Hampuusi: MeikäMax hyökkäsi katsomaan heti tuoreeltaan viikko sitten ensi-iltaan tulleen Furiosa: A Mad Max Saga:n, joka on George Millerin ohjaama ja osittain kirjoittama scifi-toimintaelokuva. Kyseessä on Mad Max: Fury roadin esiosa ja kertoo Furiosan tarinan, alkaen lapsuudesta, kun hänet siepataan, joutuen keskelle Dementusin ja Immortan Joen välistä valtataistelua, ja päättyen siihen mistä Fury road alkaa. Kyseessä on varsin perinteinen ja suoraviivainen kasvu- ja kostotarina. Anya Taylor-Joy on pääosassa hyvä ja parhaimmillaan intensiivinen nuorena ja vähäpuheisena Furiosana, vaikka astuukin ruutuun vasta suunnilleen tunnin kohdalla. Eikä ole kyllä huono myöskään Alyla Browne lapsi Furiosana.
Aikaisemmat Mad Max elokuvat ovat kaikki olleet hyvinkin erilaisia, mutta tämä on hyvin vahvasti kytköksissä Fury roadiin ja sitä myöten myös hyvin samankaltainen. Furiosan post-apokalyptinen maailma on dystopiana yhtä lohduttoman kuiva ja karu kuin Fury roadinkin. Ollaanhan saman tarinan jäljillä, mutta siinä missä Fury road oli kaksi tuntia pelkkää adrenaliiniä, kuin friikkisirkuksella täytetty luotijuna helvetistä, joka ei pysähtynyt hetkeksikään ja teatterista kävellessä vaatteet haisi bensalle ja yski hiekkaa, niin tämä ei sävyttänyt samalla tavalla. Vaan tuntui kuin tämän olisi kokenut jo aikaisemmin, niin paljon samaa tässä oli Fury roadin kanssa, eikä tarpeeksi uutta.
Se ei silti tarkoita, että tämä olisi ollut huono elokuva. Sillä tämä viiteen episodiin jaettu elokuva kyllä tempaa mukaansa ja vaikka toimintaa ei ole yhtä paljon kuin Fury roadissa, niin se on parhaimmillaan kekseliästä ja henkeäsalpaavan upeaa. Muutenkin elokuva on hienon näköinen. Kahden ja puolen tunnin mitassa olisi kuitenkin tiivistämisen varaa, kerronnan takkuillessa paikoin, ja en ole varma oliko Chris Hemsworthin näyttelemä Dementus, hyvä pahis? Jokatapauksessa lopputuloksena on kolmanneksi paras Mad Max elokuva, kakkosen ja Fury roadin jälkeen. Joten jos dystooppiset toimintarainat kiinnostaa, niin tämä on kelpo valinta katselulistalle. By the way, kyllähän tästäkin voi bongata itse Mad Max:kin lyhyesti.
Blackberry on Matt Johnsonin ohjaama ja osittain kirjoittama draamakomedia, joka sai meillä ensi-iltansa viime joulukuussa ja lisättiin viikko sitten Viaplayn valikoimiin. Elokuva kertoo tosi tapahtumien inspiroimana maailman ensimmäisen älypuhelimen, Blackberryn, nousun ja tuhon. Siinä sapluuna lyhyesti. Elokuva pohjaa Losing the Signal: The Untold story behind the extraordinary rise and spectacular fall of BlackBerry. Tarina on siis periaatteessa totta, mutta kun se kerrotaan pilke silmäkulmassa ja muutenkin komediaa hyödyntäen, niin tapahtumat saavat vähintään erikoisen sävyn.
Voi varmaan puhua fiktiolla väritetystä näkökulmasta. Kyseessä on kuitenkin melko viihdyttävä pläjäys ja komedia elementeistä huolimatta, myös traaginen tarina. Päähahmojen näyttelijät ovat lähinnä koomisista rooleista tuttuja ja siitä huolimatta tai juuri sen takia sopivatkin tähän hyvin. Lopputuloksena on yllättävän onnistunut cocktail komediaa ja draamaa, vaikkakin näyttää halvalta ja kapitalismikritiikki jää puolitiehen. Myöskään tyylilajinsa takia tarinasta ei saada ulosmitattua kaikkea potentiaalia, vaan osa siitä hukkuu kohelluksen sekaan, mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen paketti.
Atlas on Netfliixin uunituore, myöskin viikko sitten julkaistu (kuten kaikki kolme, tällä kertaa käsittelemääni leffaa), scifi-toiminta pläjäys, jota sosiaalisen median algoritmit olivat mainostaneet minulle pari viikkoa ennakkoon. Tulevaisuuteen sijoittuvassa elokuvassa tekoäly-terroristi piilottelee avaruudessa ja sitä pitkään jahdannut huippu-analyytikko saa viimein vihiä, missä AI-Lurjus luuraa. Tällaisista lähtötelineistä ajattelin, että voisi startata viihdyttävä, ehkä jopa vauhdikas raina, mutta kuinka väärässä sitä ihminen voikaan olla? Elokuva ajaa kaksilla rattailla, julistaen tekoälyn olevan paha, mutta samalla päähahmo ystävystyy toisen tekoälyn kanssa, niin sanoma vaihtuu, että voi se tekoäly olla hyväkin. Vähän vastaavia viritelmiä on joskus nähty rasistin kasvutarinana, mutta toimivampana konseptina. No on tässä monenlaista muutakin vikaa.
