Hampuusi: The Flash on tämän kesän supersankarileffoja ja kävin katselemassa sen maanantaina teatterissa, sillä kiinnostukseni oli herännyt ja halusin nähdä montako Batmania elokuvasta löytyy. Elokuvassa Barry Allen saa selville, että pystyy voimiensa avulla matkustamaan ajassa taaksepäin ja päättää Ben Affleckin Bruce Waynen varoitteluista huolimatta pelastaa kuolleen äitinsä. Kuten aikamatkustuselokuvissa on tapana, kun menneisyyttä sorkkii, niin siitä ei hyvä heilu. Ei nytkään, vaan Barry keittää melkoisen aikasopan selvitettäväkseen. Apua hän saa nuoremmalta itseltään, Supergirliltä ja Michael Keatonin Batmanilta. Ezra Miller on sekoillut siviilissä siihen malliin, että työt jatkossa ovat varmasti vähissä, mutta hoitaa tässä mainiosti pääosapestinsä, eikä anna kenenkään muun varastaa show:ta. Michael Keaton tekee sivuosassa karismaattisen paluun Batmaniksi.
Ohjaaja Andy Muschietti on luonut todella viihdyttävän supersankarielokuvan, joka on oikein hyvää kesäviihdettä. Elokuva ei ota itseään liian vakavasti, sisältäen lämminhenkistä huumoria. Silti elokuvasta välittyy, että panokset ovat korkealla ja nyt on tosi kyseessä. Elokuvassa on myös sydäntä. Näin se onnistuu sopivasti myös koskettamaan. Toimintakohtaukset ovat vauhdikkaita ja niissä on imua. Kerronta etenee sulavasti ja näin kahden ja puolen tunnin kesto ja (ohjaajan ja tuottajan mukaan tarkoituksella) huonot tietokonetehosteetkaan eivät haitanneet, ainakaan minua. Toki tässä on omat sudenkuoppansa, sillä mm. tämä on vähän liian täyteen ahdattu, mutta ne halusi antaa anteeksi. Näimpä kävelin teatterista ulos hyväntuulisena. Tarkoitan siis, että lopputulos oli spektaakkelimaista, mutta viihdyttävää ja mukaansa tempaavaa hyvän mielen supersankarimeininkiä, jossa kuitenkin panokset tuntuu.
Will Trent on Disney+:n tuore 13-osainen rikossarja, johon tuli viime viikolla ensimmäisen kauden viimeinen jakso. Sarjassa erikoisagentti Trent ratkoo rikoksia. Hän on rikostutkinnassa nero, mutta ihmisenä rikkinäinen. Eli ei mikään tuore idea, mutta toimiva konsepti. Sarja ilmeisesti pohjaa samaa nimeä kantavaan kirjasarjaan, mutta se ei ole minulle tuttu, joten siihen en pysty ottamaan kantaa.
Tämä sarja oli sen sijaan helppoa katsottavaa ja viihdytti vanhaa dekkareiden ystävää. Tässä oli jotenkin sellainen jännä vastakohtien kontrasti mikä toimi ja kiehtoi. Sarjan tunnelmassa ja värimaailmassa on paljon lämpöä, mutta välillä mennään syvissä vesissä ja julmissa rikoksissa. Samoin myös päähahmossa on paljon lämpöä ja ystävällisyyttä, mutta hänen historiasta löytyy pimeyttä ja julmuutta. Hän on myös nero, mutta jossain asioissa sitten avuton. Rikostarinat oli ihan mukaansatempaavia ja pääosin puristettuna yhteen 45 minuutin jaksoon. Joten tätä voi suositella klassisten rikosten ratkaisu sarjojen ystäville.
