Hampuusi: Startataan Netflixillä! Elikkäs katselin tuoreehkon 6-osaisen minisarjan, Lapsikulta (Liebes kind), syyskuun ensimmäiseltä puoliskolta. Sarjassa mystinen nainen onnistuu pakenemaan, oltuaan kaapattuna. Hirvittävä tapaus johtaa rikostutkijat 13 vuotta sitten tapahtuneen katoamisen jäljille, mutta mihin synkkä tapaus lopulta johtaa? Sitä ratkotaan tässä jännitys-sarjassa. Sarja on saksalaista tuotantoa ja on varsin hyvä kaappausjännäri.
Tarinan mysteeriä ja samalla sen jännitettä, kasvatetaan hienosti, tuoden siihen aina uusi, yllättävä ja entistä synkempi kerros päälle. Sekä jännite, että mysteeri kantaa hyvin sarjan loppuun asti, sillä iso kuva paljastuu vasta, kun viimeisetkin palaset loksahtavat paikoilleen. Tunnelma kasvaa paikoin varsin painostavaksi ja hieman vainoharhaiseksikin, mutta tarina pitää otteessaan.
Eikä n.45 minuutin jaksoissa ole yhtään löysää, vaan kutsuu aina katsomaan seuraavan jakson putkeen, koukuttaen katsojansa. Samalla kun tummasävyistä tarinaa kerrotaan, niin sarja pyörittelee traumojen ja niistä toipumisen teemoja. Se tuo oman lisämausteensa tarinaan ja kun näyttelijätyö on toimivaa, niin lopputuloksena on karmiva ja varsin mielenkiintoinen paketti jännitysdraamojen ystäville.
Jury Duty on loppukesästä Primen kataloogiin lisätty 8-osainen komedia-sarja, piilokamera twistillä. Sarjassa Ronald Gladden luulee saapuvansa valamiehistön toiminnasta kertovan dokumentin kuvauksiin, eikä tiedä, että oikeudenkäynti on täysin lavastettu. Kaikki muut, paitsi Ronald itse, ovat näyttelijöitä. Porukka koostuu pääosin tuntemattomista näyttelijöistä. Ainoana poikkeuksena on James Marsden, joka näyttelee itseään, tai itseään täynnä olevaa ja rasittavaa tähti-versiota itsestään.
Sarja on siis huolella suunniteltua ja käsikirjoitettua komediaa, jossa ei ole ollut mitään varmuutta, miten Ronald reagoi eri tilanteisiin. Sarjaan onkin kirjoitettu niin älyttömiä tilanteita ja tapahtumia, ettei voi kuin naureskella, kun katsoo Ronaldin luovivan niiden mukana ja seassa. Pakko myös kunnioittaa näyttelijöitä, että heidän pokerinsa pitää, eikä heillä mene sormi suuhun missään tilanteessa, ei vaikka tilanne olisi miten outo ja näin suuri huijaus ei pääse vesittymään.
Vaikka kyseessä on siis piilokamera twistillä tehtyä komediaa, niin sarja ei sorru tekemään Ronaldista pilkkaa, vaan kaikki päättömät, mutta aidolta vaikuttavat jutut tapahtuvat hänen ympärillä oleville ”hahmoille”, eli näytellyille hahmoille. Eikä tässä naureta Ronaldille, vaan absurdille asetelmalle ja touhulle. Lopputuloksena on lämmöllä toteutettu Emmy-palkittu sarja, josta jää hyvä mieli ja alle puolituntiset jaksot katselee hymy huulilla.
Hevoshuutaja: Reality. Euphoria-sarjasta tuttu Sydney Sweeney esittää Reality Winneriä (on nimellä paiskattu), NSA:n kääntäjää, jonka pihaan työpäivän päätteeksi saapuu fbi-agentteja. Agentit eivät heti kerro mistä on kyse mutta etsintäluvat on kunnossa ja Realitylla ei olisi nyt asiaa kotiinsa ihan heti. Myös puhelin tietysti takavarikoidaan. Reality suhtautuu asiaan tyynesti ja on lähinnä huolissaan lemmikeistään. Elokuvan alussa kerrotaan että hahmojen kaikki puheet on otettu suoraan oikeasta tallenteesta. Leffa siis perustuu tositapaukseen.