Nimittäin tämä oli varsin hölmö, eikä sillai hyvällä tavalla. Enkä tiedä miksi edes katsoin tämän loppuun asti. Lopputekstien lähtiessä rullaamaan katsoin ruutua epäuskoisena, kysyen itseltäni viisi kertaa, että katsoinko minä tämän tosiaan loppuun asti ja vielä kyseenalaistamatta itseäni ja sitä päätöstä? Elokuvan päätarina on varsin tuttua huttua, mutta siitä olisi saanut helposti irti toimivaa kertakäyttö rymistelyä. Sen sijaan nyt oli luotettu Jennifer Lopezin tähti-statukseen ja kaikelle muulle oli aivan sama. J-Lo itsekkään ei jaksa innostua roolissaan, mutta hoitaa hommansa rutiinilla. Muut näyttelijät eivät vaivaudu edes yrittämään. Elokuvan logiikka ontuu minkä kerkeää eikä J-Lo:n ja tekoälyn ystävyys – tarinan lanka toimi. Niin ja se toiminta on melko mitäänsanomatonta tietokone-efekti ryskäämistä, joten lopputuloksena on b-luokan scifi-meininkiä, jonka kyllä katsoo, muttei siitä mitään kostu, joten en suosittele tätä oikein kenellekään.
Hevoshuutaja: Joo mäkin kattelin ton Atlaksen. Elokuvan tulevaisuudenkuva on ehkä vähän laiskanpuoleisesti kehitetty, erityishuomiona kotoa lähtiessä J-Lon oli otettava avainnippu mukaansa. Jennifer Lopez ei oikein toiminu pääroolissa, tosin enpä tiedä kuka olisi. Elokuvalla ei ollut esitellä mitään omaperäistä ideaa tai kannanottoa, ja suurin osa elokuvasta näytti 10 vuotta vanhalta tietokonepeliltä. Jälleen kerran, ja tiedän toistavani itseäni, ei voi kuin ihmetellä miksi tämmöiseen on syydetty rahaa. Kuka on se netflixin pukumies jonka mielestä Jennifer Lopezin tähdittämä b-luokan scifileffa on just se juttu johon kannattaa upottaa 100 miljoonaa? Ja sit eteenpäin.
Tarot, elokuvateatteri. Juuri ensi-iltansa saanut kauhujännäri alkaa kun joukko 18-30 vuotiaita teinejä on kokoontunut vuokraamansa airbnb-kartanon nuotiopaikalle. Kaverukset pelaavat jotain hassua juomapeliä kunnes huomataan että kaljat on loppu. Kaljaa ei kartanostakaan löydy, mutta kellarista löytyy ikivanhat tarot-kortit. Horoskooppi- ja muista humpuukihommista ainoana jotain tajuava Haley sanoo että muiden tarot-korteilla ei saisi ennustaa, mutta ryhmäpaineen alla Haley kuitenkin suorittaa kaikille ennustukset korteista. Seuraavana päivänä kun porukka on kotiutunut, alkaa tapahtua kamalia asioita, ja kaverusporukasta alkaa porukkaa kylmenemään.
Tarot on hyvin perinteinen teinikauhusäikyttely, tällä kertaa sen verran maltillisella ikärajalla että mitään kovin verisiä kohtauksia ei ruudulla nähdä, mikä on sääli. Elokuvassa siis alussa suoritetaan kaikille ennustukset, jotka sitten vuoron perään alkavat käymään toteen. Jopa minä tajusin heti alussa että mistä ennustuksissa on kyse, mutta vaikka kaikki eivät olisikaan alussa aivan hereillä, niin eipä hätää. Ennustukset kyllä toistetaan niiden toteutuessa hyvin tarkkaan ja paksulla tussilla alleviivaten. Korttipakka siis on kirottu, ja tämäkin asia hierotaan katsojan kasvoihin useaan kertaan, ja elokuvan päähenkilöt hierovat sitä jopa toistensa kasvoihin. Tästä heräsikin ajatus että olisiko tämän elokuvan tekijöiden tarkoitus ollut tehdä tästä jonkinlainen nuorison meemileffa jota käydään porukalla katsomassa teatterissa samalla häiriten muita katsojia? Muistaakseni ainakin taannoisen Smile-leffan kohdalla kävi näin, vaikka silloin se ei ollutkaan tarkoitus. Tarot ei ole lainakaan pelottava elokuva, ja kuten todettua, goreakaan ei nähdä, joten juuri mitään annettavaa tällä ei ole, ja ihmettelenkin että miten tämmöinen mitäänsanomattomuus on elokuvateatteriin suomessa päätynyt. Plussaa voin antaa siitä että näyttelijät olivat pääosin tuoreita kasvoja, mutta toisaalta hahmojen dialogi oli niin karmeaa että elokuva olisi toiminut paremmin mykkäelokuvana. Hahmot myös suhtautuvat erikoisen tyynesti siihen että heidän ystävänsä siirtyvät ajasta ikuisuuteen erittäin väkivaltaisesti. En voi tätä oikein suositella mihinkään tilanteeseen, ellei etukäteen sitten keksi katsomisen yhteyteen vaikka jotain juomapeliä.
