Hampuusi: Alkuvuoden kovimmalla ennakkopöhinällä HBO Maxille tullut, Last of Us:n, eka kausi on nyt tullut päätökseensä. 9-osainen eka kausi kertoo miten elämän kyynnistämä keski-ikäinen mies lähtee viemään teinityttöä, joka voi olla ihmiskunnan viimeinen toivo, pandemian runteleman Amerikan toiselle puolelle. Siinä siis idea ängettynä hasselpähkinän kuoreen. Sarjan eka jakson jälkeen kirjoitin tällä palstalla ensitunnelmista tähän tyyliin. -”Sarja alkaa ahdistavalla sieni-monologilla ja lyö heti synkät alkutahdit tarinalle. Pian puolitoista tuntisen jakson päästyään vauhtiin, päähenkilön tarina saa traagisen käänteen, joten tummat sävyt eivät näytä väistyvän toivon pilkahdusten tieltä. Sarjan post-apokalyptinen maailma on autioitunut ja rujo. Kyseessä on siis kylmä ja kolkko dystopia. En ole pelimiehiä, joten Last of Us peliä en ole pelannut, enkä tiedä mitä tuleman pitää, mutta jos pitää jotain päätellä, niin meininki jatkuu synkkänä ja toivottomana, joten tämä zombie-kauhudraama sarja on näillä näkymin mun juttu, mutta ehkä palataan tähän sitten kun kausi saadaan päätökseen.”
Nyt siis eka kausi on paketissa ja toiselle ja käsitteeksi jo kolmannellekin kaudelle on näytetty vihreää valoa HBO:n toimesta. Rikkoihan Last of Us kaikki HBO:n katsojaennätykset, mutta mikäs on meikämuskettisoturin lopullinen tuomio? No sanotaan heti kättelyssä, että kyseessähän on kovan luokan sarja. Tämä ei ollut niin synkkä ja lohduton kuin ajattelin. Sillä sarjan päähahmot on mantereen läpi, vaarallista matkaa taittavat Joel ja Ellie, mutta heidän tarinansa rinnalla jaksoissa kerrotaan traagisista ihmiskohtaloista, sysäten pääkaksikkoa välillä sivuosaan, mutta niissä tarinoissa on mukana muun muuassa rakkautta ja lämpöä. Muutenkin selviytymistaistelun ympärille rakennetun tarinan polttoaineena ja kantavana voimana toimii pääkaksikon lämpimäksi isä-tytär suhteeksi muodostuva draamankaari. Eikä suinkaan Zombie-lahtaus, mutta Pedro Pascal:han on kuin luotu tälläiseen rooliin, jossa muodostaa isä suhteen suojelemaansa lapsihahmoon. Nimittäin näytteleehän hän myös Mandoa Mandalorianissa. Bella Ramsey täydentää pääparin onnistuneesti Ellienä ja hänen ja Pedro Pascalin väliset kemiat toimivat hienosti yhteen. Näimpä lopputuloksena onkin yllättävän tunteellinen ja varsin tiivis, mutta hienosti kerrottu paketti, jonka keskiössä on ihminen ja ihmissuhteet. Olisin mielelläni katsonut tätä vielä lisääkin, muttei auta kuin jäädä odottelemaan toista kautta. Suosittelen lämpimästi.
Hevoshuutaja: Noniin, siinä Hampuusi kävikin tärkeimmät asiat ansiokkaasti läpi, mutta jos mäkin nyt tähän sitten muutaman sanasen. Munhan siis oli tarkoitus pelata ensin läpi se peli, mutta kun sen tietokonejulkaisu siirtyi maaliskuun alusta maaliskuun loppuun, päätin aloittaa sarjan katselun. Varsinkin kun joka puolella tuli vastaan kehuvia arvioita sarjasta. Ja olihan tämä hyvä sarja. Maailman luomiseen on selvästi käytetty aikaa ja rahaa, ja se näyttää todella hienolta. Sarjan pääosakaksikko on valittu aivan nappiin, kumpikin vetää loistavat roolit, ja kahdenkeskisissä keskusteluissa Pedrolla ja Bellalla tuntuu olevan erityinen sanaton yhteys. Muitakin hyviä hahmoja ruudulla nähdään, mutta harmittavasti näistä suurin osa siirtyy sarjan aikana ajasta ikuisuuteen. Toisaalta mikä estää näiden hahmojen paluun takaumajaksojen muodossa.