The Beguiled – Lumotut pomppasi tyrkylle minulle SkyShowtimen valikoimista ja päätin katsastaa elokuvan. Sillä jo ilmestyessään vuonna 2017 tämä herätti mielenkiintoni. Nimittäin kyseessä on uusintafilmatisointi Clint Eastwoodin tähdittämästä Korpraali McB (The Beguiled) vuodelta 1971. Elokuvassa on yhdysvaltojen sisällissodan viimeiset melskeet käsillä, kun jenkkien puolella sotiva korpraali pelastetaan haavoittuneena vihollisen selustaan eräänlaiseen tyttöjen sisäoppilaitokseen. Alkuun opettajat ja oppilaat suhtautuvat haavoittuneeseen vieraaseensa kuin viholliseen, muttei aikaakaan kun he altistuvat miehen charmille ja pian mustasukkaisuus ja petos astuu myös kuvaan. Siinä pelin henki.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Sofia Coppola kertoo uudemman version tarinasta enemmän naisnäkökulmasta, jättäen Colin Farrellin näyttelemän haavoittuneen sotilaan hieman sivuosaan. Sillä pääosassa on Nicole Kidmanin näyttelemä koulun johtaja, joka tukahduttaa tunteensa. Sen sijaan Kirsten Dunstin näyttelemä opettajatar ei tyydy piilottamaan tunteitaan. ”Lumoutuneen” nais-troikan täydentää Elle Fanningin näyttelemä oppilas, joka viettelijättärenä hämmentää soppaa. Näin käsillä on ainekset melkoiseen henkilödraamaan, mutta Coppola tyytyy käsittelemään aihetta turhan varovaisesti. Välillä kyllä vihjaillaan intohimosta, mutta se tehdään kovin hienovaraisesti. Näin tunnekuohut eikä tunnelma rakennu missään vaiheessa vahvaksi ja hahmot jäävät etäiseksi. Eikä lopputuloskaan nouse OK draamaa paremmaksi.
Tarinallisesti tämä vuoden 2017 versio on melko uskollinen toisinto alkuperäisestä elokuvasta, mutta vuoden 1971 elokuva kerrotaan miesnäkökulmasta. Siinä Eastwood valjastaa karismansa tarinan käyttöön ja tekee pääosassa hyvän roolisuorituksen miehenä, jolta on riisuttu kaikki sankaruus, eikä katsojan ole tarkoituskaan pitää hänestä. Ohjaaja Siegel kertoo siinä tarinaa maltillisesti vangitakseen katsojan pikkuhiljaa otteeseensa. Samalla hän sekoittaa draamaansa trillerin ja westernin elementtejä. Vanha versio on myös suorasukaisempi, eikä tyydy vihjailemaan, vaan siinä seksi ja rakkauden kaipuu muuttuvat aseiksi, joilla manipuloida. Näin ilmassa on enemmän sähköä. Sen takia pidän alkuperäisestä versiosta enemmän, mutta sitä ei taida olla tällä hetkellä tarjolla missään suoratoistopalvelussa, joten jos tarina kiinnostaa, niin on tyytyminen tähän uudempaan.
Hevoshuutaja: Meikäläinen kävi tossa muutaman päivän Saksassa, ja laitetaan nyt jotain siitäkin reissusta lyhyesti. Matkaan lähdettiin Hämiksen kanssa keskiviikkona, ja Dusseldorfin lentokentällä oltiin aikaisin aamulla. Myytti saksalaisten junien täsmällisyydestä koki heti alkuun kovan kolauksen kun lentokentältä keskustaan menevä lähijuna siirtyi ensin puoli tuntia eteenpäin, ja tämän odoteltuamme se siirtyi vielä puoli tuntia lisää. Kuulutukset olivat saksaksi joten ei mitään käsitystä miksi se siirtyi, ja olisiko se koskaan tulossa. Onneksi kenttä on vain noin 5km keskustasta joten lähdimme etenemään kävellen helteisiä katuja pitkin. Matkalta haettiin tietysti kaupasta janovirvokkeita.
Keskustaan päästiin ja hotellin check iniin oli vielä aikaa joten nautiskelimme lisää virvokkeita varjoisalla terassilla. Seuraamme liittyi kolmanneksi Maisteri, joka oli tullut kaupunkiin jo edellisenä päivänä. Terassilla 3 x olut ja 3 x baileys maksoi yhteensä 22€. Hotellin respassa oli ihan törkeä jono, ja t-paidoista päätellen suurin osa oli samalla asialla kuin mekin. Eli Bruce Springsteenin keikalle menossa. No respan viereiseltä baaritiskiltä sai onneksi ostettua olutta jonotusjuomaksi. Aiemmin terassilla ei korttimaksua tunnettu, mutta se yllätti että edes tässä hotellin baarissa ei korttimaksu käynyt. Vaihtorahat myyjä kaivoi jostain taskunsa pohjalta. Ajattelin että olisivat edes korona-aikana saaneet korttimaksut hoidettua kuntoon. Miten ihmeessä nämä hoitavat kirjanpidon ja verotusasiat, kun juuri missään ei ole kassakoneita ja rahoja säilytetään taskussa tai jossain isossa lompakossa.
