Hampuusi: Otin pienen tauon jälkeen suunnaksi leffateatterin ja sieltä valikoitui Mummola, joka on Tia Kouvon ohjaama ja kirjoittama tuore draamakomedia. Kaksi viikkoa sitten ensi-iltaan tullut elokuva pohjaa Tia Kouvon omaan samannimiseen lyhytelokuvaan ja kertoo tavallaan miten perhe kokoontuu kolmessa polvessa isovanhempien luo viettämään joulua. Kyseessä ei kuitenkaan ole perinteinen iloinen jouluelokuva vaan tämä on enemmänkin inhorealistinen tragikomedia perhesuhteista. Elokuva on näytelty onnistuneesti kaikkien aikuisroolien osalta. Varsinkin Leena Uotila tekee hienon suorituksen mummona, joka on kova touhottamaan ja jonka muisti osoittaa jo rapistumisen merkkejä.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Kouvo on luonut melankolisen elokuvan, joka tulee lähelle ja saa epämukavan olon. Hän on onnistunut luomaan vaikeista teemoista yhtä aikaa traagisia ja hauskoja ja se mikä saa vaivautuneen olon, on että siihen pystyy samaistumaan. Elokuva on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa vietetään joulua ja toisessa ollaan joulun jälkeisessä ajassa. Nämä täydentävät hyvin toisiaan, sillä vaikka jälkimmäinen osuus on vähän levällään, niin se syventää hienosti hahmoja, jotka jäävät ensimmäisessä osuudessa vielä osittain ohuiksi. Kuvaus ja kerronta on hyvin pelkistettyä ja saa kaiken tuntumaan jotenkin ahtaalta. Läheisten läsnättömyys ja muiden kipupisteiden käsittely, kuten alkoholismi, iskee katsojaa palleaan. Lopputuloksena on jotain hellyyttävän arkista, kuitenkin surullista ja jotenkin niin suomalaista. Tätä voi suositella kotimaisten elokuvien ystäville, jotka eivät karta vaikeiden teemojen käsittelyä.
Otetaan sitten seuraavaksi pari nostoa YLE Teeman elokuvafestivaali ohjelmistosta, joka on jälleen melko laadukas. Koko festivaali ohjelmisto lisättiin myös Areenaan viime viikon keskiviikkona. Vaikka ohjelmisto oli pääosin jo itselleni tuttu entuudestaan, niin löysin sieltä elokuvan nimeltä Drive my car. Se oli kerännyt suitsutusta osakseen ympäri maailmaa ja voitti viime vuonna mm. Parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin. Elokuva kertoo näyttelijä-ohjaajasta, josta tulee yllättäen leskimies. Hän yrittää päästä vaimonsa kuolemasta yli samalla kun ohjaa Hiroshimassa Tsehovin Vanja-eno näytelmää. Siinä idea lyhyesti, mutta kyseessä ei oikeastaan ole juonivetoinen elokuva.
Vaan tämä on enemmänkin vähäeleinen ja hitaasti etenevä vai sanoisinko ajelehtiva kolmetuntinen kertomus vaietusta surusta ja pahan olon patoamisesta. Tässä ei tapahdu hirveästi mitään, mutta tämä on täynnä pieniä intiimejä kohtauksia, joissa kohdataan tukahdutettuja tunteita ja kätkettyä surua sekä löydetään yksinäisyyden keskellä pikku hiljaa yhteys toiseen ihmiseen. Ja sitä on jotenkin rauhoittavaa ja vangitsevaa katsella. Muutenkin monitasoinen elokuva pallottelee eri teemoilla, vaikka kaipaus, syyllisyys ja suru ovat päällimmäisinä. Kyseessä on hyvä elokuva, en vaan tiedä kuinka hyvä, mutta ainakin tämä oli hypnoottinen ja pohdiskeleva matka sieluun tai johonkin vastaavaan. Näimpä tätä voi suositella niille, jotka ovat kyllästyneet Hollywoodin turboahdettuihin pintaliitorymistelyihin.
Toisena nostona otan The Sparks brothersin. Kyseessä on dokumentti Sparks nimisestä bändistä, joka perustettiin 1968 Maelin veljesten toimesta ja on edelleen voimissaan. Bändi joka on yhtäaikaa menestynyt ja aliarvostettu ja ollut aikaansa edellä. Bändistä, joka ei ole jäänyt missään vaiheessa polkemaan paikoilleen, vaan uusiutunut jatkuvasti ja on ollut vaikuttaja monen tunnetumman artistin ja bändin musiikkiin. Tunnustan heti kättelyssä, että Sparks ei ollut minulle kuitenkaan tuttu bändi ennestään. Olin toki tietoinen heistä ja kuullut joitain biisejä, mutten ole koskaan kuunnellut yhtään heidän albumiaan. Aloinkin katsomaan tätä lähinnä ohjaajan takia. NImittäin Edgar Wright on nykypäivän mielenkiintoisimpia ohjaajia.