Sitten hieman kriittisempääkin pohdintaa. Ensinnäkin Last of Us olisi saanut olla paljon pidempi. Kun kerran on luotu näin hieno maailma ja hahmot, olisi niitä mieluusti katsellut enemmänkin. Joelin ja Ellien suhteen kehittymistä olisi ollut mukava seurata heidän siirtyessä paikasta toiseen, ihan semmoisissa pienissäkin sattumuksissa matkan varrella. Nyt matkat taittuivat silmänräpäyksessä, ja vaaralliseksi kuviteltu päivien taival ohitettiin sekunnissa. Sarjan tekeminen ei varmasti ollut halpaa, ja kun vastaanotostakaan ei ollut tietoa, niin ehkä näissä ei sitten otettu isompia riskejä. Ja käsittääkseni sarja seurasi aika hyvin pelin tapahtumia, joten siinäkin mielessä ymmärrettävää että omia lisäyksiä ei lähdetty tekemään. Mutta kun ei ole peliä pelannut, niin hahmoihin ja paikkohin ei ole muodostunut sellaista sidettä kuten pelin pelanneilla. Varsinkin kun 40min jakson aikana esitellään uusia hahmoja, jotka kuolevat jakson päätteeksi, ei heidän kohtaloistaan välitä samalla tavalla, kuin jos olisi viettänyt hahmojen kanssa useamman tunnin pelatessa. Nyt kun sarja on katsottu niin en oikein tiedä onko pelin pelaaminen jälkikäteen järkevää kun kaikki suurimmat käänteet on etukäteen tiedossa. Mutta voisihan se tietysi vähän syventää hahmoja, ja on siellä varmasti paljon juttuja mitä ei sarjassa käsiteltykään.
Hampuusi: Sain nyt päätökseen Yle Areenan tuoreen, viime viikolla julkaistun, 8-osaisen rikosdraama sarjan, Pohjoisen tähti. Sarja kertoo Mari Pudaksesta, joka on rikospoliisi ja entinen nyrkkeilyn maailmanmestari. Lapin poliisin alue on suuri ja tositapahtumien innoittamat rikokset vie Marin, työparinsa kanssa ympäri lappia. Yksityiselämässä hän elää lääkärivaimonsa ja kahden lapsen kanssa, mutta äiti ja isä tuo oman mausteensa soppaan sekä myös veli, joka yrittää houkutella Maria takaisin nyrkkeilykehään, joten stressiä on tarjolla siviilissäkin. Siinä sarjan kuvio lyhyesti. Saara Kotkaniemi on pääosassa hyvä, mutta niin on koko muukin näyttelijäkatras. Sivuosista oma suosikkini oli Sari Siikander teräväkielisenä poliisipäällikkönä.
Sarja ei ole mikään rikosdraama sarjojen kruunun jalokivi, mutta oikein mukavaa viihdettä. Jokaisessa jaksossa ratkaistaan yksi rikos ja jaksojen välisenä punaisena lankana toimii nyrkkeilyuran uudelleen herättäminen ja perheen väliset kiemurat. Sarjan rikoksissa on haudan vakavia ja synkkiäkin piirteitä, mutta sarjan yleistunnelma on mukavan kepeä, ei kuitenkaan sillai, että kompasteltais ihan komedian puolelle. Vaan rikos- ja draamapuoli kättelevät sulassa sovussa toisiaan ja huumori tuo siihen oman mausteensa ja tekee tunnelmasta viihtyisän. Lumista lappia hyödynnetään hyvin sarjan näyttämönä ja se tuokin oman lisänsä niin tunnelmaan kuin tarinapuoleenkin. Jaksojen tasoissa on heittelyä, mutta kokonaisuus selkeästi plussalla. Joten lopputulos on lämminhenkistä ja huumorilla maustettua pohjoista rikosdraamaa, jossa on sydän paikallaan. Näimpä tätä on helppo suositella kotimaisen ja lumisen leppoisan rikossarjojen ystäville.
