Hampuusi: One more time on huhtikuun lopulla Netflixin kataloogiin lisätty elokuva, jossa nainen täyttää 40 vuotta ja kun elämä ei ole varsinaisesti juhlaa, niin hän toivoo, että voisipa olla taas 18 vuotias ja kuinka ollakaan hän herää vuonna 2002, 18-vuotis syntymäpäivänään. Ilo paluusta elämänsä parhaaseen päivään ei ole pysyvää, sillä hän saa huomata heräävänsä aina samaan päivään. Eli DING DING DING! Meillä on jälleen yksi Päiväni Murmelina variantti. Tällä kertaa ruotsalainen sellainen, ei kylläkään ensimmäinen ruotsi-variantti, muttei mennä siihen, vaan pysytään tässä. By the way tässä jopa myönnetään asia, kun yksi hahmoista sanoo, että kuulostaa ihan Päiväni Murmelina elokuvalta.
Jokatapauksessa tämähän on aikalaila puhki kulutettu idea, mutta silti ideana lahja, joka jatkaa antamistaan. Sillä monestihan näitä on kiva katsella, eikä nytkään tuoda konseptiin juurikaan mitään omaa, mutta niin vain tämän parissa viihtyi hyvin. Paitsi, että kun yhdessä vaiheessa tärähti soimaan Wheatuksen Teenage Dirtbag renkutus, niin se jäi soimaan päähän ja ärsytti. Niin ja kyllä minua ihmetytti vähän, kun nelikymppinen, vaikkakin teinin kehossa, on yhdessä vaiheessa käymässä ahnaasti kiinni teinipoikaan. Muutenkin elokuvassa on vaiheita, joissa ei ole aina järkeä, mutta silti tämä oli aivan hyvä. Kasvutarinaa läpikäydessä oli hetkensä, tämä oli paikoin ihan hauska ja osasi olla oikeissa kohdissa surullinen ja lopulta ruotsalaisella tavalla lämmin ja sellainen hyvän mielen tuova katselukokemus. Joten jos et ole kyllästynyt Päiväni murmelina idean kierrätys leffoihin, niin tätä voi suositella.
Suon villi laulu (Where the crawdads sing) on viime syksynä ensi-iltansa saanut draama. Elokuva kertoo nuoresta naisesta, joka jäi lapsena yksin suolle, kun koko muu perhe yksitellen lähti pois, äiti ensimmäisenä ja isä viimeisenä. Itse itsensä kasvattama nuori nainen ei jää ilman miesten huomiota, vaan parikin kollia pyörii kuvioissa ja kun toinen heistä löytyy kuolleena, niin tulee naisesta epäilty. Siinä lähtöasetelmat tarinalle. Daisy Edgar-Jones tekee pääosassa hienon roolityön ja kannattelee elokuvaa parhaansa mukaan.
Elokuva pohjaa samannimiseen, minullekin erikseen suitsutettuun, menestyskirjaan ja minulla oli kirja aikoinaan jo kirjastosta varauksessa, mutta sitten tapahtui jotain, en muista mitä, ja en ikinä lukenut sitä. Nyt kuitenkin katsoin muina miehinä elokuvan Viaplayn valikoimista. Lähtöasetelmat enteilee elokuvalle paljon potentiaalia ja kyllä se pystyykin siitä ulosmittaamaan osan, mutta monilta osin potentiaali jää myös piippuun. Elokuva sähköistyy vain paikoin ja meinaa sotkeutua teemoihinsa sekä kasvutarina jää lopulta vähän vaisuksi. Ne ovat elokuvan suurimmat ongelmat. Jotenkin monista hyvistä palikoistaan huolimatta tämä jää hyvin hyvin perinteiseksi elokuvaksi aiheistaan.