Konsertti oli jalkapallostadionilla jonne hurautimme taksilla. Marokkolaistaustaiselle kuskille opetettiin matkalla muutama sana suomea. Keikan aloitusajaksi oli ilmoitettu 19.00, ja se myöskin alkoi juuri silloin. Ihailtavaa täsmällisyyttä Brucelta. Settilistalta ei löytynyt ihan kaikkia mun suosikkibiisejä, mutta ei se lopulta haitannut, sen verran vakuuttavasti bändi veti alusta loppuun. Bruce on kyllä todella uskomaton esiintyjä.
Keikan jälkeen oli edessä melkoinen Via Dolorosa että päästiin takaisin keskustaan, siitä sitten kebabin kautta hotelliin nukkumaan.
Seuraava päivä oli vähän sateinen joten lähinnä kierreltiin keskustan turistialuetta ja istuskeltiin baareissa. Perjantaina otettiin juna alle ja suunnattiin Kölniin. Juna oli ensin myöhässä, ja sitten sen laiturikin vaihtui joten missattiin koko juna. No seuraava tuli onneksi nopeasti. Kölnin matkaan sisältyi kaksi tavoitetta, joista ensimmäinen toteutui heti rautatieasemalta ulos tultuamme. Nimittäin Kölnin tuomiokirkko. Melkoisen hulppea pytinki. Käytiin myös sisällä ja veti kyllä hiljaiseksi.
Seuraava etappi oli sitten Kölnin eläintarha. Ollaan vuosikausia metsästetty muurahaiskarhua ympäri eurooppaa, koska Hattara kertoi sellaisen joskus nähneensä ja on hänen suosikkieläimensä. Koskaan ei olla sellaista silti löydetty, aina ne ovat jossain piilossa tai huollossa tai jotain muita selityksiä. Ajattelin jo ettei niitä edes oikeasti ole olemassa. Ehkä on joskus voinut olla mutta ovat kuolleet sukupuuttoon aikoja sitten. Pysähdyttiin vielä oluselle ennen muurahaiskarhuaitausta, jännityksen lisäämiseksi. Pieni siirtyminen aitaukselle, ja sitten…
MUURAHAISKARHU! AMEISENBÄR! KAKSI MUURAHAISKARHUA! ZWEI AMEISENBÄREN!
Huhhuh. Nyt on kaikki maailman eläimet nähty, eikä tarvitse enää eläintarhoissa käydä. Tämän valtaisan onnistumisen jälkeen kierreltiin vähän Kölniä ja mentiin ajoissa nukkumaan. Juna oli tälläkin kertaa myöhässä. Seuraavana päivänä olikin jo edessä kotimatka. Aivan hyvä reissu. Dusseldorf ei ole ihan turistikohteiden kärkeä, mutta kyllä siellä pari päivää viihtyy helposti. Ja lyhyen junamatkan päässä on useita suurkaupunkeja joissa vierailla.
Sit vähän leffa-asiaakin. Netflixiin saapui pari viikkoa sitten toimintarymistely Extraction 2. Kaivelin muistini syövereistä jonkinlaisen muiston ykkösosasta, ja jotenkin oli semmonen fiilis että se oli hyvä elokuva. Joten ei muutakuin kohtalaisin odotuksin jatko-osan katseluun. Extraction ykkösen päätteeksi Chris Hemsworthin esittämä supersotilasrambo Tyler Rake ammuttiin ja hän tippui jokeen, ikäänkuin hän olisi menettänyt henkensä. Mitä vielä, Extraction 2 alkaa kun mies naarataan joesta ylös ja kärrätään sairaalaan lepäämään. Mies viettää aikansa koomassa ja vähän on motoriikka muutenkin hukassa vammojen jäljiltä. Mutta pian mies värvätään suorittamaan vaarallista tehtävää, ex-vaimon kaveri pitäisi pelastaa Georgialaisesta vankilasta. Pieni training montage väliin ja johan on taas ukko elämänsä kunnossa. Ja eikun matkaan.
