Hampuusi: Viime viikon torstaina julkaistiin Areenassa Ylen 6-osainen ns. suursarja, Jarno ja minä, johon kerättiin paljon kansainvälistä rahoitusta. Sarja kertoo legendaarisesta Jarno ”Paroni” Saarisesta, joka oli opetellut jääradoilla missä moottoripyörän rajat kulkevat kaarteissa ja kun siihen lisättiin, että hänellä oli tapana pudottaa sisäkaarteen puoleinen polvi käytännössä kiinni rataan ja kun insinöörinä itse sääti pyöränsä, niin syntyi voittamaton cocktail. Saarinen voitti 1972 ensimmäisenä ja edelleen ainoana suomalaisena 250-kuutioisten maailmanmestaruuden. Sen jälkeen päästyään Yamahan tehdastallin kuljettajaksi hän dominoi kaikkia luokkia ylivoimaisesti, kunnes joutui 1973 Monzassa traagiseen kolariin, joka vaati Jarnon ja Pasolinin hengen, mutta hänen suuruutensa jäi elämään ikuisesti ratamoottoripyöräilyn historiaan. Tämä on tarina siitä, mutta myös yhtälailla tämä on rakkaustarina, Jarnon ja Soilin välillä.
Yle on luonut poikkeuksellisen suomalaisen sankaritarinan. Jarno ja minä on koskettavaa draamaa, mutta samalla mukaansatempaavaa urheiluhuumaa, jossa amatööri tulee ja haastaa ammattilaiset ja voittaa. Vaikka Jarnoa näyttelevässä Tom Rejströmissä oli alkuun pieniä Hirviniemi-fiboja, niin niistä pääsi nopeasti yli ja Tom voitti puolelleen. Saana Koivisto myös mainio Jarnon managerina ja rakkauden kohteenaan. Heidän kemiansa pelaa hyvin yhteen. Sarjan vahvuus on ehdottomasti pääpari, mutta he saavat myös hyvää tulitukea sivuhenkilöistä, joille on kans kirjoitettu lihaa luiden ympärille, eivätkä näin jää ohkasiksi. Varsinkin Chris Fulton piirtää mainion kuvan moninkertaisesta, englantilaisesta maailmanmestarista, Phil Readistä.
Sarjan ohjaaja Simon Kaijser ja käsikirjoittaja Sami Keski-Vähälä ovat osanneet rajata käytössä olevasta materiaalista sopivan ajanjakson sekä kisamäärän ja keskittyen onnistuneesti siihen. Näin samalla kun kerrotaan Jarnon urheilija tarinaa sekä Jarnon ja Soilin rakkaustarinaa, niin pystytään myös samalla avaamaan miten ratamoottoripyöräily urheiluna kehittyi tuona aikana ja muutenkin kulissien takaista toimintaa. Näin tarinaan saadaan kivasti syvyyttä, eikä tarvitse kiirehtiä tapahtumien välillä. Ajankuva on toteuttu aivan hyvin ja kuva vedetty, jonkin filtterin läpi, ja saatu näin myös kivaa ajan patinaa kerrontaan. Lopputuloksena on onnistunut tarina Jarno Saarisen matkasta moottoripyöräilyn ikoniksi ja hellyyttävä rakkaustarina. Toki tapahtumia on dramatisoitu palvelemaan sarjaa, mutta niinhän sitä aina. By the way Soili toivoi, ettei traagista onnettomuutta näytettäisi, vaan sarja loppuisi onnettomuuspäivän aamuun. Sarja ei lopu siihen, mutta onnettomuuden kuvaus on eräänlainen tyylikäs kompromissi Soilin toiveesta. Tätä on helppo suositella kotimaisen tuotannon ystäville.
Flora and son on John Carneyn ohjaama ja kirjoittama draamaelokuva viime syksyltä. Kyseessä on Apple tv:n tuotanto. Elokuvassa irlantilainen yksinhuoltajaäiti ja hänen poikansa ovat vähän hukassa elämissään, mutta löytävät musiikista itselleen harrastuksen, jonka myötä myös elämässä löytyy uusi suunta, suunta parempaan. Siinä tämän musiikillisen elokuvan konsepti lyhyesti. U2:n Bonon tytär, Eve Hewson on pääosassa mainio naisena, joka alkaa opettelemaan kitaransoittoa ja oppii samalla itsestäänkin. Joseph Gordon-Levitt on myös hyvä epäonnistuneena muusikkona, mutta sympaattisena kitaransoiton opettajana.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Carney on tunnettu laadukkaista musiikkidraamoistaan, eikä hän epäonnistu tälläkään kertaa. Nimittäin tämä on koskettavaa draamaa suurella sydämmellä. Romantiikkaakin löytyy, mutta ilman siirappia. Komediaa annostellaan hienovaraisesti, niin että meininki pysyy hyväntuulisena, muttei vesitä toimivaa draamaa. Tässä ei ole samaa kotikutoista viehätystä, kuin Carneyn debyytissä Once, mutta hänellä on kyky tehdä vilpittömältä tuntuvia elokuvia. Sellainen tämäkin on ja sen takia tämä valloitti minut. Elokuvan hahmot eivät ole täydellisiä, vaan ihmisiä. Näimpä tämä oli vastustamatonta hyvän mielen draamaa musiikki vetoisesti. Ei napakymppi, mutta simppeli ja kiva pikku leffa, jonka jälkeen maailma tuntuu hetken paremmalta paikalta.
