Hampuusi: Kävin maanantaina katsomassa Aki Kaurismäen tuoreen elokuvan Kuolleet lehdet. Kyseessä on Kaurismäen työläis-trilogian neljäs osa ja Varjoja paratiisissa elokuvan sisarteos. Elokuva kertoo yksinäisestä miehestä ja naisesta, jotka tapaavat ja ihastuvat, mutta miehen juopottelu tuo tummia pilviä rakkaustarinan ylle. Alma Pöysti ja Jussi Vatanen on ihastuttava elämän kohlima pääpari ja heidän kemiansa pelaa mainiosti yhteen. Sen päälle onkin hyvä rakentaa kaunis rakkaustarina, jossa hyväsydäminen nainen pelastaa rentun miehen.
Kaurismäki on vanhoilla päivillään luonut valloittavan elokuvan, joka jättää hyvän mielen pitkäksi aikaa. Tarina on varsin yksinkertainen rakkaustarina ja Kaurismäki kertoo sen tapansa mukaan todella eleettömästi ja pelkistetysti, mutta tavalla joka koskettaa ja lämpöä säästelemättä. Rakkaustarinan lisäksi elokuvan pääteemoja on alkoholismi sekä työväenluokan ahdinko. Samalla säännöllisesti muistutetaan Ukrainan sodasta, joten vaikeitakin asioita käsitellään.
Kaurismäki ei kuitenkaan sorru ryppyotsaisuuteen, vaan kuorruttaa vaikeita aiheita kuivalla huumorilla ja hyvällä musiikilla. Lopputuloksena on minimalistinen, mukavan nuhjuinen ja surumielinen, mutta kaunis elokuva, joka on pienen ihmisen puolella. Tähän oli kyllä todella helppo ihastua. Näimpä tämä saattaakin olla Kaurismäen paras elokuva, ainakin yksi parhaista. Joten suosittelen tätä lämpimästi kaikille Kaurismäen elokuvien ystäville ja miksei muillekin.
She said lisättiin käsittääkseni tässä syyskuun aikana SkyShowtimen valikoimiin. Kyseessä on kehuttu tosi tapahtumiin perustuva draama viime vuodelta. Elokuva kertoo kahdesta New York Timesin toimittajasta, jotka paljastivat Harvey Weinsteinin vuosikausia jatkuneen naisten hyväksikäytön. Eli Me too -kampanjan tunnetuimman tapauksen. Kyseessä on siis tutkivat journalistit elokuva, joka on oma mielenkiintoinen jännitysdraamojen alalaji. Sen tunnetuimmat sukulaisteokset on Presidentin miehet (1976) ja Spotlight (2015). Kuten näissä on tapana, niin tässäkin ravistellaan yhteiskuntaa ja tuodaan esiin vakavia epäkohtia.
Elokuvan kerronnassa on hyvää imua ja se tempaisee mukaansa. Ohjaaja Schrader rakentaa hienosti tarinaa, jossa toimittajat kasaavat tiedonmurusista laajan ja synkän kokonaisuuden sekä avaa samalla katsojalle piileviä valtarakenteita, joita on yritetty suojella. Elokuvan jännite kantaa mukavasti alusta lopputeksteihin asti ja näin kellon vilkuilu jää väliin, vaikka loppuratkaisu on tiedossa. Itseasiassa jäin toivomaan, että elokuva olisi pidempi ja asiaan olisi pureuduttu vielä syvemmälle. Carey Mulligan ja Zoe Kazan tekevät pääosissa mainiota työtä sinnikkäänä toimittajakaksikkona. Lopputuloksena on oikein hyvä ja aidon tuntuinen yhteiskunnallinen jännitysdraama, joka on samalla muistutus tutkivan journalismin tärkeydestä nykyisen klikkiotsikkojen ja höttöuutisten aikakaudella. Suosittelen lämpimästi lajityypin ystäville.
