Hevoshuutaja: Jälleen Nintendon ylivoima on vienyt suuren osa käytettävissä olevasta vapaa-ajasta, joten suoratoistot jääneet vähiin. Mutta päätin viimeinkin aloittaa sarjan Last of Us, kun pelin pc-julkaisu siirtyi melkein kuukaudella eteenpäin. Mutta ehkä siitä sitten arviota kun sarja on saatu päätökseen. Sen sijaan saatte arvioni Gerard Butlerin elokuvasta Last Seen Alive. Willin ja Lisan avioliitto on koetuksella, ja Will on viemässä Lisaa vanhemmilleen kasaamaan ajatuksiaan. Ihan loppumatkasta pariskunta pysähtyy huoltoasemalle kun Lisan pitää heittää kepillinen ja autokin tarvitsee tankata. Will saa auton tankattua mutta Lisaa ei näy missään. Will tarkastaa koko huoltoaseman pihoineen mutta nainen pysyy edelleen hävöksissä. Nyt ovat hyvät neuvot kalliit.
Netflixiin juuri lisätty jännäri on julkaistu kai joskus viime vuonna, mutta sai nyt ensi-iltansa suoratoistopalveluissa. Last seen alive ei ole aivan niin huono kuin sen voisi kuvitella olevan kansikuvan perusteella, jossa patsastelee Gerald Butler. En oikein tiedä mitä Gerard Butlerille tapahtui, vai tapahtuiko mitään? Oliko mies edes koskaan isojen hyvien elokuvien mies? Jotenkin ajattelin että ehkä oli, mutta eipä nyt tule semmoisia oikein mieleenkään. Jokatapauksessa tämä oli kuitenkin aika tusinatavaraa. Alku oli ihan mielenkiintoinen kun jutun juoni ei vielä ihan ollut selvillä, mutta pian homma lässähti ja kohta koko tilanne olikin jo ohi. Välillä nähtiin tarpeettomia takaumia pariskunnan menneisyydestä joissa käytiin läpi miksi parisuhde oli koetuksella, nämä eivät tuoneet mitään lisäarvoa elokuvaan. Kyllä tämän kuitenkin paremman puutteessa katselee, eikä välttämättä edes hirveästi harmita jälkikäteen
Toinen vastikään netflixiin elokuva on nimeltään Crisis. Leffassa on noin 3 päähenkilöä, jotka kaikki liittyvät jollain tavalla yhdysvaltojen opiaattikriisiin. Suuri lääkefirma on lanseeraamassa uutta kipulääkettä ja Gary Oldmanin johtama tutkimusryhmä huomaa että uusi lääke on lupauksista huolimatta erittäin koukuttava. Lostin Kate näyttelee entistä kipulääkeaddiktia jonka poika joutuu myös osalliseksi laittomaan nappikauppaan, kun taas Jake on peitetehtävissä oleva nimismies joka yrittää saada kipulääkettä maahantuovat rosmot satimeen.
Tätä samaa aihetta on juuri käsitelty ainakin mainiossa Dopesick-sarjassa, Crisis vain tiivistää tarinansa pariin tuntiin. Niminäyttelijöitä vilisevä elokuva yrittää käsitellä aivan liikaa asioita, ja se jää vähän vaisuksi jokaisella osa-alueella. Tämmöiset usean hahmon tarinan yhteen niputtavat elokuvat taisivat olla taannoin enemmänkin muodissa, nyt näitä näkee harvemmin. Crisis ei ole missään nimessä huono elokuva, mutta se olisi voinut paremmalla toteutuksella olla huomattavasti parempi. Katsokaa ennemmin se Dopesick jos aihepiiri kiinnostaa.
Katselin myös uuden Jurassic Park-leffan Jurassic World Dominion. Jollain saarella on dinosauruspuisto ja sitten kaikki menee mönkään. Tarina on tainnut olla sama jo ensimmäisestä Jurassic Park-elokuvasta alkaen. Ehkä olisi aika keksiä jotain uutta. Ei näistä ole jaksanut innostua sen jälkeen kun ensimmäisen osan näki aikoinaan Keminmaan kirjaston auditoriossa. Nytkin innostus jäi niin vähäiseksi että nukahdin kesken elokuvan. Mutta sen mitä näin niin jatkuvasti oltiin porukalla tiukoissa paikoissa ja sitten pelastuttiin täpärästi. Lapsikin oli mukana. En sen kummemmin lähde tätä arvioimaan, suosittelen välttämään.
