Hampuusi: Kävin tiistaina katsomassa ennakkonäytöksessä Mission: Impossible – Dead Reckoning Part one:n. Kyseessä on Christopher McQuarrien ohjaama ja osittain kirjoittama toimintajännäri, josta odotetaan kesähittiä. Tällä kertaa superagentti Ethan Hunt saa tehtäväkseen metsästää kaksi toisiinsa sopivaa avainta, joilla pystyy tuhoamaan tekoälyn, joka on irtautunut puolustusjärjestelmästä ja muodostanut oman entiteetin. Tehtävän tekee kiharaiseksi se, että avaimet ovat erillään ja kadoksissa plus avaimien perässä on niin hallitukset, rosmot kuin tekoäly itsekin ja he haluavat hallita entiteettiä, sen tuhoamisen sijaan. Elikkäs maailmanpelastushommia taas. Tom Cruise on edelleen uskottava, valovoimainen ja karismaattinen toimintatähti, vaikka mies huitelee jo seniori-iässä. Ja se Tompan juoksu. Se on edelleen elokuvahistorian tyylikkäintä juoksemista. Sivuosissa hoidetaan myös hommat hyvin ja varsinkin Hayley Atwellin kanssa Tompalla pelaa kemiat hyvin yhteen.
Tomppa on luonut, ohjaaja-käsikirjoittaja McQuarrien kanssa oikein mukaansa tempaavan ja viihdyttävän toimintajännärin. Elokuvasta ei puutu vauhtia, eikä vaarallisia tilanteita. Juuri tämmöisiä kesän blockbustereiden kuuluukin olla. Sen lisäksi elokuva on yllättävänkin kunnianhimoinen toimintaleffaksi. En sano, että tarina on uskottava, mutta se on kerrottu oikein vetävästi ja se jaksaa kiinnostaa. En silti väitä, etteikö lähes kolmetuntista luotijunan lailla kulkevaa vauhdikasta tarinaa olisi ollut varaa tiivistää. Elokuvan tunnelma ja toimintakohtaukset jatkavat tuttua Mission: Impossible kaavaa. Eli toiminta on näyttävää ja siinä on imua. Tunnelma tiivistyy välillä aidosti jännittäväksi, vaikka kukaan ei aikuisten oikeasti usko, etteikö Tomppa selviäisi tilanteesta, silti huomasin puristavani käsinojia jännätessäni, miten tässä käy? Ja sitten siellä on sopivissa kohdissa ne tunnelmaa keventävät hetket. Näin lopputuloksena on onnistunut superagenttijännäri, joka jättää odottamaan tarinan toista puolikasta ja sitä miten tästä onnistutaan koventamaan panoksia loppukliimaksiin.
The Full monty on suosittu brittikomedia ysäriltä, jossa työttömät tehdastyöläiset päättävät alkaa miesstrippareiksi, mutta nyt ei puhuta siitä, vaan samannimisestä uunituoreesta minisarjasta. Tässä kesäkuun puolella Disney+:ssa julkaistussa 8-osaisessa sarjassa samat tutut hahmot ja näyttelijät palaavat 25 vuotta myöhemmin. Heti alkuun saadaan huomata, että elämä Sheffieldissä ei ole muuttunut valoisammaksi vuosien saatossa, vaikka osa hahmoista on päässytkin töihin. Pääasiassa elämä on silti kaikilla jonkinlaista kituuttamista päivästä toiseen.
Kaikilla on omat ongelmansa, joita sarja käsittelee vuorotellen. Siinä missä alkuperäinen elokuva käsitteli lähinnä työttömyyttä, niin nyt sarja ottaakin jokaisessa jaksossa kantaa eri yhteiskunnallisiin asioihin ja epäkohtiin peratessaan läpi hahmojensa vaikeuksia. Silti tässäkin luotetaan pääsääntöisesti lämminhenkiseen draamaan ja kaveruuden voimaan, jota maustetaan sopivasti kuivalla brittihuumorilla. Joten touhu ei mene silti liikaa saarnaamisen puolelle, vaan sympaattisuutta löytyy myös ja onnistuihan sarja myös koskettamaan. Näimpä alkuperäiselokuvan ja muutenkin brittiviihteen ystävänä tykkäsin.