Hevoshuutaja: Mysteerilento MH370 on Netflixin tuore kolmiosainen dokumenttisarja, joka käsittelee yhdeksän vuotta sitten mystisesti kadonneen lentokoneen tapausta. 8 maaliskuuta vuonna 2014 Kuala Lumpurista Pekingiin matkanneesta koneesta katkesi kaikki yhteydet, eikä siihen enää sen jälkeen saatu yhteyttä. Joistain tutkakuvista ja satelliittiyhteyksistä on kuitenkin pystytty päättelemään että kone on poikennut rajusti reitiltään, ennenkuin se oletettavasti on pudonnut mereen polttoaineen loputtua. Joitain koneen osia löydettiin myöhemmin Afrikan rannikolta, mutta mitään varmaa tietoa onnettomuuden syystä ei ole pystytty kertomaan.
Lentoturmat noin yleisesti ovat kovin kiinnostavaa kamaa, ja lentoturmatutkinta-sarjaa onkin tullut jonkin verran katseltua. Tämä ei kuitenkaan ole lähelläkään lentoturmatutkintaa. Sarja keskittyy erilaisiin teorioihin siitä mitä koneelle mahdollisesti olisi voinut käydä. Ok, no eihän siinä vielä mitään, saahan sitä spekuloida. Mutta mitä pidemmälle sarja etenee, sitä sakeammaksi teoriat käyvät. Pääroolia näyttelee jonkinlainen lentokonejournalisti Jeff Wise, jonka ensimmäinen teorian mukaan lentäjä kaappasi koneen ja ohjasi meren vieden kaikki matkustajat mennessään syvyyksiin. Sarjan edetessä Jeff kuitenkin vaihtaa mieltään pariinkin otteeseen, välillä matkustajat ovat räplänneet koneen tietoja ja kone onkin oikeasti laskeutunut Kazakstaniin, ja sitten taas asialla ovat olleet Venäläiset terroristit jotka kaappasivat koneen. Ja tämä Jeff on vielä järkevimmästä päästä. Ruudulla nähdään myös joku ranskalais”asiantuntija”, jonka mukaan yhdysvaltalaiset tutkakoneet ovat tuhonneet koneen yhteydet. Vaikka se ei ole edes teknisesti mahdollista, se ei silti tätä asiantuntijaa haittaa. Suosikkini on kuitenkin floridalaiseläkeläinen, joka päätti osallistua vapaaehtoiseen satelliittikuvien tutkintaan, koska hän harrastaa valokuvausta ja hänellä on silmää yksityiskohdille. Ja sieltähän se kone löytyikin merestä. Tai ainakin tämän vapaaehtoisen mielestä, sillä hän oikein piirtää kuviin koneen keulan ja rungon, siellähän ne kelluvat meressä. Luulin että tämä oli jonkinlainen kevennys sarjantekijöiden toimesta, mutta kun tämän horinoihin palattiin vielä myöhemmin, en voinut uskoa silmiäni. Eikä eläkeläisrouva voinut uskoa sitä että hänen internetiin postaamiaan julistuksia koneen löytymisestä ei kukaan ottanut tosissaan.
