meemiosake-tarinaa ja se luo sellaisen mukavan rennon ilmapiirin elokuvaan. Paul Dano tekee pääosassa hyvän roolityön miehenä, josta tulee Roaring kitty nimimerkillä, piensijoittajien supertähti. Lopputulos ei ole nappiosuma, sillä esim Gamestopin oma näkökulma asiaan jää paitsioon, mutta kiva ja hyväntuulinen pörssihassuttelu. Silti samalla myös jälleen yksi tarina, joka antaa masentavan kuvan pörssimaailmasta, vaikka tällä kertaa pieni ihminen voittikin.
Neljä pientä aikuista on Selma Vilhusen ohjaama ja kirjoittama draama vuoden vaihteesta ja lisättiin nyt Ruutu+:n valikoimiin. Elokuvassa poliitikko nainen ja pappismies vaikuttavat onnelliselta avioparilta, mutta mies jää kiinni pettämisestä ja siitä käynnistyy kolmiodraama, joka alkushokin kautta muodostuukin polyamoriseksi suhteeksi. Sitä tässä sitten tutkaillaan. Kyseessä on periaatteessa raikas ihmissuhdekuvaus, mutta jotenkin asian käsittely tuntui minun silmääni haastavalta. Jotenkin kun vapauden ja vastuun teemoja käsiteltiin rakkauden näkökulmasta monisuhteessa, niin tunsin itseni yhtäkkiä konservatiiviseksi, enkä pidä itseäni sellaisena.
Elokuva ei tarjoa valmiita vastauksia, vaan riitauttaa perinteisiä normeja, totuuksia, elämänvalintoja ja perhemalleja, saaden katsojan näin pohtimaan asiaa. Elokuvan jälkeen tunsin itseni entistä enemmän monogamian kannattajana. Toki tiedostaen, että jokainen tyylillään ja ei ole yhtä oikeaa vastausta. Alma Pöysti tekee pääosassa hienon roolityön, mutta Eero Milonoffin syntinen pappishahmo jätti ristiriitaisia ajatuksia. Hahmojen tunnetilojen heilahdellessa laidasta laitaan ja niistä avoimesti keskusteltuaan, en oikein aina katsojana tiennyt mitä ajatella, mutta ehkä tärkeintä oli ajatella. Ravistella omia ajatuksia, vaikkeivat ne siitä muuttuisikaan, vaan tuntuisi, että polyamoria on vain taas yksi tapa sekoittaa asioita entisestään.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Vilhunen kuvaa hahmojaan kuitenkin sellaisella lämmöllä, ettei heitä tuomitse. Muutenkin aihetta käsitellään neutraalisti. Lähinnä sitä katsojana kyseenalaistaakin itseään ja omia luutuneita ajattelumalleja ja itseään onkin hyvä kyseenalaistaa aina välillä. On sitten paremmin sinut itsensä kanssa, kun on käynyt ns.keskustelun itsensä kanssa. Samalla voi ymmärtää, ettei kaikkien tarvitse istua samaan muottiin, vaan ihmisillä on vapaus valita itselleen sopivin tapa rakastaa. Tällaisille ajatuksia herättäville elokuville on aina paikkansa, vaikkei niistä innostuisikaan täysillä.
Hevoshuutaja: Mr Bates vs The Post Office, Britbox. Tositapahtumiin perustuva 4-osainen minisarja kertoo vuosina 1999-2015 tapahtuneesta postiskandaalista Isossa-Britanniassa. Postipisteisiin toimitetut Horizon-maksujärjestelmät toimivat virheellisesti ja päivän päätteeksi saldot saattoivat näyttää vääriä lukemia. Brittien postin mielestä postiasiamiehet olivat itse kavaltaneet rahoja, eivätkä ottaneet kuuleviin korviinsa käyttäjien väitteitä viallisesta ohjelmistosta. Satoja postiasiamiehiä haastettiin varkaudesta oikeuteen, tai pakotettiin maksamaan jopa kymmenientuhansien korvauksia postilaitokselle. Jossain vaiheessa tapaus sai sen verran julkisuutta että postilaitos suostui tekemään ulkopuolisen selvityksen asiasta, mutta samalla omaa mainetta suojellakseen pimitti asioita selvityksessä. Lopulta asiasta nostettiin joukkokanne postiasiamiesten toimesta, ja asia eteni oikeuteen asti, jolloin postilaitos lopulta joutui myöntämään että heidän laitteensa eivät välttämättä toimineet moitteetta.
Itselleni ei ollut entuudestaan tuttu tämä postifarssi briteissä, ja tarina tuntuikin paikoin uskomattomalta. Brittityyliin sarja on laadukasta jälkeä, ja 4-osaisena se on juuri sopivan mittainen, vaikka aiheesta varmasti olisi voinut tehdä tuplasti pidemmänkin sarjan. Sarjan pääosassa nähdään aina mainio Toby Jones, ja lukuisat sivuroolit on täytetty laatunäyttelijöillä, jotka tulkitsevat koskettavasti ihmisiä joiden elämä on tuhottu. Ihmisten julma kohtelu valtion postilaitoksen toimesta pistää paikoin todella vihaksi, ja välillä tuntui että melkein täytyisi pitää pieni tauko katselussa. En silti pitänyt vaan katsoin koko sarjan yhdeltä istumalta. Onneksi lopussa sentään nähdään vähän oikeutta, ja katsoja pääseekin juhlimaan oikeuden päätöstä sarjan päähenkilöiden kanssa. Saattoipa siinä vähän silmäkulmakin kostua. Tarina ei ole vielä tietysti ihan päätöksessään, vaan vielä tänäkin päivänä käydään oikeutta vahingonkorvauksista. Suosittelen sarjaa vahvasti kaikille.
