Hampuusi: Lokakuun alussa Netflix julkaisi neliosaisen Beckham dokumenttisarjan ja siitä on hyvä startata tämän kertainen kattaus. Sarja kertoo nimensä mukaan David Beckhamista, sekä hänen urastaan, että Victoria Beckhamista, avioliitosta ja perheestä. Olen vanha Manu-fani ysäriltä asti ja juuri silloin myös David Beckham löi läpi Manussa ja aloitti nousun aikansa jalkapallon supertähdeksi. Näimpä nautin tämän katselusta. Oli todella mukavaa nähdä materiaalia ajalta, jolloin Manun pelien katsominen oli vielä ilon ja riemun täyteistä, eikä samanlaista kärsimystä, kuin viimeiset kymmenen vuotta. Oli nostalgista nähdä miten Beckhamin oikea jalka oli täyttä taikaa. Siinä oli Midaksen kosketus.
Vaikka sarja imaisi minut mukaansa samantien ja katsoin sen ilolla nautiskellen alusta loppuun, niin on tässä myös marmatettavaa. Nimittäin sarja ei ole yhtään objektiivinen. Se pyrkii alusta asti esittämään Beckhamit lähes täydellisinä ja kiillottamaan heidän julkikuvaansa entisestään, vaikka ovat muutenkin jo periaatteessa puhtoinen superpari, lähes kuninkaallisista seuraavia. Mukana olevat puhuvat päät ylistävät Davidia ja kritiikki on olematonta. Diego Simeonekin on tuotu kameran eteen naureskelemaan ja tunnustamaan, miten hän ärsytti tahallaan Beckhamia ja sitten näytteli Beckhamille punaisen kortin 98-kisoissa, jonka seurauksena Becks oli jonkin aikaa Englannin vihatuin henkilö ja syntipukki huonolle kisamenestykselle. Kaikki matkan varrelle sattuneet kohut sekä otsikot saadaan seliteltyä ja siloiteltua Beckhamien toimesta, enkä tarkoita että he valehtelisivat, mutta näin yksipuolisesti tunteisiin vetoavalla tavalla esitetysti, heistä saa sympaattisemman kuvan, kuin ehkä todellisuus on. Jokatapauksessa, kuten aikaisemmin sanoin, niin nautin dokumentin katselusta, joten voin suositella tätä dokkareiden ystäville.
The Whale on Darren Aronofskyn ohjaama draama viime vuodelta ja lisättiin viime viikolla Primen valikoimaan. Elokuva kertoo erakoituneesta ja sairaalloisen ylipainoisesta äidinkielen opettajasta, joka yrittää luoda uudelleen suhdetta tyttäreensä vuosien jälkeen. Siinä elokuva ängettynä hasselpähkinän kuoreen. Brendan Fraser tekee pääosassa uransa parhaan suorituksen syömishäiriöisenä ja kuolemaa tekevänä tekevänä miehenä, joka vihaa itseään, mutta on empaattinen ja kiltti muita kohtaan. Rikkinäinen ihminen. ”I need to know, that i have done one thing right in my life!”
Darren Aronofsky ei toden totta tee katsojalle helppoja elokuvia, eikä näytelmään perustuva The Whalekaan ole helppo, mutta hyvä se on. Tämä on äärimmäisen surullinen elokuva monella tapaa, mutta kuitenkin mukana on lempeyttäkin. Käytännössä yhteen huoneeseen sijoittuvan elokuvan ilmapiiri on ahdas ja tunkkainen, mutta tarjoilee hetkittäin raikkautta. Muutenkin tarinaan tuodaan uusia synkkiä sävyjä, kun käsitellään häpeän ja syyllisyyden teemoja. Periaatteessa jokainen elokuvan hahmo traumatisoitunut, eikä niiden käsittely ja auki repiminen tarjoile hirveästi ilon hetkiä. Ehkä hieman nypittäväksi iloa, mutta tuntuu kuin kerronta rypisi kurjuudessa. Loppu tuo kuitenkin jonkinlaisen valaistuksen ja jättää hiljaisena tuijottamaan lopputekstejä. Näimpä tätä voi suositella katsojille, jotka tykkävät koskettavista elokuvista, eivätkä kaihda elokuvia, jotka eivät päästä katsojiaan helpolla.