Hän onkin luonut omaperäisen ja bändin näköisen dokumentin, joka vie mennessään. Dokumentti on värikäs ja hauska matka vuosikymmenien läpi, bändin mukana ja kaikesta näkyy Wrightin rakkaus bändiä kohtaan. Tässä on mukavan hyväntuulinen ja itseironinen meininki ja tämä ikäänkuin manipuloi katsojan bändin faniksi. Sillä päätin jo elokuvan alkupuoliskolla, että tulen lähitulevaisuudessa kuuntelemaan kaikki 25 bändin albumia läpi. Sikäli mikäli ne vaan löytyy esim.Spotifysta. Dokumenttiin on saatu monipuolinen kavalkaadi puhuvia päitä kertomaan bändin ilosanomaa omista näkökulmistaan. Wright onnistuu hienosti säilyttämään mystisen ilmapiirin bändin ympärillä, mutta silti kertomaan siitä tai siis Maelin veljeksistä, oleellisen. Hyvä ja hyvällä tavalla outo dokkari, joka jokaisen musadokkarien ystävän kannattaa katsoa.
The Quiet Girl, vuokrattavissa esim. AppleTv. Tämä on ollut ehdolla viime oscareissa parhaan ulkomaisen elokuvan oscarin saajaksi. Itselläni koko leffa on mennyt täysin ohi, mutta eräällä internetin keskustelupalstalla joku kehui parhaaksi näkemäkseen elokuvaksi koko vuonna, joten kiinnostus heräsi. Cait on leffan nimen mukaisesti hiljainen tyttö, jonka kotiolot ovat aika kehnot. Cait lähetetään kesäksi äidin sukulaisten luoksi asumaan, jossa perheen emäntä ottaakin tytön innolla vastaan. Perheen isäntä taas on hyvin varautunut eikä juurikaan välitä tytön läsnäolosta. Pikkuhiljaa kuitenkin myös heidän välinsä alkavat lämmetä, ja tyttö saa elää sellaista elämää kuin pienen tytön kuuluukin elää.
Tämä Irlantilaiselokuva oli kyllä satunnaisen internetinkäyttäjän kehujen arvoinen. Hyvin pienimuotoinen elokuva kertoo yhdestä kesästä nuoren ihmisen silmin. Aikuiset puhuvat aikuisten asioita Caitin kuullen, ja jää katsojan päätettäväksi kuinka paljon tyttö niistä ymmärtää. Pieniä ohikiitäviä hetkiä, jotka kuitenkin lopulta ovat suuria tapahtumia ihmisten elämässä. Nopeasti kuluvaan kesään mahtuu pelkoa, surua, iloa ja lämpöä. Caitin roolin näyttelevä Catherine Clinch tekee huikaisevan suorituksen elokuvan lapsitähtenä, eivätkä sijaisvanhemmat jää kauaksi taakse. The Quiet Girl on koskettava ja ajatuksia herättävä elokuva, ja se on niin todentuntuinen että sen mukana on helppo elää. Elokuva jää pitkäksi aikaa mieleen pyörimään päättymisensä jälkeen, ja siihen harva leffa pystyy. Elokuvailtaan kannattaa varautua nenäliinoin. Tässä muuten puhutaan sekä irlanninenglantia, että ilmeisesti myös jonkinlaista irlanninirlantia, joka kuulostaa siltä kuin kunnon brittimurre ja norjan kieli olisi yhdistetty tekoälyn avulla omaksi kielekseen.
Aftersun, vuokrattavissa ainakin Viaplay. Edellisen leffan innoittamana googletin onko muita vastaavia tullut lähiaikoina, ja Aftersun mainittiin pariinkin otteeseen. Tämäkin elokuva on ollut ehdolla oscareissa, parhaasta miespääosasta. 11-vuotias Sophie ja isänsä Calum viettävät kahdenkeskistä lomaa Turkissa, ja siinäpä se sitten olikin pähkinänkuoressa. Tai no, välillä lomaa käydään läpi aikuisen Sophien katsellessa filmejä parinkymmenen vuoden takaiselta lomalta. Loma on kuin mikä tahansa rantaloma, uimista, sukeltelua ja rentoa oleskelua. Elokuvan aikana kuitenkin käy selväksi että isä-Calumilla ei ehkä ole kaikki ihan kunnossa.
Jos oli The Quiet Girl pienimuotoinen ja arkinen, niin tämä se vasta olikin. Periaatteessa tässä ei tapahdu yhtään mitään, varsinkaan jos elokuvaan ei keskity ihan 100%. Onnellisen loman varjostamat ongelmat tuodaan esiin pikkuhiljaa pienin vihjein, eikä asioita varsinaisesti väännetä katsojalle rautalangasta. Ihan ei tämän elokuvan pääosassa nähtävä Frankie Corio pääse varastamaan showta, vaikka hienon työn tekeekin Sophiena. Calumia näyttelevä Paul Mescal sen sijaan sai oscar-ehdokkuutensa ihan syystä. Muut roolit ovat niin pieniä että niistä ei erityisemmin jää mainittavaa. Aftersun ei noin niinkuin periaatteessa ole hirveän mielenkiintoinen tai tapahtumarikas elokuva, mutta semmoinen pieni arvoituksellinen tunnelma on koko ajan päällä, joka motivoi katsomaan loppuun asti. Ja loppu kyllä palkitsee katsojansa mieleenpainuvalla tavalla. Voin suositella tätä pienin varauksin tarkkaavaiselle katsojalle.
Loppuun vielä arvostettu Hevoshuutaja suosittelee-kunniamaininta The Quiet Girlille.
Satunnaistoisto 