Tai siis hyvistä aineksista, ei saada aikaiseksi keitosta, joka veisi mukanaan, eikä päästäisi otteestaan. En tiedä onko tässä oltu liian uskollisia lähdemateriaalille ja se mikä toimii kirjassa, ei toimi samalla lailla elokuvassa? Niin tai näin niin nyt lopputulos jää vähän laimeaksi tai kädenlämpöiseksi, se kaikista pahin, ihan ok. Jotenkin jäi mielikuva ettei uskalleta tehdä jotain raikasta. Ottaa riskiä ja luoda omaperäistä tai sitten missasin pointin, mutta hei kuvaus oli kaunista. Siitä plussaa. Jos et ole lukenut kirjaa, etkä halua lukea, mutta haluat tietää mistä bestsellerissä on kysymys, niin silloin tämä kannattaa katsoa, muuten varmaan parempi tarttua kirjaan.
Valon valtakunta (Empire of light) on Sam Mendesin ohjaama ja kirjoittama draama, jonka suomen ensi-ilta oli maaliskuussa ja lisättiin vähän aikaa sitten Disney+:n kataloogiin. 80-luvulle sijoittuva elokuva kertoo keski-ikäisestä naisesta, joka työskentelee elokuvateatterissa vuoropäällikkönä. Nainen on yksinäinen ja teatterin omistaja vaatii seksuaalisia palveluksia hyväksikäyttäen hänen epävarmuutta ja alakuloista mieltä. Piristystä naisen elämään tuo tuore työkaveri, joka on nuori ja komea. Siinä alkutahdit tarinalle. Olivia Colman on elokuvan dynamo ja tekee mainiota työtä pääosassa.
Periaatteessa kyseessä on keski-ikäisen valkoisen naisen ja nuoren mustan miehen välinen rakkaustarina, mutta se jää vähän muiden teemojen varjoon. Sillä elokuva käsittelee rakkauden lisäksi rasismia, mielenterveysongelmia, yksinäisyyttä sekä samalla myös jonkinlainen kunnianosoitus vanhan ajan elokuvan taialle. Nämä ovat hyviä ja mielenkiintoisia teemoja, mutta ne jää vähän puolitiehen ja syövät toisiaan, eikä mikään niistä oikein nouse kannattelemaan tarinaa. Elokuva on kuitenkin kaunis ja tunnelmallinen, Eikä ääniraita ole yhtään hassumpi, ja kun Colman kannattelee roolisuorituksellaan elokuvaa, niin lopputulos jää plussan puolelle ja näin draaman ystävät viihtynevät varmasti.
Hevoshuutaja: Viaplayn valikoimista löysin parin vuoden takaisen elokuvan Little Fish. Maailmaa piinaa outo sairaus joka saa ihmiset menettämään muistinsa. Osalla muisti häviää hiljalleen, kun taas joillain muisti saattaa hävitä ihan silmänräpäyksessä. Emma ja Jude ovat nuoret rakastavaiset jotka joutuvat seuraamaan lähietäisyydeltä kun heidän ystävänsä katoaa hiljalleen katalan sairauden seurauksena. Pian myös Jude alkaa oirehtia, ja yhdessä he ovat valmiita tekemään kaikkensa ettei mies unohtaisi heidän rakkauttaan.
Todella mielenkiintoisesta asetelmasta lähdettiin liikkeelle, mutta ehkä kuitenkin liian hitaasti. Alkuun toki käydään läpi kuinka tämä hurmaava pariskunta on toisiinsa rakastunut, mutta sen jälkeen poljetaan ehkä vähän liikaa paikallaan, ja toisaalta taas hypitään vähän sivuunkin. Tarina etenee osittain takaumien kautta, jotka toimivat ihan hyvin, ja loppua kohden takaumien todenperäisyys joutuu koetukselle. Pääosakaksikko on oikein hyvin roolitettu, ja parin välillä on kemiaa. Elokuvan viimeisellä kolmanneksella on jo koskettavaakin draamaa tarjolla, tosin hahmoihin ja heidän tunteisiinsa ei mielestäni keskitytä tarpeeksi parilla ensimmäisellä kolmanneksella, joten ihan huutoitkua tämä leffa ei tarjoa. Mutta aivan hyvä fiilis tästä jäi, ja uskallan kyllä suositella traagisen romantiikan ystäville.