Dungeons & Dragons: Honor among thieves on viime keväänä ensi-illassa ollut fantasiaelokuva, joka lisättiin viime viikolla SkyShowtimen valikoimiin. Elokuva perustuu tunnettuun roolipeliin, josta kuulin puhuttavan jo ala-asteella, kun itse pelasin Hero questia, mutten ole koskaan perehtynyt Dungeons & Dragonsiin, enkä katsonut aikaisempia huonossa maineessa olevia filmatisointeja. Joten hyppäsin tähän mukaan lähes ummikkona. Elokuva kertoo hurmaavasta varkaasta ja tämän ryhmästä, joka muodostuu taistelijasta, velhosta ja druidista. Ryhmä suunnittelee suuren luokan ryöstöä saadakseen muinaisen taikaesineen käsiinsä ja varas saisi perheensä taas kasaan, sekä pahan nujerretuksi. Siinä idea lyhyesti.
Ohjaaja-käsikirjoittaja kaksikko Daley ja Goldstein ovat luoneet vauhdikkaan ja viihdyttävän fantasiaseikkailun. Simppeli ja kevyt tarina kasvaa mahtipontisiin mittoihin, mutta on tarpeeksi kekseliäs. Kerronta on varsin suoraviivaista kaahaamista ja joukkomme seuraamista, haasteista sekä käänteistä toiseen, mutta viihdearvo pysyy korkealla. Sillä meininki on sopivasti kieliposkella koko ajan, eikä ehdi vakavoitumaan oikein missään vaiheessa. Chris Pine on pääosassa leppoisan varkaan roolissa tarpeeksi karismaattinen ja osaa antaa kivasti tilaa myös sivuosille, joissa myös kelpo meininkiä. Aineksia toki olisi syvällisempäänkin teokseen, mutta fantasiaseikkailun ystävät voivat ottaa mukavan asennon ja nauttia menosta. Ei siis täysosuma fantasian saralla, mutta mukavan raikas, sympaattinen ja vauhdikas pläjäys, jossa on vanhan liiton seikkailuelokuvien henkeä.
Hevoshuutaja: Meg 2: The Trench, vuokrattu. Jason Statham on jäänyt taannoin leskeksi ja huolehtii nyt yksin tyttärestään. Perheen elättämiseksi pitää kuitenkin tehdä duunia, joten Jason työskentelee jossain järjestössä ympäristörikoksia vastaan. Pian ilmenee kuitenkin tarve lähteä isommalla porukalla merten syvyyksiin tutkimaan jotain juttuja, ja meren pohjastakin löytyy ympäristörikollisia. Ja kun samalla vielä meri kuhisee valtavia MEGALODONEJA, niin reissu meinaa perkelöityä ihan huolella.
Meikällä on tästä ykkösosa katsomatta, kun ajattelin että leffa on tasoa Sharknado, mutta kesällä näin julisteen tennispalatsin seinässä, ja kyselin Hampuusilta että mistä lähtien Sharknadoja on teattereissa näytetty. Hampuusi valaisi asiaa sen verran että ykkösosa oli pieni hitti joten kakkonen kannattaa näyttää teattereissa. No kattelin nyt sitten tän jatko-osan kun tuli kerran mahdollisuus. Ehkä ykkönen olisi ollut hyvä olla pohjilla, sillä alussa en ihan tiennyt mikä on homman nimi ja mistä noi valtavat kalat ovat peräisin. Mutta eihän näillä tietysti ole enää siinä vaiheessa väliä kun toiminta alkaa. Alussa leffa yritti pitää yllä jonkinlaista kulissia että ei ole vain yksi jatkumo Sharknado-leffojen loputtomassa tulvassa, ja ehkä ihan hyvin onnistuikin siinä. Jättikalat eivät vielä häirinneet, ja meren pohjassa oltiin kiperissä tilanteissa rosvojen kanssa. Mutta siinä vaiheessa kun Jason Statham