Hampuusi: Katselin SkyShowtimen valikoimiin tupsahtaneen fantasiaelokuvan Green knight. Tämä vuoden 2021 keskiaikainen miekka ja kypärä elokuva on David Loweryn ohjaama ja kirjoittama. Elokuva kertoo Kuningas Arthurin ja pyöreän pöydän ritareiden sivutarinan, jossa Arthurin siskonpoika, Gawain, hyväksyy Sormusten herrasta tutun Entin kaltaisen, mystisen vihreän jättiläisen haasteen ja se vie hänet lopulta henkisen kasvun matkalle, jossa hän taistelee pelkojansa vastaan. Dev Patel on hyvä pääosassa epävarmana ja hämilläänkin olevana Gawainina, joka ei varsinaisesti ole sankariainesta, vaikka hänen äitinsä näkee hänestä tulevan jopa kuninkaan aikanaan.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Lowery on luonut, englannissa äärimmäisen tutun runon inspiroimana, unenomaisen ja viipyilevän fantasiaelokuvan, joka on visuaalisesti hieno, eikä mässäile taisteluilla. Miekoilla kalistelun sijaan elokuva tarjoileekin pohdittavaksi inhimillisyyttä ja sankaruutta, muttei anna valmiita vastauksia, vaan kehää kiertävässä ja symboliikan täyteisessä myyttisessä fantasiamaailmassa katsoja joutuu itse tekemään johtopäätöksensä. Elokuvan viimeinen vartti on joko filosofinen huipennus tai liian runollinen ja liian taiteellinen. Minä en osaa nyt ensikatselun perusteella sanoa kumpi, vaan jämähdän siihen välimaastoon, mutta lopputulos on omaperäinen moraalitarina ja hyvä fantasiaelokuva, joka keräsi suitsutusta ilmestyessään. Joten aikuisemman fantasian ystävät olkaa hyvä.
Maanantaina Yle Areenan kataloogin lisättiin kehuttu Karaokeparatiisi, jota olin jo odotellutkin. Kyseessä on siis Einari Paakkasen ohjaama ja kirjoittama dokumenttielokuva vuodelta 2022. Dokumentti kertoo tavallisista ihmisistä, joita karaoke auttaa jaksamaan elämässä paremmin, mutta käsittelee muutenkin suomalaisten sielunmaisemaa karaoken näkökulmasta, avaten samalla suomalaista karaokekulttuuria. Elokuvasta päälimmäisenä jäi mieleen, ettei aina ole väliä laulaako karaokea yleisölle vai itekseen, kapakissa vai missä tahansa, niin siihen voi kanavoida paljon tunteita ja avata sitä kautta kanavan puhua niistä. Karaoke tarjoaa ihmisille kappaleen mittaisen palasen eskapismia.
Dokumentista huokuu aitous ja se on mielenkiintoista seurattavaa. Tätä dokkaria kehuttiinkin minulle jo viime vuonna ilmestyessään ystävieni toimesta, joten olisi pitänyt osata odottaa hyvää tai siis näin hyvää. Nimittäin hyvähän tämä oli. Sillä dokumentti onnistuu pitämään aiheensa tarpeeksi rajattuna, jottei se lähde rönsyileimään, keskittyen kertomaan neljä hyvin erilaista tarinaa. Ja ennen kaikkea dokumentaristi Paakkanen on luonut lämminhenkisen dokumentin, jossa on ripaus melankoliaa ja joka on sekä hauska, että koskettava. Eikä takuulla jätä katsojaansa kylmäksi ja vaikken itse harrasta karaokea, niin nyt katson sen harrastajia aavistuksen uudella tavalla. Tätä on helppo suositella dokumenttien ystäville.
Hattara: Darren Aronofskyn uusin leffa, The Whale, sai mut tuntemaan vähän ällötystä, pienesti pelotusta, hippusen iloa ja paljon surua.
Leffa kertoo sairaalloisen ylipainoisesta yliopisto-opettajasta, joka on kotinsa vanki. Brendan Fraser tekee päähenkilönä mielettömän hyvän ja uskottavan roolisuorituksen ja ansaitsee kyllä tällä Oscarinsa.
Mä kiinnitin elokuvan äänimaailmaan paljon huomiota, hyvällä tavalla. Monessa kohtauksessa musiikilla on iso vaikutus tunnelman painostavuudessa. Hyvä Rob Simonsen!
Vaikka elokuva sijoittuu ajallisesti yhteen viikkoon ja tapahtumat yhteen huoneeseen, onnistuu se säilyttämään tiiviin tunnelmansa. Suosittelen katsomaan, mutta en veisi deittiä tähän leffaan ekoille treffeille.