Disney plussalta sattui silmääni tänä vuonna julkaistu kauhutrilleri Clock. Ella on 37-vuotias lapseton nainen, jolta jatkuvasti kysellään miksi tällä ei ole lapsia, ja millon hän aikoisi niitä hankkia. Ellan biologinen kello ei kuitenkaan tikitä, ja hänen miehensä suositteleekin Ellalle jotain erikoislääkäriä. Ella käy erikoislääkärillä joka kertoo että Ellan biologinen kello on totta tosiaan rikki, ja että hänellä olisi suositella tähän vaivaan semmoista erittäin kokeellista hoitomenetelmää. Ella painuu viikoksi hoitoon, jossa hänelle syötetään ja juotetaan ties mitä myrkkyjä, ja lopuksi Ellan pyhimpään asennetaan vielä joku outo kapistus. Miehelleen tästä ei tietenkään kerrota mitään. Pian kotiutumisen jälkeen lääkityksen sivuoireet iskevät ja Ella alkaakin näkemään kummallisia näkyjä ja käyttäytyy muutenkin oudosti.
Clock ei ole hyvä elokuva. Ei edes ihan ok. Se on itseasiassa melkoisen mitäänsanomaton ja tylsä. Kauhua/jännitystä tässä ei ole nimeksikään. Tai no pari kertaa yritetään säikytellä, mutta kun minkäänlaista työtä ei tehdä sitä ennen jännitteen rakentamiseksi, niin aika tuhnuksi jää säikyttelyt. Elokuva on myös luultavasti tehty nakkibudjetilla, sen verran huonoa näyttelijää tästä löytyy. Audiovisuaaliselta puolelta on turha odottaa minkäänlaista kunnianhimoa. Leffan hahmot ovat myös melkoisen omituisella logiikalla varustettuja, eikä kanssaihmistä arvosteta minkään vertaa. En voi suositella. Elokuvassa muuten vilahtaa penis.
Sitten vielä yksi leffa tähän viikkoon. Netflixin jo pitkään minulle tyrkyttämä Mine. Mike ja Tommy ovat tarkka-ampujapari, jotka ovat aavikolla suorittamassa terroristin eliminointitehtävää. Hommat kuitenkin perkelöityy siten että kaksikko joutuu pakenemaan henkensä edestä pitkin aavikkoa. Kunnes perkelöityminen nousee toiseen potenssiin ja Tommy astuu miinaan menettäen molemmat jalkansa. Mike on vain hiukan onnekkaampi, sillä hän astuu myös miinaan, mutta huomaa tilanteen ajoissa ja jättää jalkansa miinan päälle jolloin se ei laukea. Oikeastihan miinat eivät toimi näin muutenkuin elokuvissa, mutta menkööt nyt tämän kerran. Mike soittelee esihenkilölleen että nyt on ihan helvetin ikävä tilanne ja tulkaahan hakemaan pois. Majuri ilmoittaa että kyllähän me tullaan mutta menee 52 tuntia. Alkaa mahdottomalta vaikuttava selviytymistaistelu.
Ihan mielenkiintoiset asetelmat oli tässäkin alkuun. Pyssyt ja sotahommat kiinnostelee kuitenkin noin yleisesti elokuvissa paljonkin. Mutta sotahommat jäivät ihan leffan alkuun, ja sen jälkeen katsellaan puolitoista tuntia kun Arnie Hammer on paikoillaan aavikolla. Ja ei siinä, voisihan sekin olla ihan mielenkiintoista, mutta nyt se ei ikävä kyllä ole sitä. Mike näkee jos jonkinmoista näkyä kun pää pehmenee unen puutteesta ja nestehukasta johtuen. Takaumia, kuviteltuja keskusteluja ruumiin kanssa, olemattomia ihmisiä auttamassa pois pínteestä. Ainoa valopilkku on Miken kotona huolissaan oleva tyttöystävä Jenny, jota näyttelee ihastuttava Annabelle Wallis. Ei tämä nyt kuitenkaan ihan toivottoman huono elokuva ole, ja pisteet siitä että on yritetty jotain erilaista. Toteutus vain jää nyt hieman vaisuksi ja ylimittaiseksi.
Satunnaistoisto 