Hampuusi: Otin jälleen suunnan leffateatteriin ja kävin katsomassa Hayao Miyazakin uusimman animaation, Poika ja haikara, joka sai ensi-iltansa suomessa kolme viikkoa sitten. Elokuvassa äitinsä, toisen maailmansodan pommitusten aiheuttamassa tulipalossa, menettänyt poika muuttaa isänsä ja uuden äitipuolensa luo. Pian kun äitipuoli katoaa, niin vielä oikeaa äitiäänkin sureva poika lähtee etsimään äitipuolta ja elättelee samalla toiveita löytää äitinsäkin, sillä uuden kodin ympärillä lentelevä haikara vihjailee äidin olevan vielä elossa. Siinä lähtöasetelmat seikkailulle. Miyazaki ja Studio Ghibli ovat luoneet jälleen kerran upean animaation, joka ei jätä kylmäksi. Animaation tarina on alussa vielä niin sanotusti kiinni realismissa, mutta alkaa pian saamaan fantasian sävyjä ja muuttuukin pikkuhiljaa pesun kestäväksi ja jopa surrealistiseksi fantasiaseikkailuksi. Tosin seikkailun melskeissä tunnelma äityy paikoin aidosti jännittäväksi sekä synkäksi ja kun yksi vahvoista teemoista on suru ja menettämisen trauma, niin kyseessä ei kuitenkaan ole mikään kepeä seikkailuelokuva.
Elokuva alkaa hitaasti ja minulla meni vähän aikaa tottua japanin kieleen, sillä olen tottunut katsomaan näitä suomeksi tai englanniksi dubattuna, eikä japani mielestäni sovi kuin vanhoihin samurai-elokuviin, mutta vauhtiin päästyään ja kieleen totuttuani, elokuva ja sen maailma veivät täysin mukanaan. Tarina ei varsinaisesti tarjoa yllätyksiä Miyazakin tuotantoa tunteville, sillä elokuva kierrättää tuttuja teemoja ja elementtejä, mutta on vaikuttava ja tunnelmallinen kokonaisuus, josta löytyy syvällisiäkin merkityksiä. Näin sen käänteitä ja ajatuksia jää pyörittelemään mielessään vielä elokuvan jälkeenkin. Kun mukana on kauniin maailman lisäksi groteskeja piirteitä ja kauhuelementtejäkin, niin sanoisin että tämä on enemmän aikuiseen makuun, kuin koko perheen elokuva tai ainakaan perheen pienimmille. Lopputuloksena on koskettava ja sydämmellinen elokuva surusta ja oppimisesta, että kuolema on osa elämää. Ei tämä ihan Totoro ole, mutta menee ehdottomasti minun Miyazaki suosikkien joukkoon. Näin voin suositella tätä kaikille Miyazakin tuotannon ystäville.
Siilo on Apple tv+:n 10-osainen scifi-sarja, jossa ihmiskunnan rippeet asuvat maan alla 100 kerroksisessa siilossa. Sillä maapallo on elinkelvoton tai näin ainakin väitetään ja totuutta alkaa etsimään mekaanikosta ”ylennyksen” sheriffiksi saanut Juliette. Semmosia dystopia hommia tällä kertaa. Rebecca Ferguson on pääosassa hyvässä vedossa eikä sivuosistakaan ole valittamista.
Tämä on ollut minulle omenatelevision kataloogin odotetuin sarja. Eli odotukset korkealla. Sarjan tarina hakee alkuun vähän uomiaan, kun se esittelee maailmaansa sekä hahmoja ja ennenkuin lähtee kunnolla liikkeelle, mutta juonittelu ja mysteeri tempaa heti mukaansa ja sen ratkeamista on mukava ja jännittävä seurata. Sarjaan on luotu kivan rosoinen ja synkähkö maailmanlopun tunnelma. Muutenkin tässä on sellaista vanhan koulukunnan scifi-meininkiä, josta tykkään. Eikä tässä kiirehditä turhaan. Joten lopputuloksena on hyvä sarja dystooppisten juonitteluiden ja mysteerien ystäville. Jatkoa on myös luvassa, jossain vaiheessa, sillä 2.kaudelle on näytetty vihreää valoa.
Estonia on MTV Katsomon 8-osainen draamasarja, joka tuli päätökseensä pari viikkoa sitten. Kyseessä on, ainakin toistaiseksi, kallein kotimainen draamasarja. Miikko Oikkosen ja muut tekijät ovat operoineet 15 miljoonan euron budjetilla. Sarja kertoo 1994 synkkänä ja myrskyisenä yönä uponneesta Estoniasta, mutta sen sijaan, että liikkeelle lähdettäisiin satamasta matkustajien mukana, aina tax-freesta, juhlimaan, kunnes onnettomuus tapahtuu, niin tässä keskitytään pääosin onnettomuustutkintaan. Toki myös pelastustyöt saavat osansa tarinasta, eikä tapahtumia Estonialla, ennen onnettomuus hetkeäkään sivuuteta täysin.