Apple Tv plussasta vuokrasin kannen perusteella Bones and All-nimisen romanttisen vampyyrileffan. Kannessa on valtavassa nosteessa oleva Timothée Chalamet jonkun naikkosen kanssa. Sen kummemmin en tarinaan perehtynyt, imdb-arvosana oli kohtuullinen joten eikun filmi pyörimään. Maren on nuori nainen, joka on joutunut eläessään muuttamaan lukuisia kertoja, sillä hänellä on ikävä salaisuus. Maren on jonkinlainen vampyyri, ja aina silloin tällöin hän ei voi vastustaa kiusausta syödä ihmislihaa. Joten elämässä väistämättä tulee välikohtauksia joiden takia hänen on isänsä kanssa muutettava toiselle paikkakunnalle. Kunnes isä ei enää jaksa, ja jättää Marenin yksin. Maren lähtee tien päälle etsiäkseen äitinsä, ja tapaa matkalla Leen, joka on myös vampyyri. Kaksikko lähtee yhdessä matkalle halki osavaltioiden, ja matkalla tavataan muitakin kohtalotovereita. Ja siinä sivussa Maren ja Lee vähän ehkä rakastuvatkin toisiinsa.
Nyt oli aika erikoinen elokuva. Pääosakaksikon suhteen kehittymistä on ilo seurata, ja elokuvassa onkin kauniita kuvia ja kaunista musiikkia tuomassa tunnelmaa. Mutta sitten taas välillä ruudulla nähdään kohtalaisen veristä meininkiä, joka muuttaa tunnelman aivan toiseksi. Roadtrip-henkinen tarina on mielenkiintoinen, ja varsinkin leffan loppupäästä tätä olisi mielestäni voinut venyttää, sillä olisin mielelläni katsonut näitä kahta kaunista ihmistä nauttimassa toisistaan. Olihan tämä näinkin aivan hyvä elokuva, eikä tule toista ihan samanlaista ainakaan heti mieleen. Pääosakaksikon lisäksi Mark Rylance tekee vahvan roolin katkerana vanhana vampyyrinä. Bones and Allia on ehkä vähän vaikea suositella kaikille, sillä elokuvassa on niin raju kontrasti kauniin ja ruman välillä. Elokuvan päätyttyä se kuitenkin pysyi mielessä pitkään, joten kyllä tämä kannatti katsoa ehdottomasti. Erityisplussa vielä lopussa kuultavalle herkälle biisille, jonka takana ovat Trent Reznor ja Atticus Ross.
Neiti Hattara: Babylon. Olin nähnyt leffasta etukäteen trailerin ja sehän olis riittänyt. Periaatteessa elokuva oli kolmeen tuntiin venytetty traileri. Juoni oli hatara. Elokuva alkoi vähän villimmillä bileillä, jossa Moulin Rouge kohtaa kokaiinin. Ja varsin sekavana juttu jatkuu tämän jälkeenkin. Leffa pikemminkin perustuu tiettyyn ajatukseen, jota kuvataan erilaisten henkilöhahmojen kautta, kuin perinteiseen, yhtenäiseen juoneen. Luultavasti tämän takia hahmot tuntuivat etäisiltä, eikä heidän kohtalonsa sinänsä kiinnostanut.
Elokuvaan oli tyrkätty groteskeja kohtauksia, joiden tarkoitus oli luultavasti iljettää, naurattaa tai ainakin herättää katsojassa jotakin tunteita. Mulla nousi lähinnä kulmakarvat, kun mietin, että eikö muuta sitten keksitty. Toki tietynlaisen tunnelman asetelmat onnistuivat luomaan.
Mutta koska asioilla on mielestäni myös hyvät puolensa, niin tässä top 3 juttua elokuvasta:
– trumpettimusiikki
– lavastus ja etenkin hienot valaisimet (ei valaistus, vaan ihan valaisimet siis LAMPUT)
– Margot Robbien hiukset
En tiedä, työntäisinkö mieluummin shampanjahuilun perseeseen vai katsoisinko leffan uudestaan.
Nukahtamiskertoja: 1
Hampuusi: Katselin viime viikon alkuun Netflixistä, tammikuun puolella julkaistun, tuoreen romanttisen komedian, Teikäläiset eli You people. Elokuva myytiin minulle mainoslauseella – ”Milleniaalien rakkaus saattaa erilaiset kulttuurit ja perheet törmäyskurssille Los Angelesissa. Edessä on myös parisuhteen kovin koitos: vanhempien tapaaminen”. Eikä siinä, vaikkei kyseessä ole oikeasti houkuttava mainosteksti, niin se pitää paikkansa ihan hyvin tässä rakkaustarinassa, jossa valkoinen juutalaistaustainen mies ja tumma muslimitaustainen nainen rakastuvat toisiinsa.