When Evil Lurks, katsottu IPTV-palvelusta, on ilmeisesti myös vuokrattavissa. Argentiinan maaseudulla veljekset Pedro ja Jimi löytävät metsästä ihmisen alaruumiin. Pienen selvittelyn jälkeen selviää että alaruumis kuului jonkinkaltaiselle manaajalle, joka oli matkalla läheiselle talolle manaamaan pahasti riivattua henkilöä. Tässä tapauksessa riivattu ei puhu kieliä ja kävele seinillä, vaan makaa avuttomana sängyssä pahoin turvonneena ja erilaisia eritteitä valuen. Riivattu henkilö jopa pyytää tappamaan itsensä, mutta kaikki argentiinalaiset tuntuvat tietävän että ainoa joka tappamisen voi suorittaa on manaaja, joka pääsi juuri hengestään, eikä uutta ole ihan heti tulossa. Missään nimessä riivattua ihmistä ei ainakaan saisi mennä ampumaan. Pedro ja Jimi sekä naapuritilan isäntä tekevät suunnitelman kuskata riivattu hevonhelvettiin kylän läheltä ja jättää makaamaan jonnekin satojen kilometrien päähän keskelle metsää. Matkaan lähdetään ja jonkinverran matkaa päästään taittamaankin kun kolmikko huomaa että riivattu limakasa on kadonnut auton lavalta. Hemmetti. No eipä sille minkään voi, kolmikko tuumaa ja ajelee takaisin kotiin. Pian alkaa kuitenkin tapahtua karmeita asioita, aivankuin paha henki olisi sittenkin päässyt jossain välissä saastuttamaan muita kylän asukkaita.
Sattumalta vastaan tullut Argentiinalais-Yhdysvaltalainen kauhuelokuva pääsi yllättämään. When Evil Lurks ei sinällään ole hirvittävän pelottava, eikä se tarjoile halpoja jumpscareja, mutta elokuvan väkivaltaiset ja veriset tapahtumat onnistuvat säväyttämään. Elokuvan ohjaaja Demián Rugna ei tunnu välittävän mistään normeista, ja elokuvan edetessä tulee selväksi että mitä tahansa voi tapahtua, ja paha voi iskeä keneen tahansa. Verta ja gorea elokuvassa riittää, mutta ei kuitenkaan mitenkään ylitsevuotavasti, vaan kohtuudella ja tyylillä. Leffan alkupuolisko on yllätyksellisyydessään nautinnollista ja vähän järkyttävääkin katseltavaa, mutta toiselle puoliajalle mennessä homma vähän lässähtää eikä tästä niinollen mitään ehdotonta klassikkoa pääse syntymään. Mutta kuitenkin omassa genressään yksi viime vuosien parhaita tuotoksia varmasti. En ehkä suosittele kaikista herkimmille katsojille.
Pahan värit: Punainen (Kolory zla. Czerwien / Colors of Evil: Red) on puolalainen rikosjännäri joka lisättiin juuri Netflixiin. Rantaan huuhtoutuu nuoren naisen ruumis jolle on tehty hirveitä asioita. Asiaa alkaa selvittelemään nuori syyttäjä Leopold Bilski. Kaikki merkit viittaavat siihen että karmean rikoksen takana olisi mies joka tuomittiin vastaavasta teosta 15 vuotta sitten ja on juuri päässyt ehdonalaiseen. Mies pidätetään todennäköisenä syyllisenä, mutta Bilski ei ole asiasta aivan vakuuttunut. Vastoin esimiehen ohjeistusta mies jatkaa tapauksen selvittelyä, ja vaikuttaa siltä että 15 vuoden takaisesta murhasta tuomittiin väärä mies.
Puolalainen leffaskene ei ole ihan hirveän tuttu meikäläiselle, mutta ainakin tämän perusteella maan elokuvatuotantoon voisi tutustua paremminkin. Pahan värit: Punainen on oikein laadukas rikosjännärimysteeri, ei mitään maata mullistavaa, mutta kauttaaltaan laadukasta kädenjälkeä, ja käsikirjoitus pitää mielenkiinnon yllä koko elokuvan keston ajan. Meininki on paikoin synkkää ja murheellista ja väkivaltaista, ja tämän elokuvan kohdalla voikin olla ihan paikallaan varoitella etukäteen leffassa käsiteltävistä aiheista. Elokuvan vakavan yleisilmeen rikkoo joihinkin kohtauksiin valitut omituiset menevät kappaleet, jotka vähän rikkovat tunnelmaa ja hieman naurattivatkin. Mutta noin muuten soundtrack on oikein komea ja toimiva. En tästä juuri valittamista löydä ja voinkin suositella tätä rikosjännäreiden ystäville.
Satunnaistoisto 