Hevoshuutaja: Challengers, elokuvateatteri. Seuraamillani keskustelupalstoilla oli kovin kehuttu jonkinlaista tenniselokuvaa jonka pääosassa on Zendaya. Sen enempää ei ollut lähtötietoja kun istuuduin elokuvateatterin penkkiin. Leffa alkaa suoraan tennismatsilla, kentällä ovat Art Donaldson ja Patrick Zweig, ja katsomossa peliä seuraa Tashi Donaldson (Zendaya). Art on maailman suurimpia tennistähtiä, joka on tullut hakemaan vauhtia pienestä turnauksesta New Yorkin lähistöllä. Tashi on entinen tennislupaus joka ikävän loukkaantumisen vuoksi joutui luopumaan urastaan ja valmentaa nykyisin miestään. Patrick taas on lahjakas pelaaja joka ei jaksa treenata, joten suuret voitot ovat miestä kiertäneet. Nyt Patrickilla on kuitenkin motivaatiota ottelun voittamiseen sillä hänellä on yhteistä historiaa Artin ja Tashin kanssa. Tämä kaikki ei tietenkään ole selvää alusta asti, mutta kerrotaan pikkuhiljaa takaumien avulla, jotka keskeyttävät kiihkeän tennismatsin tämän tästä. Pian on selvää että kyseessä on jonkinlainen kolmiodraama, ja kolmikon välillä on ehtinyt vuosien aikana tapahtua vaikka ja mitä.
Challengers on ehkä jonkinlainen romanttinen draamakomedia, jossa tosin on kohtalaisen vähän huumoria. Mutta ei tätä oikein puhtaaksi draamaksikaan voine sanoa. Ainiin ja mukana on myös ripaus seksuaalista jännitettä. Tennis toimii vain kulissina pääosakolmikon välisille suhteille, yhtä hyvin tenniksen tilalla voisi olla vaikka shakki tai snooker. Joten miksikään urheiluelokuvaksi tätä ei voi sanoa oikein mitenkään. Reipas parituntinen tämän parissa meni jokseenkin sujuvasti, tarina ei ehkä ihan hirveän omaperäinen ole, mutta se esitetään kiinnostavalla tavalla takaumien kautta, ja välillä päästään seuraamaan nykypäivän tapahtumia tennismatsissa. Näyttelijäkolmikko on aivan mainiossa iskussa, joskin jotenkin musta tuntuu että Zendaya esiintyy aina samalla ilmeellä, tai ainakin vaikuttaa olevan aina vähän huonotuulinen kaikissa rooleissaan. Ehkä agentti voisi välissä kokeilla jotain muitakin rooleja hommata? Challengers on paikoin hienosti kuvattu ja varsinkin tennismatseissa kuvakulmia on jos jonkinlaista, osa varsin kekseliäitäkin. Elokuva sisältää myös hirvittävän määrän hidastettua kuvaa, joka ainakin itsellä alkoi lopussa jo tökkimään. Äänipuolella soundtrack on Trent Reznorin ja Atticus Rossin varmaa käsialaa, tosin välillä musiikki oli miksattu niin kovalle että korviin sattui ja dialogi jäi sen alle. Hyvä elokuva jota voin kyllä suositella, ehkä joku 5min lopusta tiiviimmäksi niin olisi jäänyt vielä parempi maku suuhun.
Sugar, AppleTv. Colin Farrelin esittämä etsivä John Sugar palkataan etsimään rikkaan elokuvatuottajan lapsenlasta Oliviaa, joka on mitä ilmeisimmin kaapattu. Tosin Olivialla on päihdehistoriaa sen verran että jopa hänen oma isänsä epäilee tyttärensä olevan vain jossain mieron tiellä. John ei tätä selitystä usko vaan ottaa työnsä tosissaan ja pääseekin jäljille, tai ainakin joillekin jäljille sillä yhtäkkiä John huomaa itse olevansa vaarassa, eikä Oliviaa näy missään. John tutustuu myön entiseen rokkinaiseen Melanieen, josta tulee yksinäisen Johnin luottoystävä, varsinkin sen jälkeen kun Johnin pomokin tuntuu olevan häntä vastaan.