En oikein tiedä mitä sanoa tästä ”dokumentista”. Mitään uutta tietoa se ei koneen katoamisesta kerro, eikä esitä edes mitään teoriaa joka olisi yleisesti todennäköisenä pidetty. Pelkkää foliohattuista salaliittoteoriointia kaikkien kolmen jakson verran. Ensimmäisessä jaksossa uhrien omaiset ovat jonkin verran äänessä, ja ymmärrettävästi he haluaisivat tietää mitä heidän rakkailleen on tapahtunut. Onkin aika irvokasta että itkevän omaisen jälkeen ruudulla nähdään foliohattuinen hurupää kertomassa että Afrikan rannikolta löytyneet koneen osat on viety sinne tarkoituksella. MH370 on aivan käsittämätön rimanalitus netflixiltä, ja se sai minut harkitsemaan kannattaako tämmöisen paskan tuotantoa tukea kuukausitilauksen muodossa.
Viaplaysta sattui silmiini 7.6 imdb-arvosanan omaava leffa Only the Brave. Elokuva kertoo tositapahtumiin perustuvan tarinan Arizonalaisesta metsäpalojen torjuntaan erikoistuneesta palomiesryhmästä nimeltään Granite Mountain Hotshots. Leffan alussa porukka ei ole vielä Hotshots, vaan jonkinlainen aputiimi varsinaisille Hotshotseille. Ryhmän liideri Eric (Josh Brolin) on kuitenkin vakuuttunut että heistä on kovempiinkin keikkoihin, heidän on vain todistettava se. Eric tykkää ottaa riskejä, ja palkkaa tiimiinsä entisen huumeaddiktin Brendanin (Miles Teller), jonka kykyjä muut palomiehet epäilevät vahvasti. Ericin vaimo Amanda (Jennifer Connelly), on tyytymätön miehensä touhuihin, sillä mies ei ole koskaan kotona ja aina saa sydän syrjällään odottaa tuleeko mies elossa kotiin ollenkaan.
Nimekkäästä näyttelijäjoukosta huolimatta en ollut koskaan kuullutkaan tästä elokuvasta aiemmin. Ja ilmeisesti se floppasikin teattereissa aika pahasti. Tarina elokuvan taustalla ei myöskään ollut entuudestaan tuttu, joten ilman mitään odotuksia pääsin tämän kokemaan. Ja täytyy sanoa että tämä oli kyllä hyvä elokuva. En tiedä miten uskollisesti elokuvan alkupuolisko noudattelee tositapahtumia, mutta lukemani perusteella ainakin loppupuolisko tapahtui oikeasti. Palomiesleffoja ei ole tullut nähtyä varmaan yhtäkään sitten vuoden 1991 Tulimyrskyn, joten ei näitä ainakaan liikaa tehdä. Elokuvan näyttelijäkaarti tekee vakuuttavaa jälkeä ja tarina on mielenkiintoinen. Tulipalot on hienosti toteutettu ja niistä tajuaa ammatin vaarallisuuden hyvin. Elokuvan lopputekstien aikaan olin aika vakavaa poikaa, joten kyllähän tämä onnistui koskettamaan myös. Hyvä elokuva joka kannattaa ehdottomasti katsoa jos jossain vastaan tulee.
Hampuusi: Sain tällä viikolla päätökseen myös, rauhallisesti, pari kolme jaksoa viikkotahdilla katsomani, White lotus sarjan, joka löytyy HBO Maxin valikoimista. Sarjan tapahtumat sijoittuvat luksuslomakohteeseen ja siinä seurataan rikkaita vieraita sekä hotellin työntekijöitä, joiden tarinat törmää ja nivoutuu matkan varrella yhteen. Hahmokatras on mielenkiintoinen ja värikäs. Kaikki hahmot eivät ole pidettäviä, eikä heistä tarvitse pitää. Tiedän, ei kuulosta omaperäiseltä, eikä näin kerrottuna kuulosta hirveän mielenkiintoiselta, eikä myöskään saa tarttumaan sarjaan innostuneena, mutta jos jatkatte lukemista, niin ehkä mieli muuttuu, tai sitten ei, katsotaan. Pohjimmiltaan tämä on herkullinen satiiri, jossa rikas valkoinen eliitti, joutuu painimaan perusasioiden äärellä.