sukeltaa 7500 metrin syvyydessä ilman mitään suojaa, alkoi homma lähtemään käsistä. Tilannetta toki yritettiin selitellä että jos vain tyhjentää kaiken ilman nenästä niin ei olisi hätää. Ja kun Stathamilla oli nenä joskus murtunut niin se onnistui helposti. ”Eivät kalatkaan kuole tässä syvyydessä”, valaisi eräs seurueen jäsenistä. Niinpä, kalat eivät kuole, mutta ihmiset kyllä. Ja kun kaikki muistavat taannoisen epäonnisen titanicille sukeltaneen sukellusveneen kohtalon, niin siinä ei paljon selitykset auta. Ja varsinkin kun juuri viisi minuuttia aiemmin eräs seurueen jäsenistä koki loppunsa kun sukelluskypärä hajosi. Kunhan meren pohjasta sitten päästiin pois, paljastui kulissien takaa totuus, tämähän on Sharknado. Jättikaloja ja jättimustekala ilmestyivät häiriköimään lomasaaren väkeä, ja niitähän sitten pelastamaan. Saarelle ilmestyi myös jostain jotain maalla eläviä tappajaliskoja, joille ei oikein annettu mitään selitystä. Toiminta oli melko älyvapaata, mutta tässä vaiheessa sillä nyt ei tavallaan ollut enää väliä. Ihan kivuttomasti katselin leffan loppuun, mutta tehosteet vaikuttivat kyllä paikoin melko halvoilta. Ei tämä nyt ihan sysihuono elokuva ollut, mutta paljon ei jäänyt kyllä jälkipolville kerrottavaa.
Elemental, Disney+. Elemental on Mikki Hiiri Oy:n ja Pixarin tuorein koko illan animaatoelokuva. Katsoin tämän suomeksi puhuttuna, mutta käytän tässä kuitenkin hahmoista englanninkielisiä nimiä kun en niitä suomenkielisiä muista. Elokuva sijoittuu johonkin kaupunkiin jossa asuvat sulassa sovussa niin tuli- vesi- ilma- ja maatyypit. Ember on nuori tulinainen, jonka olisi tarkoitus ottaa hoitaakseen isänsä kauppa. Emberillä on kuitenkin erittäin lyhyt pinna, ja kun neito suuttuu, tapahtuu hirveitä. Ember tekee silti parhaansa ollakseen isänsä luottamuksen arvoinen. Kun kauppa kohtaa ikävän vesivahingon, astuu kuvioihin nuori ja herkkä vesimies Wade. Wade työskentelee kaupungille ja kauppaa uhkaa sulkeminen jollei vesiongelmia saada kuriin. Ember ja Wade alkavat hoitamaan asiaa ja pian heidän välilleen kehittyy tunteita.
Heti elokuvan alkuun ihmettelin elokuvan hahmojen valintaa. Tuli ja Vesi. Eikö jotain eläimiä vaikka ennemmin? Jotenkin nämä elementit hahmoina eivät hirveästi innostaneet. Toisaalta Ember oli tuittupäisenä paikoin ihan hauska, mutta jatkuvasti itkevä Wade oli lähinnä ärsyttävä. Tarina oli miljoonaan kertaan nähty, ensin vihastutaan, sitten ihastutaan, sitten tulee ongelmia, ja lopuksi sitten sovitaan. Tässä vaan hommat tapahtui melkoisella vauhdilla kun jo parien treffien jälkeen puhuttiin rakkaudesta. Noin muuten elokuvan sanoma oli että pitää olla suvaitsevainen ja hyviä asioita tapahtuu. Eikö lapsille voisi joskus opettaa että elämä on monesti aika paskaa eikä sille mitään voi, valmistaisi tulevaan paremmin. Mutta joo, hyvällä asialla tässä oltiin. Tää oli ehkä ihan hitusen, semmosen vartin ainakin, liian pitkä. Noin muuten aika helposti katsottava, mutta samalla kovin unohdettava Disney-leffaksi.
Satunnaistoisto 