Hevoshuutaja: Expendables 4. Äijämäisten äijien eliittiryhmä lähetetään Libyaan estämään ydinkärkivarkaus. Hommat ei mee kuitenkaan ihan suunnitelmien mukaan ja ydinkärkien lisäksi menetetään myös ryhmän johtaja Sylvester Stallone. Syntipukiksi arvotaan Jason Statham, jota ei oteta mukaan ydinkärkien etsintäreissulle jonnekin Aasiaan. Statham lähtee kuitenkin ominpäin samalle asialle, ja lopulta koko porukka onkin taas yhdessä taistelemassa pahoja roistoja vastaan jollain valtavalla laivalla. Ruumiita ja materiaalivahinkoja tulee siinä sivussa melkoisen paljon.
Aiemmat Expendables-leffat on varmaankin nähtynä, mutta mitään hirveän tarkkoja muistikuvia niistä ei ole jäänyt. Äijämäistä äijäilyä ja räjähdyksiä ja ammuskelua nekin kuitenkin olivat, ja pääosissa lähinnä 80- ja 90-luvun suuria toimintatähtiä. Expendables nelosessa toimintatähdistä on jäljellä oikeastaan enää Stallone, Statham ja Lundgren. Ja kun heti elokuvan alkuun kuvioista poistuu Stallone, ei paljoa jää jäljelle. Toki ryhmän johtoon Stallonen tilalle saadaan legendaarinen toimintatähti Megan Fox. Ja toinen lähes yhtä merkittävä suuruus liittyy remmiin, nimittäin 50 Cent. Leffan päätähtenä hääri Jason Statham, muiden jäädessä pahasti taka-alalle. Elokuvan alun toimintakohtaus jossain aavikolla on vielä ihan siedettävää katseltavaa, mutta ilmeisesti leffan koko 100 miljoonan budjetti poltettiin siihen, sillä tämän jälkeen nähdään lähinnä vihreää kangasta vasten kuvattuja kohtauksia. Pisti ihmetyttämään kun niinkin arkinen kohtaus kuin ulko-ovella tapahtunut jutustelu oli selvästi kuvattu kangasta vasten. Ehkä ketään ei vaan enää kiinnostanut tehdä oikeaa elokuvaa kun aiemmatkin osat ovat keränneet katsojia, huolimatta siitä että ne eivät olleet kovin hyviä. No jokatapauksessa, tuskin tämä olisi ollut pelastettavissa vaikka kaikki tehosteet olisi kuvattu Christopher Nolanin johdolla. Tarina on olematon, ja leffan salassa pidettävän pääpahiksen arvaa alkuunsa. Kuten toisenkin aivan huikean twistin elokuvan lopussa. Toiminta on puuduttavaa ja vitsit huonoja. Mukana olisi ollut myös pari aasialaisten kamppailulajien taitajaa, mutta jostain syystä tämä mahdollisuus hukataan täysin. Toivottavasti tämän elokuva-sarjan tarina oli tässä.
Kaikki se valo jota emme näe, Netflix. Anthony Doerrin palkitun romaanin pohjalta on juuri julkaistu 4-osainen minisarja. Itse en ole kirjaa lukenut, mutta olin tietoinen että sellainen on olemassa ja hyväkin kuulemma. No en ole ehtinyt lukemaan, joten onneksi Netflix riensi apuun ja toimitti kirjan tv-ruudulleni. Eletään vuotta 1944 pienessä ranskalaisessa rannikkokaupungissa. Saksalaiset ovat miehittäneet kaupungin, mutta amerikkalaiset ovat saapumassa. Sokea nuori ranskalaisnainen Marie-Laurie lähettää iltaisin radio-ohjelmaa, jota kuuntelee myös nuori saksalaisradisti Werner. Wernerin tehtävänä olisi paikantaa lähetys, mutta hän ei sitä tee sillä lähetys on ainoa valonpilkahdus sodan keskellä. Marien perässä on myös psykoottinen natsiupseeri Lars, sillä Mariella on hallussaan jotain hyvin arvokasta. Välillä nähdään takaumia muutamien vuosien takaa, jolloin mukana kuvioissa on myös Marien isä Mark Ruffalo.