Extraction 2 alkaa hyvinkin vakuuttavasti, ensimmäinen toimintakohtaus on yli 20-minuuttinen spektaakkeli, joka on leikattu näyttämään siltä kuin se olisi yhtä ottoa. Aivan taidokas suoritus ja ihan komean näköistä meininkiä. Siitäpä se alamäki sitten alkaakin. Tai no johan tuossa ensimmäisessä pätkässä oli jokseenkin käsittämättömiä juttuja, kuten se että päähahmo haastaa taisteluhelikopterin kaksintaisteluun. Mutta näitähän nyt aina on toimintaelokuvissa. Tosin mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä käsittämättömämmäksi hommat menevät. En vain jotenkin enää jaksanut ottaa läpällä sitä kun eurooppalaisen pääkaupungin kaduilla soditaan ja tapetaan ihmisiä vaikka kuinka, ilman että siihen mitenkään kukaan puuttuu. Voi olla että olin vain huonolla tuulella, mutten oikein pitänyt näin uskomattomasta meiningistä. Myöskin elokuvan lopputaistelu jäi vähän vaisuksi. Lisäksi elokuvaan on tungettu mukaan lapsia, jotka harvoin tuovat mitään hyvää toimintaelokuviin. Eivät tähänkään. Vihaksi pisti välillä. Mutta puhtaaksi ramboiluviihteeksi tämä on tarkoitettu, ja siihen toiminee hyvin, kunhan onnistuu vääntämään aivonsa off-asentoon. Itselleni aika iso pettymys lopulta. Leffan jälkeen jäin miettimään että olikohan se ykkönenkään niin hyvä kuin muistin?
Knock at the Cabin. M. Night Shyamalanin uusin elokuvaohjaus oli vuokrattavissa Apple Tv:ssä joten raotin lompakkoa ja vuokrasin kun en oikein muutakaan kiinnostavaa löytänyt. Nuori Wen-tyttö on keräämässä heinäsirkkoja kun paikalle saapuu valtavan kokoinen muukalainen Leonard (Dave Bautista). Leo juttelee mukavia ja toteaa että kohta hänen kaverinsa tulevat ja sitten heidän on juteltava Wenin vanhempien kanssa. Wen vähän kauhistuu ja juoksee sisälle ja kertoo asiasta vanhemmilleen Ericille ja Andrew. Perhe on kai jollain mökkireissulla sillä talo on keskellä metsää. Tai sitten he vain asuvat siellä. Jokatapauksessa kohta oven takana on Leonardin lisäksi kolme muutakin ihmistä, ja kaikille on käsissään jonkinlaiset improvisoidut lyömäaseet. Nelikko murtautuu sisään ja sitoo perheen isät tuoliin. Kohteliaasti he kertovat Ericille, Andrewlle ja Wenille että heidän pitäisi uhrata perheestään yksi jäsen tai tapahtuu ihan kauheita.
Tätä on vähän hankailla kuvailla paljastamatta liikaa tapahtumista. Itsehän en tiennyt tästä ennakkoon oikeastaan mitään, mutta tietysti Shyamalanin leffoja katsoneena odottelin jonkinlaista huikeata twistiä elokuvan loppuun. Mutta *spoiler* sitä ei tässä leffassa tullut. Tai sitten tämän leffan twisti on se että mitään twistiä ei ole *spoiler*. No jokatapauksessa, Knock at the Cabin on alkuun ihan jännä, mutta pian käy selväksi miten järjetön tilanne on, ja miten se tulee etenemään. Jännitys vähän katoaa, ja sitten sitä vain odottelee että jotain odottamatonta tapahtuu. Mutta ei tapahdu. Välissä näytetään takaumia isäkaksikon elämästä, jotka olivat mielestäni aivan turhia eivätkä tuoneet elokuvaan mitään lisää. Ellei sitten tarkoituksena ole vääntää tyhmemmällekin katsojalle sentin paksuisesta rautalangasta kuinka paljon he rakastavat toisiaan. Muutenkin Knock at the Cabin selittelee lopuksi kaiken siten että loppu ei varmasti jää kellekään epäselväksi. Vaikka lopussa ei sinänsä mitään selittelemistä ole, ja se on kaikkiaan vain tylsä. Kyllähän tämä menee osastoon pettymys, tosin mitään en tältä odottanutkaan, sen verran kehnoja ovat olleet Shyamalanin tuotokset jo pitkään.
Satunnaistoisto 