Hattara: *Luonnon eläinlapset* (Netflix) Mahtavaa unikamaa! Toimii bussissa, sohvalla ja parhaiten pääset nauttimaan tästä tietysti sängyssä. Muuta et tarvitse. Sarja koostuu kuudesta jaksosta, joissa seikkailee eläinkunnan pienokaisia laidasta laitaan. Osaa eläimistä seurataan useammassa jaksossa, osa vain vilahtaa mukana. Omat suosikkini olivat ajelehtiva Kesari-saukko, urhea Tabo-hylje sekä tuhmuri käki.
Älä missään nimessä erehdy kyseenalaistamaan, mistä tuotantotiimi tietää kaikkien eläinvauvojen nimet tai tunnetilat. Keskity seuraamaan mielettömiä maisemia ja eläinkunnan ihmeitä.
Ohjelman äänenä toimii Helena Bonham Carter, joka ei tuo kylläkään mitään muuta lisäarvoa ohjelmalle, kuin että pidän Helenasta. Ja ilmeisen hyvin hän lukee, sillä en kiinnittänyt ääneen mitään erikoista huomiota. Miellyttävän lempeä puhe ehkäpä edesauttoi nukahtamisissa.
Sarjan katsominen vei arviolta noin kolmisenkymmentä kertaa, mikä kertoo todella hyvästä nukahtamisprosentista. Odotan innolla jatkoa tälle.
Nukahtamiskertoja: JOKAINEN KATSELUKERTA
Hampuusi: Katselin Yle Areenan valikoimista Brittiläisen rikossarjan, Saalistajat (We hunt together). Sarjassa alkaa löytymään miehiä kuolleena ja murhia laitetaan ratkomaan yhteensopimaton poliisipari. Siinä sarjan idea ängettynä yhteen virkkeeseen, mutta noin esitettynä tämä kuulostaa siltä, että tämmösiä sarjoja on 13 tusinassa. Vaan eipä ole. Tämä nousee esiin massasta tuomalla tarinaan mielenkiintoisia psykologisia näkökulmia ja tarjoilemalla aina välillä pieniä yllätyksiä. Sarjan tunnelmassa on myös jotain todella kiehtovaa ja soundtrack toimii hyvin. Eve Myles ja Babou Ceesay ovat mainioita ihan erilaisina poliiseina, kuten myös Hermione Corfield miehiä pikkusormensa ympärille kietovana sosiopaattina. Kun hahmot on vielä hyvin kirjoitettu ja tarina vie mukanaan, niin sarjaa oli kiva katsella ja mitä useamman jakson katsoi, niin sarjan intro alkoi tuntumaan jotenkin synkän lumoavalta. Jokatapauksessa tutuista aineksista on saatu sopivasti omaperäinen keitos. Sarjaa on tällä hetkellä tehty kaksi kautta. Molemmat kuuden jakson kaudet löytyvät Yle Areenasta, ainakin toistaiseksi. Niin sanottu päätarina ja jännitystä ylläpitänyt kissa-hiiri-leikki tulee päätökseensä toisen kauden loputtua, mutta jättää silti oven auki mahdolliselle jatkolle. Niin tai näin, voin suositella tätä Britti rikossarjojen ystäville.
Jatkoin Brittiläisissä merkeissä katselurintamalla ja tarkastin myös State of the union nimisen draamasarjan Disney+:n kataloogista. Sarja kertoo ongelmissa olevasta parisuhteesta. Jaksot ovat napakoita 10 minuutin mittaisia pläjäyksiä, joissa pariskunta tapaa joka viikko pubissa juuri ennen parisuhdeterapiaansa ja käyvät keskustelua juoman ohessa. Sarja on siis varsin dialogi-painotteinen, eikä konsepti toimisi, ellei käsikirjoitus olisi mintissä ja näyttelijät priimaa. Sarja on kivan kepeä ja vaikka keskustelut iskevät välillä suoraan parisuhteen kipukohtiin, niin kaikki se toteutetaan, niin ettei lämmin tunnelma kärsi. On mukava seurata miten jaksojen välillä hahmot oppivat parisuhteestaan ja itsestään. Kaikki tämä tapahtuu vielä jotenkin luontevasti ja siinä on helppo elää mukana.