Tänä vuonna syksyllä piti tulla uusi Daredevil: Born again -sarja, mutta tätä kirjoittaessani kun tarkastin asiaa, niin sen julkaisu on siirtynyt ensivuoden puolelle. Jokatapauksessa tulevan Daredevil-sarjan innoittamana otin keväällä rauhalliseen uusintakatseluun ja kertaukseen Netflixin vanhan Daredevil sarjan, joka on siirtynyt Disney+:aan ja johon tuleva Born again sarja on jatkoa. Unohtakaa siis se Ben Affleckin ämpärisurkea Daredevil leffa vuodelta 2003 (siis jos ette vielä ole unohtaneet). Tässä entisessä Netflix-sarjassa, nykyisessä Disney+ -sarjassa, Daredevil on sellaisena kuin se ansaitsee tulla esitetyksi. Jos sattuu, että Daredevil on supersankarina jollekin tuntematon, niin kyseessä on sokea asianajaja Matt Murdock, jonka muut aistit terästäytyivät nuorena sokeutumisen myötä ja se mahdollistaa omankäden oikeuden jakamisen öisin rikollisille päivätyön ohessa.
Daredevil on eräänlainen sukulaissielu Batmanin kanssa. Molemmat ovat kasvaneet orpoina ja se on tehnyt heistä mitä he ovat. Molemmat joutuvat kipuilemaan kolmen roolin välillä, julkisen roolin, todellista minänsä sekä yöllisen oikeudenjakajan roolin kanssa ja se raastaa heidän mieltään. Tunnelma on sen mukainen, eli synkkä. Sarja kertoo siis supersankari Daredevi:stä, joka on uransa alkuvaiheessa ja kamppailee rikollisten lisäksi oman moraalinsa kanssa. Charlie Cox on mainio pääosassa. Hän osaa kanavoida rooliinsa erittäin onnistuneesti Matt Murdockin sisäiset ristiriidat. Jossakin vaiheessa sisäinen Jaakobin paini menee, niin pitkälle, että hän mieluummin kuolee Daredevil:inä kuin elää Matt Murdockina. Tämä onkin parasta Marvelilla on tarjota sarjojen rintamalta. Ainakin toistaiseksi ja tätä rautaista supersankari-sarjaa on tarjolla kolmen kauden verran. Suosittelen.
Hevoshuutaja: Meikä katteli tossa jo pari viikkoa sitten Amazon Primestä löytyvän Guy Ritchie’s The Covenant. Leffa on nimetty tälleen jännästi kai sen takia että erottuu siitä alien-elokuvasarjan The Covenantista. Jake Gyllenhaal johtaa pientä iskuryhmää Afganistanissa, jonka tehtävänä on etsiä ilkeämielisiä pommintekijöitä. Koska Afganistanin kieli ei silleen jenkeiltä taivu, niin mukana heillä on myös tulkkina paikallinen Ahmed. Yhdellä tiedustelureissulla ryhmä joutuu taisteluun ja vain Jake Gyllenhaal ja Ahmed selviävät hengissä. Mutta hekin ilman kunnon varustusta ja autoa. Alkaa vitullinen patikointi sivistyksen pariin. Ja hommat perkelöityvät entisestään kun Jake Gyllenhaal loukkaantuu pahasti.
Guy Ritchie on itelleni tuttu semmosista hassuttelevista ja kohtalaisen väkivaltaisista leffoista, tosin viimeksi näkemäni Wrath of Man ei hassutellut kovinkaan paljon. Wrath of Manissa oli potentiaalia ihan asialliseksi toimintaelokuvaksi mutta toteutus jätti toivomisen varaa. Mutta mites tällä kertaa? Meikä tykkäs. Laadukkaita sotaelokuvia ei ole koskaan liikaa, ja vaikka tässä nyt oli paljon muutakin kuin sotimista, niin lasken tämän laadukkaaksi sotaelokuvaksi. Leffan ruutuajan varastaa Jake Gyllenhaal ja Ahmedia näyttelevä Dar Salim. Gyllenhaal vakuuttaa kuten aina, mutta Dar Salim vetää kyllä kovemman suorituksen tällä kertaa. The Covenantissa ei hassutella, ja se onkin vakava sotadraama. Leffan puolivälissä on vähän semmosta hidasta käyntiä, jonka olisi voinut jättää pois, tai ainakin leikata lyhyemmäksi. Mutta ei tämän parissa kyllä tylsistymään päässyt, vaan piti hyvin otteessaan. Plussaa vielä musiikkipuolesta. Suosittelen tätä vahvasti.