Nukahtamiskertoja: 0
Hevoshuutaja: Meikäläinen se ei ole taas ehtinyt oikein katselemaan mitään. Tai no Mandaloriania ja Ted Lassoa tulee tietysti seurattua viikottain, mutta niistä enemmän sitten kun sarjojen kaudet tulevat päätökseen. Pääosin illat ovat menneet nintendon Animal Crossing-pelin parissa. Ja siinä onkin sellainen urakka että ei ihan heti ole päättymässä. Mutta yhden elokuvan sain kuitenkin viikon aikana katseltua, nimittäin Disney plussaan lisättiin vastikään tositapahtumiin perustuva rikosjännäri Boston Strangler. Eletään 60-luvun alkua ja Bostonissa on kuristettu useita naisia, ilman että näiden rikosten yhteyttä toisiinsa on huomattu. Toimittaja Loretta McLaughlin (Keira Knightley) onnistuu kuitenkin yhdistämään murhat toisiinsa, ja yhdessä kollegansa Jean Colen (Carrie Coon) kanssa alkaa raportoimaan Bostonin kuristajasta edustamaansa sanomalehteen. Työ ei jää pelkkään kirjoitteluun vaan naiset pyrkivät myös selvittämään syyllistä kun poliisista ei siihen tunnu olevan. Toimittajakaksikon työtä ei helpota jatkuva tytöttely ja väheksyntä vanhojen setämiestoimittajien toimesta.
Jotenkin odotin tämän olevan Zodiacin kaltainen sarjamurhaajajännäri, mutta jouduin pettymään aika rajusti. Boston Strangler on sekä rikoselokuva, että myös kertomus kahden vahvan naisen taistelusta miehisen alan pyörteissä. Kumpikin näistä puolista jää vähän kädenlämpöiseksi, eikä minkäänlaista jännitystä tai draamaa oiken pääse syntymään. Pääosakaksikko vetää aivan hyvät suoritukset, ja varsinkin Carrie Coonia on mukava nähdä elokuvissa, vaikka Keira Knightley varastaakin suurimman osan ruutuajasta. Elokuvan yleisilme on melkoisen harmaa, eikä ohjaaja juurikaan irroittele, joten leffa etenee kuin kiskoilla alusta loppuun. *Pieni spoiler* Lopuksi elokuva esittää oman teoriansa tapahtuneesta, kaikkiin murhiin kun ei ole koskaan löydetty varmaa syyllistä. Elokuvakokemusta se ei mitenkään kuitenkaan haitannut kun ennakkoon en asiasta mitään tiennyt *spoiler päättyy* Boston Strangler on harmillisen kunnianhimoton elokuva, ja se vaikuttaakin juuri siltä kuin Disney olisi tilannut elokuvatehtaasta ”jonku sarjamurhaajaleffan”, ja sitten ovat saaneet juuri sitä ovat tilanneetkin. Elokuva ei ole sinänsä huono, mutta kuitenkin aika mitäänsanomaton. Mutta kyllä tämä varmasti osalle katsojista toimii paremmin kuin minulle, joten ei tämän kanssa välttämättä aika mene hukkaan.
Hampuusi: Katselin tässä talvilomalla vielä viime joulukuussa ilmestyneen Musta valo sarjan C-Moren kataloogista. Kyseessä on 6-osainen jännityssarja, jossa kovia kokeneen perheen, pohjimmiltaan hyvä poika, on sotkeutunut rikosvyyhtiin ja sekä poliisi äiti, että yliopisto proffa isä yrittävät omilla tahoillaan peitellä hänen tekojaan. Maria Sid ja Samuli Edelmann ovat pääosassa hyviä vanhempina, jotka ovat vaarassa sotkeutua omiin valheisiinsa ja joutua vielä pahempiin ongelmiin. Tommi Korpela on karismaattinen pelättynä rikollisena, jolla on menneisyys Maria Sidin näyttelemän poliisin kanssa.
Sarja on mukava sekoitus rikosjännäriä ja perhedraama, jossa katsotaan miten pitkälle vanhemmat ovat valmiita menemään suojellakseen lastaan. Samalla katsoja pääsee puntaroimaan omia moraalikäsityksiään. On totta, ettei tässä kliseiltä vältytä, eikä kaikki käänteet ole uskottavia, mutta niitä ei ole aikaa jäädä murehtimaan, kun verkko päähahmojen ympärillä alkaa pikkuhiljaa kiristymään. Myös perheidylli on vaarassa murentua, kun menneisyys palaa kummittelemaan ja kolmiodraama nostaa päätään. Lopputuloksena on suoraviivainen jännäri, jonka kerronnassa on imua ja sen vauhdissa antaa heikkoudet anteeksi. Näimpä tätä voi suositella kotimaisten sarjojen ystäville.
Näihin kuviin ja tunnelmiin hyvää viikonloppua!
Satunnaistoisto 