Sarjasta on kaksi 10 jakson kautta. Ensimmäisellä kaudella pääosassa on Chris O’Dowd ja Rosamund Pike. He hoitavat homman kotiin hienosti. Toisella kaudella pariskunta vaihtuu ja kohtaamispaikkakin vaihtuu pubista kahvioon. Näin meininki pysyy raikkaana. Toisen kauden mainiona pääparina on Brendan Gleeson sekä Patricia Clarkson. Sarjan takaa löytyy englantilainen kirjailija Nick Hornby ja hänen kirjoistaan tykästyneenä voinkin todeta, että hänen kädenjälkensä näkyy sarjassa pelkästään positiivisella tavalla. Näin lopputuloksena on sarja, joka tarkkailee parisuhdetta arkisesti, mutta lämmöllä ja hauskallakin tavalla. Samalla monesti jääkin harmittamaan kun jaksot ovat niin pirun lyhkäsiä, mutta aina on parempi jäädä kaipaamaan lisää, kuin odotella loppua. Joten pistän tästä suosituksen Brittiviihteen ystäville.
Vaihdetaan sujuvasti kirjarintamalle, sillä luin Arttu Tuomisen Vaiettu kirjan. Ei ole ensimmäinen kerta kun lähden suosittelemaan Artun dekkaria, eikä varmasti viimeinen. Tämän Delta-sarjan kolmannen osan kanssahan kävi niin, että olin ajatellut, jos lukis viikonloppuna puoleen väliin, saisi sillai kirjan hyvälle mallille alkuviikkoa silmällä pitäen, mutta ahminkin koko kirjan viikonlopun aikana. Niin hyvästä teoksesta oli jälleen Artun kohdalla kysymys. Kirjan tarina alkaa kun 97-vuotiaan sotaveteraanin, Albert Kangasharjun, kimppuun hyökätään, tarkoituksenaan hirttää hänet. Porin poliisi alkaa tutkimaan tapausta ja tilanne mutkistuu, kun jäljet johtavat suomalaisiin SS-miehiin ja vanhoihin sotarikoksiin. Siinä pelin henki lyhyesti.
Arttu Tuominen on mun lemppari dekkarikirjailija, sillä hänen dekkarinsa, eivät ole pelkästään dekkareita, vaan niin paljon muutakin. Ne ovat moniulotteisia teoksia. Toki tässäkin rikos on tarinan pihvi, mutta sen ympärille kasataan lisukkeiksi inhimillistä henkilödraamaa ja moraalisia kysymyksiä pohdittavaksi. Rikostarinan kanssa rinnalla kuljetaan varsin elävästi takaumana sotaromaanin kaltaista tarinaa toisesta maailmansodasta, jossa ihmisyys katoaa sodan mielettömyyden keskellä. Vaikka kirjan perusvire on synkkä ja se tarttuu kipukohtiin, niin Arttu käsittelee sitä tietynlaisella lämmöllä ja ymmärryksellä, rakentaen tarinastaan hienosti ehjän ja tyylikkään kouraisevan kokonaisuuden. Sen lisäksi kun Artun tyyli kirjoittaa on koukuttava ja tekstissä on imua, niin kirjaa on monesti vaikea laskea käsistään.
Hevoshuutaja: Meikä sai vihdoin päätökseen jo aiemmin mainitsemani Tulsa Kingin. Tässä Sylvester Stallone esittää gangsteria joka on juuri vapautunut 25 vuoden linnareissulta. Mafiaperhe lähettää Sylvesterin Tulsaan Oklahomaan tekemään bisnestä. Pikkukaupungissa bisneksen teko ei ole mitään lasten leikkiä, mutta niin vain Syltty saa homman toimimaan. Kunnes paikallinen moottoripyöräjengi, FBI sekä myös oma mafiaperhe alkavat laittamaan kapuloita rattaisiin.
Tulsa Kingin ensimmäiset jaksot olivat aivan viihdyttäviä, ja niissä oli jonkin verran järkeäkin, mutta mitä pidemmälle sarja eteni, sitä pöljemmäksi meno muuttui. Sarja loppui yllättäen jo yhdeksänteen jaksoon, joka oli kaiken lisäksi vain puolen tunnin mittainen. Luin myöhemmin että jaksoja olisi pitänyt olla vielä 1 tai 2 lisää, mutta jostain syystä homma vedettiin sitten yhtäkkiä pakettiin. Viimeinen jakso oli myös kohtalaisen typeryttävää katsottavaa, joten ei Tulsa Kingistä jäänyt kovinkaan hyvä maku. Stallonella alkaa olemaan jo sen verran ikää että en ihan täysillä usko sarjan enää edes jatkuvan, vaikka sellaista varmasti onkin suunniteltu. Tulsa King menee kevyenä viihteenä kunhan sitä ei vain ota liian vakavasti, mutta ei tästä työpaikan kahvitauoilla juurikaan riitä keskusteltavaa.