Amazon Primestä katsoin myös toisen hyvän elokuvan, Thirteen Lives. Elokuva pohjautuu tositapahtumiin, Thaimaassa sattuneeseen luolaonnettomuuteen, jossa 12 jalkapallojunioria ja heidän valmentajansa jäivät jumiin luolastoon veden peittäessä ulospääsyn. Täähän oli siis ihan vasta. Vai oliko? Siis tää tapahtui jo 5 vuotta sitten, olisin voinut vaikka vannoa että siitä on vasta pari vuotta. Kyllä menee aika nopeaa. Jokatapauksessa Thirteen Livesissä seurataan pelastusoperaatiota, jonka kärkenä toimivat maailman parhaat sukeltajat Viggo Mortensen ja Colin Farrell.
Tää oli mennyt multa jotenkin ohi, on kuitenkin ilmestynyt jo viime vuonna. Ja nytkin sattui vähän vahingossa silmiin. Ohjaajana Ron Howard ja nimekäs näyttelijäkaarti, imdb-arvosana 7,8. Miten en ole aiemmin kuullutkaan. Vaikka tulikin silloin aikoinaan seurattua pelastusoperaatiota, niin ei mulla enää ainakaan ollut mielessä hirveästi yksityskohtia tapahtumista. Ja olihan tää kyllä todella hyvä elokuva. Jännitystä ja draamaa riittää, kuten myös ilon ja surun hetkiä. Sukellushommat ovat paikoin sen verran jännittävää katseltavaa että ihan hiki meinasi tulla. Viggo ja Colin ovat hyvässä iskussa, ja ohjaus on mukavan maltillista, kuten tämmöiseen tositapahtumiin perustuvaan elokuvaan hyvin sopiikin. Tarinaa ei ilmeisesti ole hirveästi väritetty, Viggon esittämä Richard Stanton on todennut että elokuva on hyvinkin uskollinen tosielämän tapahtumille, tosin sukelluskohtauksista hän antoi vähän sapiskaa, sillä oikeasti veden alla ei nähnyt mitään. Mutta annettakoon se anteeksi, olisihan se vähän ankea katsella sysimustaa tv-ruutua. Vahva suositus.
Cocaine Bear, videovuokraamo. Cocaine Bear kertoo nimensä mukaisesti kokaiinia rakastavasta karhusta. Ja tää perustuu vielä sen verran tositapahtumiin että joskus aikoinaan oli joku karhu joka veti huumekauppiaiden kadottamat kokkelit nassuun. Tosielämässä kokkelikarhu ei kuitenkaan tappanut ketään, toisin kuin tässä verisessä komediassa. Elokuvassa karhun reviirille kansallispuistoon eksyy lapsia, retkeilijöitä, huumeveikkoja, poliiseja sekä puistonvartijoita. Suurin osa hahmoista pääsee metsässä hengestään.
Hämis kävi tämän muistaakseni teatterissa katsomassa ja kehui kovasti, ja minustakin elokuvan idea kuulosti paperilla nerokkaalta. Mutta vähän tää nyt jäi piippuun. Cocaine Bear alkaa melko hitaasti, kunnes sitten keskivaiheilla pistetään iso vaihde silmään ja koetaan elokuvan parhaat hetket. Leffan viimeinen vartti taas on jotenkin aivankuin eri elokuvasta ja pettää katsojan täysin. Muitakin ongelmia on, hahmoja on jotenkin aivan liikaa, ja varsinkin lapsikaksikon olisi aivan hyvin voinut jättää pois. Lisäksi dialogi on paikoittain ihan karmeata, mutta toisaalta voi olla että se on vain tyylikeino, sillä tässä on selvästi haettu b-leffojen fiilistä. Karhun animointi ei ihan ole Revenantin tasolla, mutta se ei tässä sinänsä haittaa. Elokuvan huumori on suurelta osin vähän vaivaannuttavaa, semmoista alleviivatun farssimaista. Mutta ei tää nyt kauttaalta huono ole, elokuvan keskivaiheen meiniki on ihan viihdyttävää ja sopivan sekopäistä. Eikä tän parissa tylsää tullut. Potentiaalia oli kuitenkin ollut paljon parempaan.
Satunnaistoisto 