Sugar lienee jonkinlainen ”modern noir”, tai ainakin näin joku oli asian internetissä ilmaissut. Iso osa sarjasta käytetään siihen että tyylikkääseen pukuun pukeutunut Colin Farrell ajelee vanhalla corvetella pitkin Los Angelesin katuja, ja sen päällä kuullaan miehen arvailuja tapahtuneesta sekä pohdintoja elämästä. Sarjassa on myös paljon pieniä mustavalkoisia klippejä vanhoista rikoselokuvista, jotka ilmeisesti ovat sarjan päähenkilön mieleen. Sarjan katoamismysteeri avautuu pikkuhiljaa jaksojen edetessä, kunnes kuudennen jaksossa tapahtuu sitten jotain täysin poikkeuksellista, joka muuttaa sarjan luonteen täysin. Tätä tapahtumaa en tietystikään spoilaa, mutta sanottakoon että tuli kyllä sen verran yllätyksenä että en hetkeen muista moista nähneeni. Viimeiset kaksi jaksoa tämän jälkeen mentiin ehkä vähän liian kiireessä kun alkuun tahti oli rauhallisempi. Sarja jäi myös luonnollisesti kesken ja toivottavasti kakkoskausi on tulossa joskus. Sugar on Applen tyyliin helvetin hienon näköinen ja muutenkin kaikesta huokuu laadukas tekeminen. Täytyy myös ihailla Colin Farrelin suoritusta ja yleistä olemusta, siinä on miehellä käynyt geenilotossa tuuri.
Ripley, Netflix. Sarja perustuu 1955 julkaistuun romaaniin The Talented Mr. Ripley, josta on tehty lukuisia filmatisointeja, joista itsekin olen nähnyt vuoden 1999 version, jonka pääosissa nähtiin Matt Damon, Jude Law sekä Gwyneth Paltrow. En kuitenkaan juurikaan elokuvasta mitään muistanut joten aika puhtain silmin pääsin sarjaa katsomaan. Elikkäs, Tom Ripley on New Yorkissa asustava pikkurikollinen joka elättää itsensä lähinnä shekkihuijauksilla ja muilla pienillä konnuuksilla. Eräänä päivänä hän saa yhteydenoton rikkaalta teollisuuspohatta Herbert Greeleafilta, joka on kuullut että Tom tuntisi jotain kautta hänen poikansa Richardin. Tuhlaajapoika Richard on lähtenyt Italiaan elostelemaan ja isä kaipaisi poikaa takaisin uudelle mantereelle. Herbert palkkaa Tomin suostuttelemaan Richardin tulemaan kotiin. Tomppa lähtee matkaan ja Richard sekä hänen tyttöystävänsä Marge löytyvätkin pienestä Atranin kaupungista. Pian Tom ujuttaa itsensä parinkunnan, ja varsinkin Richardin elämään. Kaikki onkin hyvin jonkin aikaa kunnes Richard saa vihiä että Tompalla ei olisi ihan puhtaat jauhot pussissa. Ja eihän ne jauhot puhtaita olekaan, ja Italiaan ja ylelliseen elämäntyyliin tykästynyt Tom päätyy melko äärimmäisiin tekoihin.
Heti alkuun mainitsen että sarja on kokonaan mustavalkoinen. Tämä taiteellinen valinta karkoittanee ainakin osan katsojista, ja en kyllä itsekään ole varma oliko se hyvä ratkaisu tekijöiltä. Mustavalkoisuus toi jotain tiettyä tyyliä, mutta toisaalta välillä olisi ollut kiva nähdä Italian kauniita nähtävyyksiä ja taideteoksia väreissä. Mutta tämä ei tietty ollut mikään dealbreaker, aivan hyvin sain sarjan katsottua ilman värejäkin. Sarjan pääosassa nähdään mainio Andrew Scott, joka varastaakin shown sillä mies on ruudulla melkein koko sarjan keston ajan. Margea näyttelevä Dakota Fanning saa ehkä toiseksi eniten peliaikaa, ja loppua kohden enenevissä määrin, mutta aika pieneksi lopulta jää hänenkin roolinsa. Andrew Scott tulkitsee häiriintynyttä Tom Ripleytä varsin onnistuneesti, eikä sarja turhaan selittele päähenkilönsä pahoja toimia, hän vain on sellainen ja that’s it. Jotkin Ripleyn rikolliset ratkaisut tuntuvat vähän typeriltä, mutta ehkä se johtuu siitä että kirja on kirjoitettu 50-luvulla. Lisäksi yksi naamioitumiskohtaus on tyyliin tekoviikset ja silmälasit eikä miestä enää tunnista, se oli vähän huonosti toteutettu. Sarja on hienosti kuvattu eikä siinä ole kiire mihinkään, vaan aina on aikaa näyttää kun kävellään portaita tai ihastellaan maalauksia. Plussaa täytyy antaa myös siitä että sarjassa pyöritään ympäri Italiaa, tai ainakin se näyttää siltä eikä joltain halliin lavastetulta meiningiltä. Miinuspuolella sitten tarina on paikoin vähän vaikea uskoa, Ripley seilaa välillä semmoisella tuurilla että vähän pahalta tuntuu katsoa. Mutta jos se alkuperäinen tarina oli tämmöinen niin minkäs teet. Mutta kyllähän tämä selvästi positiivisen puolelle kuitenkin jää, ja varsinkin jos aiemmat versioinnit tai kirja eivät ole tuoreessa muistissa niin voin suositella.
Satunnaistoisto 