Sarjan meininki on mukavan outo ja siinä on kivan alakuloinen vire, joka toisella kaudella syvenee hieman surumieliseksikin. Huumori on mustaa ja teemamusiikki on häiriintyneen hypnoottinen, suorastaan maaginen. Se tuo kivaa buustia tunnelmaan ja meininkiin, joka alkaa saamaan kaoottisiakin piirteitä jaksojen edetessä ja jännitteiden kehittyessä. Tykkäsin sarjassa myös siitä, että se ei tuomitse hahmojaan eikä saarnaa heidän heikkouksistaan. He eivät ole pelkästään hyviä tai pahoja, vaan molempia. Näin he eivät myöskään jää vikoineen yksiulotteisiksi. Ensimmäisellä Havaijilaiseen rantahoteliin sijoittuvassa kaudessa on 6 jaksoa ja toisessa Sisilialaiseen luksushotelliin sijoittuvassa kaudessa on 7 jaksoa. Näin lopputuloksena on hyvä ja raikas lomasatiiri ja draamakomedia sarja, jota on helppo suositella lajityypin ystäville.
Siinäpä olikin melkein kaikki. Nimittäin jäljellä on enää keikkakertomus. Sillä käväsin viime viikon launtainan Kulttuuritalolla kuuntelemssa Ismo Alankoa. Aloitetaan siitä, ettänIsmo Alanko on minun silmissäni suurimpia musiikillisia neroja. Se miten hän tekee erikoisia sävellajin vaihtoja ja leikittelee riitasoinnuilla on täysin poikkeuksellista ja originellia. Eikä siinä vielä kaikki, vaan hän on sanoittajana velho tai oikeastaan hän on laulava runoilija. Sillä Ismon lyriikat ovat enemmänkin kiehtovia runoja, kuin sanoituksia. Hän on taiteilija sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän on musiikillinen kameleontti, joka ei ole jäänyt tarpomaan paikoilleen, missään vaiheessa uraansa, vaan uusiutunut ja luonut nahkansa joka levyllä. Hän on Rock-ikoni ja Suomen kansallisaarre, joka ei lopeta antamistaan.
Nyt keikan alkaessa heti ensisävelestä iski kylmät väreet kehon läpi. Ismo oli vanhentunut arvokkaasti ja hänellä oli Kemin kaupungintalon kokoinen karisma. Keikan ensimmäisen tunnin aikana soitettiin uusi levy, Me olemme ihme, kokonaan läpi ja niin hyvä kuin se onkin, niin livenä se oli vielä parempi. Siihen tuli ihan uutta ilmavuutta ja mahtipontisuutta. Aikakautena jolloin tehdään lähinnä biisejä, niin onneksi on vielä taiteilijoita, jotka tekevät hienon albumi kokonaisuuden. Uskomatonta miten Ismo on edelleen kiinni tässä ajassa, eikä ole vuosikymmenten myötä ummehtunut yhtään, vaan pysty uusiutumaan taas jälleen kerran ja olemaan raikas.
Ismoa lainatakseni, kun uusi levy oli soitettu läpi niin alettiin sekoilemaan edellisillä vuosikymmenenillä ja voi veljet. Voi veljet, sanon minä uudestaankin. Sieltä tuli sellaista hittikimaraa ja vähemmän kuultuja helmejä sekä kotimaisten rock-klassikoiden rytkettä, että sitä on vaikea käsittää. Se räjäytti Kulttuuritalon katon ilmaan ja jos minulla on 62 vuotiaana vielä tuollaista energiaa niin olen todella suuresti yllättänyt. Ismo oli kasannut ympärilleen tosi monipuolisen ja taitavan, El Mosquito, bändin, joka mahdollisti tämän upean kahden ja puolen tunnin spektaakkelin. Ismosta ja koko bändistä huokui soittamisen ilo. Aivan käsittämättömän kova keikka ja se on vähättelyä. Tämä oli jotain poikkeuksellista ja yhtäkkiä 42€:n piljetti tuntui tarjoushinnalta. Ja nyt heippati heit kaikille sekä hyvää viikonloppua!
Satunnaistoisto 