Heti ensimmäisenä sarjassa kiinnittyi huomio siihen että sekä ranskalaiset että saksalaiset puhuvat kaikki englantia, jopa toisilleen. Murtaen toki, jotkut paremmin ja jotkut huonommin, mutta esimerkiksi Mark Ruffalo vain huonommin, ja jostain syystä brittiaksentilla, vaikka on olevinaan ranskalainen. Erikoisinta on se että saksalaisia näyttelevät saksalaiset näyttelijät, jotka nyt sitten kuitenkin puhuvat englantia. No semmosta se on kai että saadaan jenkitkin näitä katsomaan, ja kyllä siihen tietysti tottui. Internetin keskustelujen perusteella kirjan lukeneet ihmiset pitävät tätä häväistyksenä alkuperäismateriaalia kohtaan. Mutta entä sitten tämmönen katselija joka ei kirjaa ole lukenut? No ei tämä nyt huono ollut. Paljon oli hyvää, kuten pääosakaksikko Marien ja Wernerin näyttelijät. Ja ihan hienon näköinenkin tämä oli ja tarina aivan kohtalaisen kiinnostava. Ja hetkittäin tunnelma äityi ihan jopa intensiiviseksi. Toisaalta sitten taas tuntui että 4-osainen minisarja oli tällä kertaa väärä formaatti. Jos enempää ei ollut kerrottavaa, niin tämä olisi ollut parempi 3-tuntisena elokuvana. Tai kuten olen ymmärtänyt että lähdemateriaalissa olisi ollut vielä paljonkin asioita selvitettävänä, niin tää ois voinut olla pidempänä sarjana parempi. Nyt jäätiin vähän hankalasti puolitiehen, ja varsinkin takaumia olisi voinut olla enemmän. Hugh Laurien esittämä vastarintaliikeen edustaja jäi myös vähän ohkaiseksi. Lisäksi hieman typerästi pääpahisnatsista oli tehty lähes Kelju K. Kojoottimainen hahmo pakkomielteensä kanssa, ja uhkaavan sijaan natsi vaikutti paikoin koomiselta. Aivan katsomisen arvoinen sarja kaikkiaan, mutta tuntuu että Netflix meni vähän siitä mistä aita on matalin.
A Haunting in Venice / Venetsian aaveet. Mestarietsivä Hercule Poirot viettää ansaittuja eläkepäiviä Venetsiassa, kunnes eräs dekkarikirjailija pyytää hänet mukaansa osallistumaan johonkin tapahtumaan jossa on tarkoitus paljastaa paikallinen meedio huijariksi. Talossa tuntuu kummittelevan mutta Poirot ei tämmöisiin pelleilyihin lähde mukaan vaan paljastaa kaiken huijaukseksi. Mutta sitten talossa tapahtuu murha ja taas on mietittävä kuka on syyllinen vai asuuko talossa oikeasti henkiolentoja. Kaikki ovat tietysti epäiltyjä joten ovet laitetaan lukkoon ja aletaan selvittelemään syyllistä.
Näistä uusista Poirot-filmatisoinneista pidin siitä junassa tapahtuvasta, kun taas sitä toista en jaksanut katsoa paljon alkua pidemmälle. Ja olisi ehkä pitänyt luovuttaa tämänkin kanssa hyvissä ajoin. Elokuva on hyvin kuvattu ja hyvin näytelty, mutta joku tässä tökki ja pahasti, vaikka yleensä tämmöisten mysteerielokuvien ystävä olenkin. Elokuva on siis lähinnä pelkästään juttelua, ja kun tietää että tuskin kukaan puhuu totta, niin minkäänlaisia arvailuja tapahtumien kulusta ei pysty itse tekemään. Huomasinkin keskittymiseni herpaantuvan elokuvan aikana useaan otteeseen. Taistelin kuitenkin loppuun asti, ja kun syyllinen paljastui, ei se tuntunut miltään. Jotenkin tämä jäi itselleni aivan yhdentekeväksi. Mutta kyllä tästä on katsojat pitäneet, että ehkä itselläni oli vain väärä mielentila tämän katseluun.
Satunnaistoisto 