Elokuvassa siis revitään huumoria kulttuurien yhteentörmäämisestä, varsinkin siinä vaiheessa, kun pariskunnan vanhemmat astuvat mukaan kuvioon. Elokuvan tarina on todella ennalta-arvattava ja kierrättää romanttisten komedioiden peruskaavan varsin uskollisesti. Kasvutarinat käydään läpi ja pääpari saa toisensa. Ei siis mitään uutta siltä rintamalta. Tämä olisi todella helppo heittää loputtomalta tuntuvan tusina-romanttisten komedioiden joukkoon. Enkä voi tuomita, jos joku tämän sinne heittääkin, mutta kun katselin tämän Neiti Hattaran viikonloppuisten synttärijuhlien ja aamuvuoron uuvuttamana, niin siinä väsyneessä mielentilassa tämä jotenkin jaksoi viihdyttää ja naurattaakin.
Vaikka tässä on helppoja ja halpoja vitsejä, mutta mukana on myös roisia huumoria ja osuvia sutkautuksia. Elokuvan kantava voima on siltikin hyvät roolisuoritukset. Varsinkin Jonah Hill on mainio valkoisena vävykokelaana, joka joutuu appiukon grillattavaksi. Siitä onkin helppo nostaa seuraavana esiin, hyvässä vireessä oleva Eddie Murphy, juurikin kärkkäänä ja jäyhänä appiukkona. Muutenkin elokuva on roolitettu onnistuneesti, eikä miniäkään pääse helpolla omien appivanhempiensa puristuksessa. Toki viihtymisestäni huolimatta myönnän, että pari tuntisena tämä oli auttamattomasti liian pitkä. Elokuvaa olisi voinut saksia helposti lähelle puoltatoista tuntia, jolloin tätä olisi helpompi suositella, eikä tarvitsisi miettiä, että olinko vain liian väsynyt ja kaikessa hölmöydessään tämä toimi siksi? Vai oliko tämä oikeasti toimiva muutamine sekä hauskoine, että herttaisine hetkineen?
Olen katsellut jakso per viikko tahtia SkyShowtimen The Undeclared war sarjaa. Tämä 6-osainen draamatrilleri sarjan ensimmäisen kauden viimeinen jakso tuli viikko sitten perjantaina. Ensivuoteen eli 2024 sijoittuvassa sarjassa Venäjä alkaa hämmentämään Brittejä parlamenttivaalien kynnyksellä kybersodankäynnillä ja informaatiovaikuttamisella. Kirjainhirviöltä kuulostava GCHQ -järjestö vastaa Brittien kyberiskujen torjunnasta ja yrittää ratkoa tilannetta parhaansa mukaan. Siinä sarjan idea lyhyesti. Vaikka sarjan pääosassa on nuorempaa ja tuntemattomampaa kaartia, niin sivuosista pystyy bongaamaan tutumpia brittinimiä, kuten esim. Simon Pegg.
Maailman politiikka on sillä mallilla, että Ukrainassa käydään ihan oikeaa sotaa ja ihmisiä kuolee. Silti tämäkin on ajankohtainen sarja, vaikka taistelut käydäänkin näyttöpäätteiden koodiriveillä. Sarja pelaa hyvin, yleisesti tiedossa olevien, kybersodankäynnin peloilla ja uhkakuvilla ja näin tarina tempaisee mukaansa. Sarjan jännite kantaa pääasiassa hyvin, mitä nyt ihmissuhdekuviot välillä jarruttaa menoa, muttei liiaksi. Sarjan ajankohtaisuus näkyy Venäjän toimien lisäksi, myös maailmankuvassa, jossa pandemian ja ilmastonmuutoksen vaikutukset ilmapiirissä ovat esillä. Ensimmäinen kausi jättää tarinan kesken ja odottamaan jatkoa, jota en tiedä milloin on tulossa, mutta jokatapauksessa ainakin tämä eka kausi oli aivan mielenkiintoista teknotrilleriä.
Luin Juri Nummelinin kirjoittaman Suomalaisen elokuvan lyhyt historia -kirjan. Juri käy kirjassaan sujuvasti läpi kotimaisen elokuvan taipaleen aina mykkäelokuvista tähän päivään asti, tai oikeastaan johonkin kohtaa viime vuotta asti, mutta kuitenkin. Kyseessä ei ole syvällisesti aiheeseen sukeltava teos, vaan ennemminkin sellainen yleisopas, kotimaisesta elokuvasta kiinnostuneelle. Kirja käy napakasti läpi kaikki kotimaisen elokuvan aikakaudet sekä vaiheet ja esittelee niiden tärkeimmät elokuvat, ohjaajat sekä näyttelijät.