Mother’s Instinct, Prime video. Jossain varmaan 60-luvun ameriikassa kotirouvat Alice (Jessica Chastain) ja Celine (Anne Hathaway) ovat naapureita ja parhaita ystävyksiä. Molempien elämä kuitenkin mullistuu järkyttävän tragedian seurauksena. Naisten välit kärsivät pahoin, kunnes pikkuhiljaa he lähentyvät jälleen, mutta kaikki ei ole ihan kunnossa. Alice epäilee että Celine yrittää vahingoittaa hänen perhettään, mutta on epäilyjensä kanssa yksin sillä hänen miehensä sanoo että puhut ihan hulluja ja kohta lähdetään osastolle hoitoon jos et tule järkiisi. Alice on lopulta itsekin samaa mieltä ja uskoo vain kuvittelevansa asioita. Lopulta on kuitenkin selvää että jompikumpi naisista on mieleltään epävakaa, joka johtaa uuteen tragediaan.
Tästä elokuvasta on vaikea kertoa hirveästi paljastamatta liikaa tarinan kulusta, mutta laitetaan nyt jotain ympäripyöreää kuitenkin. Loistavien naisnäyttelijöiden tähdittämä trilleri on taidokkaasti rakennettu, eikä katsoja voi olla missään vaiheessa varma kumpi naisista on avun tarpeessa, vai onko kumpikaan. Huomasin itsekin kääntäväni takkia muutaman kerran elokuvan aikana. Leffan ajankuvausta on myös hauska seurata kaiken muun tapahtuman ohessa. Röökiä palaa ja naisen paikka on kotona kun miehet käyvät töissä. Elokuvassa on joitain pieniä viittauksia siitä että kahden pariskunnan välillä on aiemminkin tapahtunut jotain joka luo jännitteitä, mutta näitä ei sen enempää avata, mikä on nykypäivän elokuvassa varsin rohkea ratkaisu. Mother’s Instinct on varsin laadukas pienimuotoinen trilleri jonka katsoo helposti kerran, mutta joka todennäköisesti unohtuu pian sen jälkeen.
IF – Ihmeelliset frendit, elokuvateatterit. Nuori tyttö Bea kokee kovia kun ensin hän menettää äitinsä, ja muutamaa vuotta myöhemmin isäkin joutuu sairaalaan huoltoon, joten Bea asettuu asumaan isoäitinsä luo New Yorkiin. Mummon yläkerran asunnossa kuitenkin tapahtuu kummia, ja Bea löytääkin sieltä asustamasta Calvinin (Ryan Reynolds), sekä pari hylättyä mielikuvitusolentoa. Calvin on yrittänyt etsiä unohdetuille mielikuvitusolennoille uutta kotia, ja pyytää Beaa avukseen. Bea suostuu ja pian tavataan lisää mielikuvitusolentoja ja aletaan ns. hommiin. Uusien omistajien löytäminen osoittautuu kuitenkin vaikeaksi, ja Bea keksii että voisi olla helpompi yrittää saada mielikuvitusolentojen vanhat omistajat muistamaan ne uudelleen. Samaan aikaan Bea saa jännittää selviääkö hänen isänsä sydänleikkauksesta.
John Krasinskin kirjoittama ja ohjaama koko perheen elokuva on aika vaikea tapaus. Itse pidin kyllä tästä kauniista ja koskettavasta satuelokuvasta, mutta jotenkin tuntuu että elokuvan ajatus on lapsille liian vaikea. Ja sitten taas toisaalta aikuiseen makuun tämä on paikoin liian hölmö ja siirappinen. Voin toki olla pahasti väärässäkin, ehkä lapset ymmärtävätkin elokuvan. If on hienon näköinen ja värikäs, ja pääosan nuori tyttö tekee hyvän roolityön. Ryan Reynolds on ihan ok, ja välillä ruudulla nähdään hassuttelemassa John Krasinski, joka kieltämättä saa hassutteluillaan hymyn huulille. Elokuvan mielikuvitusolennoista ei ehkä ulosmitata ihan kaikkea potentiaalia, vaan sorrutaan liialliseen jaaritteluun, kun ehkä enempi sekoilu ja koheltaminen olisi toiminut paremmin tämmöiseen värikkääseen perhe-elokuvaan. Muutenkin tuntuu että osa ideoista jäi vähän puolitiehen tai ne unohdettiin ihmeellisesti. If ei missään nimessä ole mitenkään loistava elokuva, mutta se olisi pienellä hiomisella voinut olla. Varsinkin loppupuolella katsojaa yritetään itkettää sen verran että varmasti tämä osaa ärsyttää. Mutta kuten totesin jo alussa, itse tästä elokuvasta pidin yllättävän paljon, puutteistaankin huolimatta, ainakin se yritti olla vilpitön ja hyvänmielinen elokuva, ja minulle se toimi. Mielikuvitusolentojen ääninä muuten kuullaan melkoinen liuta tunnettuja näyttelijöitä, ja näiden tuttujen äänien arvuuttelu elokuvan aikana oli ihan hauska sivujuonne.
Satunnaistoisto 