Meikäläisellä ei ollut leffasta ennakkoon mitään tietoa, mutta olin varautunut johonkin tylsään ihmissuhdedraamaan. Ja kuinka väärässä olinkaan. Reality on kai tavallaan jonkinlainen jännärintapainen, mutta se ei siltikään ole jännittävä vaan enemmänkin mielenkiintoinen. Tapahtumat etenevät lähes reaaliajassa, ja kaikki tapahtuu yhden talon pihassa ja loppupuolella myös sen sisätiloissa. Elokuva on oikeastaan pelkästään juttelua, mutta ei mitään normaalia poliisien kovistelua, vaan ainakin alkuun semmoista vähän vaivaantunutta small talkia päähenkilön ja kahden agentin välillä. Koirastakin riittää puhetta vaikka kuinka. Jutustelua seuraa mielellään, ja katsojalle jutun juoni selviää pikkuhiljaa elokuvan edetessä. Loppupuolella mukaan tulee erittäin hienosti toteutettu tehokeino joka rikkoo hieman jutustelukaavaa. Näyttelijäpuolella tämä on Sydney Sweeneyn näytöstä alusta loppuun, nainen vetäisee todella hienon suorituksen. Eikä agenttismiehetkään huonoja ole. Tää oli oikein positiivinen yllätys, ja varsinkin erittäin sopivan mittainen 1h 20min kestollaan. Suosittelen.
Sitten vähän tunnetumpaa elokuvataidetta, nimittäin uusi Saw X. Ensimmäinen sahaleffahan oli aikoinaan oikein mainio ja omaperäinen kauhuelokuva, joka on sittemmin poikinut jatko-osia ja spinoffeja vaikka kuinka. Osa hyviä ja osa huonoja, enimmäkseen kuitenkin niitä huonoja. Mainittakoon vielä että sarjan seitsemäs elokuva oli nimeltään Final Chapter. No sen jälkeen on tehty vielä esiosa kaikelle, Jigsaw, sekä Chris Rockin tähdittämä sivuseikkailu Spiral. Tämä leffasarjan kymmenes osa sijoittuu aikajanalla ykkös- ja kakkosleffan väliin. Koko pirullisen kuolemanleikin alulle pannut John Kramer on kuolemansairas, ja elinaika mitataan enää kuukausissa. Mutta sitten onni potkaisee ja John kuulee mullistavasta hoidosta jonka luvataan parantavan miehen. Hoito on kuitenkin sen verran kyseenalainen että sitä varten pitää matkustaa Meksikoon asti. Leikkaus saadaan suoritettua, mutta pian vaikuttaa siltä että Johnia on ehkä kusetettu. Iso virhe.
En muista olenko ihan kaikkia saw-leffoja katsonut, todennäköisesti kyllä, mutta välillä 3-7 leffat ainakin olivat ihan samasta muotista tehtyjä joten varmaksi en osaa sanoa. Saw X alkaa yllättävänkin rauhallisissa merkeissä, ja pelin alkua saadaankin odotella jonkin tovin. Veretön aika käytetään Johnin hahmoon tutustumiseen. Sittenkun kuolemanpeli viimein polkaistaan käyntiin, niin meno onkin tuttuun tapaan melkoisen veristä. Täytyy myöntää että kyllä vähän teki pahaa katsoa kun ihmiset satuttavat itseään selvitäkseen hengissä tappavista ansoista. Elokuvan loppuratkaisu on kuitenkin vähän tuhnu, ja siihen käytetään liikaa aikaa, joten parhaat hetket olivat elokuvan keskivaiheilla. Leffan kantava voima on John Krameria näyttelevä Tobin Bell. Mies on muuten tänä vuonna täyttänyt 81, ei kyllä uskoisi sitten mitenkään, sen verran nuorekkaassa kunnossa hän on. Mies ei ole vanhentunut päivääkään siitä ensimmäisestä leffasta joka julkaistiin jo 2004. Tobin Bellin mainio suoritus ja vakuuttava olemus kääntävät tämän elokuvan arvosanan helposti positiivisen puolelle. Ehkä sarja tästä vielä lähtee sen verran nousuun että lisäosia on luvassa. Mutta ilman John Krameria en odottele menestystä.
Satunnaistoisto 