Sarja pohjaa todelliseen tapahtumaan, mutta sen hahmot ovat fiktiivisiä ja eräänlaisia kollaaseja oikeista henkilöistä. Sarja on rakennettu onnistuneesti tarkastelemaan isoa kuvaa tutkimuslautakunnan perspektiivistä ja heidän jännitteitään, mutta yksilöä ei unohdeta, vaan heidän tarinoita tuodaan esiin siinä rinnalla useammasta näkökulmasta, aina uhreista ja omaisista, pelastustyöntekijöihin ja niin edelleen. Näin traagiseen onnettomuus tarinaan saadaan syvyyttä ja se koskettaa. Lopputuloksena on hyvä sarja, joka ei mässäile onnettomuuden uhreilla, vaan kunnioittaa heitä. Näimpä myös salaliittoteoriat on jätetty sivuun, mutta sarja muistuttaa, ettei kukaan ole ottanut vastuuta onnettomuudesta.
Hevoshuutaja: Maggie Moore(s), saatavilla ainakin Apple Tv. Jon Hammin esittämä nimismies Sanders tutkii Maggie Moore-nimisen naisen kuolemaa, kunnes yhtäkkiä kaupungissa kuolee toinen samanniminen nainen. Erittäin mystinen homma, ja epäiltyjäkin löytyy ihan riittämiin. Apuna Sandersilla on Ted Lasso-sarjasta tuttu Nick Mohammad. Rikostutkinnan sivussa Sanders lämmittelee toisen uhrin naapuria romanttisessa mielessä (Tina Fey), ja onpa uteliaasta naapurista apua tutkinnassakin.
Maggie Moore(s) on sekoitus komediaa ja rikosmysteeriä. Valitettavasti mysteeriosuus jää kovin vaisuksi, sillä katsojalle on kokoajan selvää mitä on tapahtunut, toisinkuin elokuvan päähenkilöille, joten turhien epäiltyjen raahaaminen ruudulle tuntuu jokseenkin joutavalta ajanhukalta. Itse rikostarina on hyvin köykäinen, ja tavallaan huumorin varjolla läskiksi vedetty. Huumorin taso noin muuten on kovin vaihtelevaa, mitään naurunremakoita on turha odottaa, mutta ehkä pari ihan hauskaa sutkausta on saatu mukaan. Leffa on aika kevyttä ja helppo katseltavaa, eteenpäin mennään kiitettävää vauhtia, eikä tylsistyminen pääse iskemään. Jon Hamm on roolissaan perusvarma, ja Nick Mohammad toimii myös. Tina Fey jätetään valitettavasti hieman liian pieneen rooliin. Ihan loppupuolella leffa ottaa ison sivuaskeleen poispäin kepeästä komediasta, joka mielestäni ei sopinut tähän mitenkään. Maggie Moore(s) on kuitenkin aivan kelpo leffa silleen ajanvietteenä, eikä haittaa vaikka välillä tulisi tarve kännykkääkin räplätä.
EO, iptv. Eo on puolalaisessa sirkuksessa ”työskentelevän” aasin nimi, joka ulosmitataan kun sirkus suljetaan. Aasi saa uudet omistajat, ja pian toisetkin, kunnes eräänä iltana Eon entinen kouluttaja käy tapaamassa tätä. Aasi saa tästä kipinän lähtä etsimään rakasta kouluttajaansa, ja karkaa farmilta. Karkumatkallaan Eo kokee ja näkee monenlaista uutta, ja aasi vaikuttaisi pohtivan mistä elämässä oikein on kyse.
Tätä markkinoitiin minulle sillä että elokuva olisi kerrottu tavallaan aasin silmin. No ehkä alkuun näin onkin, mutta välillä kerronta eksyy eri näkökulmaan, jolloin koko elokuvan idea vähän vesittyy. Omaperäinen idea jokatapauksessa puolalaisilta elokuvantekijöiltä, ja onhan tässä hetkensä. Kuten niin usein eläinleffoista puhuttaessa, ei tätäkään ihan kuivin silmin voi katsella. Elokuvan parhaat kohdat ovatkin melkoisen surullista katsottavaa, ja ne ilon hetket tuntuvat jäävän vähiin. Ehkä se aasin elämä sitten vain on sellaista. Toki Eo tutustuu uusiin ystäviinkin välillä joista tulee ihan hyvä mieli, mutta sitä iloa ei kauan kestä. Välillä meno äityy vähän semmoiseksi trippailevaksi taidekuvaukseksi, jota en ihan täysin ymmärtänyt. Tässä olisi ollut potentiaalia vaikka mihin, mutta jotenkin suurin osa potentiaalista jätettiin käyttämättä. Eo olisi kaivannut enemmän inhmillisyyttä, olkoonkin että se kertoo aasista. Tarina on myös kovin lyhyt siihen nähden mitä se olisi parhaimmillaan voinut olla, seikkailu jää vähän vajaaksi. Mutta on tämä kuitenkin sen verran erilainen elokuva että rohkenen suositella, joskin kannattaa varautua siihen että katsoessa tulee paha mieli muutamaan otteeseen.
Satunnaistoisto 