Netflixiin lisättiin juuri vuonna 2017 julkaistu elokuva Bushwick. New Yorkilainen nuoripari Lucy ja Arturo ovat matkalla anoppilaan, kun yhtäkkiä metroaseman yläpuolelta alkaa kuulumaan kummia. Pian portaita alas juoksee palava mies ja kuulostaa kuin maanpinnalla ammuskeltaisiin. Mitä merkillistä on meneillään? Noh, Arturo käy kurkkaamassa ja pääsee hengestään samoin tein. Lucy on syvästi ihmeissään ja suunnistaa ulos. Kadut ovat täynnä mustiin pukeutuneita sotilaita jotka pistävät kylmäksi kaikki jotka sattuvat eteen. Lucy kompuroi jonkin talon kellariin ja joutuu kiipeliin, kunnes yhtäkkiä paikalle pölähtää raamikas pelastaja Stupe, joka esittelee itsensä talonmieheksi. Kaksikko jatkaa matkaa yhdessä, joutuen jatkuvasti vaarallisiin tilanteisiin. Onneksi Dave Bautistan esittämä Stupe paljastuukin entiseksi sotilaaksi, joten mystiset murhamiehet kadulla saavat kyytiä.
Kuulin tästä työkaveriltani, joka sanoi että et muuten Hevoshuutaja usko miten paskan leffan katsoin. Hän kertoi oikeastaan koko leffan tarinan, ja totesi vielä lopuksi että vilkaise ainakin vähän alusta miten typerä leffa on kyseessä. No mikäpä ettei, ei suoratoistoista mitään kiinnostavampaakaan tullut vastaan. Mutta eihän tämä nyt niin paska ollut kuitenkaan, tai ainakin itselläni tulee nähtyä paljon huonompiakin tämän tästä. Bushwick on kuvattu siten kuin se tapahtuisi reaaliajassa, leikkauksia ei juurikaan ole, tai siis niitä ei näytetä kummemmin. Kuvaustyyli luo ihan toimivan fiiliksen elokuvaan ja täytyy nostaa hattua ohjaajalle että on näin työlääseen hommaan lähtenyt. Kaupunkia terrorisoiva paha herättää alkuun kysymyksiä, mutta mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä enemmän toivoin että sitä ei edes yritettäisi selittää mitenkään. Noh valitettavasti se selitetään, ja se on kyllä niin typerää kuultavaa että ihan ihmetellä täytyy. Noin muuten Bushwick on aika perushuttua, Dave Bautista ei toimi tässä ihan niin hyvin kuin marvel-leffoissa, ja Lucya näyttelevä Brittany Snow tekee aika normaalin suorituksen tämmöiseen elokuvaan. Kyllä tämän nyt helposti katsoo, varsinkin kunnianhimoisen kuvaustyylin takia. Elokuvan loppu ei myöskään ole aivan sitä samaa mitä näissä aina nähdään. Sipsin syömisen tekosyyksi oikein hyvä elokuva.
Loppuun vielä Disney plussasta oscar-ehdokkuudenkin napannut dokumentti Fire of Love. Katia ja Maurice Krafft olivat aviopari jonka intohimona olivat tulivuoret. Pariskunta kuoli 90-luvun alussa tehden sitä mitä rakastivat, kuvaten tulivuorenpurkausta. Dokumentti on koostettu pariskunnan aikoinaan kuvaamasta materiaalista, ja heidän televisioesiintymisistään. Puhuvia päitä ei ruudulla nähdä. Tarinan kertojaäänenä toimiva nainen tuo rauhallisuudellaan dokumenttiin miellyttävän ja kiinnostavan tunnelman. Pääosassa tässä ovat kuitenkin tulivuoret. En jotenkin pysty ymmärtämään miten aikoinaan on voitu kuvata näin hienoa materiaalia. Ja millä esimerkiksi ilmakuvat on kuvattu aikana ennen droneja. Valuva laava on jotenkin hypnoottista katseltavaa, ja varsinkin näin laadukkaasti kuvattuna. Avioparin tarina on myöskin kiintoisa, jännä ajatella että kaksi tulivuoriin yhtä intohimoisesti suhtautuvaa ihmistä tapaa toisensa ja elävät elämänsä yhdessä. Tarinan loppu ei tunnu ollenkaan niin traagiselta kun tietää että tuskin olisivat muulla tavalla halunneetkaan siirtyä ajasta ikuisuuteen. Ja olihan se ollut lähellä jo aiemminkin, nyt vain tuuri loppui. Aivan hyvä fiilistelydokumentti, jossa ei turhaan käyty Katian ja Mauricen jokaista elämänvaihetta läpi, vaan annettiin heidän elämäntyönsä puhua puolestaan.
Hampuusi: Siinä kaikki tältä erää.
Satunnaistoisto 