Kirja on jaettu lukuihin aikakausien mukaan ja luvut ovat mukavan simppeleitä ja helppolukuisia. Juri tuo historian kirjassaan esiin omia mietteitään asioista ja näin kerronta ei ole pelkkää wikipedia-artikkelia tai muuten kaavamaista, vaan mukana on raikkaitakin ajatuksia ja näkemyksiä. Toki kun kyseessä ei ole kaikenkattava tutkielma, niin välillä sorrutaan kuivahkoon luettelomaiseen läpikäymiseen, mutta kokonaisuutena kirja auttaa ymmärtämään kotimaisen elokuvan historiaa ja sitomaan elokuvia yhteen osaksi aikakauttansa. Näimpä tämä on toimiva katsaus aiheeseensa.
Kirjan innoittamana ajattelinkin alkaa käymään läpi kotimaisen elokuvien ”klassikoita”. En kuitenkaan aikojen alusta mykkäelokuvista lähtien vaan 1940-luvulta alkaen, ja niistäkin niitä, joita en ole nähnyt ollenkaan tai ainakaan aikuisiällä. Joten perinteiset Tuntemattomat sotilaat, Komisario Palmut, Kaurismäet ja niin edelleen jää tässä kohtaa väliin. Saatan tällä palstalla käydä läpi jonkin verran, näitä vanhoja kotimaisia elokuvia, joita katson, kaikkien tuoreiden teoksien lisäksi.
Aloinkin tuumasta toimeen ja hain kirjastosta pari ensimmäistä leffaa katsottavaksi. Aloitin kotimaisiin klassikoihin tutustumisen Kulkurin valssi elokuvasta. Mainittakoon, että olin varmaan nähnyt tämän lapsena ainakin osittain. Nimittäin jotain tuttua tässä oli, mutta se siitä. Tämä Toivon Särkän ohjaama ja Mika Waltarin kirjoittama vuoden 1941 romanttinen elokuva on kaikkien aikojen toiseksi katsotuin elokuva Suomessa. Sillä se keräsi elokuvateatteriin kaikkiaan n.1,4 miljoonaa katsojaa. Elokuvassa suomalainen aatelinen pakenee venäjältä takaisin suomeen kaksintaistelun jälkeen. Hän tekeytyy kulkuriksi, jottei tulisi tunnistetuksi ja matkallaan tapaa rikkaan kartanon tyttären. Loput varmaan arvaattekin. Sillä onhan kyseessä Tauno Palon ja Ansa Ikosen tähdittämä elokuva. Hehän olivat käsite kotimaisessa elokuvassa. Tauno Palo on karismaattinen pääosassa ja kantaa elokuvan harteillaan maaliin.
Kyseessä on varsin klassinen vanha suomifilmi, niin hyvässä kuin pahassakin. Tämä on monella lailla vähän höpsö ja näytteleminen monin paikoin teatraalista. Silti tässä on sellaista vanhan ajan viehätystä. Jotenkin tämä tuo lämpimän fiiliksen ja ihastuttaa. Tässä on romantiikkaa, tunteiden vuoristorataa ja dramatiikkaa sekä muutama laulu. Elokuvassa on sellaista hyvän mielen loistoa, ettei ihme miten hyvin tämä sadunomainen tarina upposi sota-ajan ahdistamaan kansaan. Ja mikä parasta, niin tämä on kestänyt aikaa yllättävän hyvin. Nimittäin tämä on edelleen aivan toimiva paketti ja mukavan kevyttä viihdettä, vaikka repsottaakin vähän sieltä sun täältä ja on höpsö.
Toisena kotimaisen elokuvan klassikkona tartuin minulle tuntemattomaan, Hannu Lemisen ohjaamaan ja osittain kirjoittamaan Valkoiset ruusut draamaan vuodelta 1943. Elokuva kertoo naisen palavasta rakkaudesta mieheen, joka unohtaa hänet aina. Helena Kara tekee hienon roolin saavuttamattoman rakkauden murtamana naisena ja Tauno Palo on jälleen karismaattinen miespääosassa, naistenmiehen maineessa olevana kirjailijana. Pakko sanoa, että Helena ja Taunon välillä aitoa sähköä.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Leminen on luonut voimakkaan melodraaman, joka riipaisee vielä tänäkin päivänä. Tarinan lopputulema on katsojalle alusta asti selvä ja sen surumielinen tunnelma velloo vahvana läpi elokuvan. Elokuvan kerronta lipuu rauhallisesti eteenpäin antaen tunnelman levitä ulos kuvaruudusta ja antaen tarinan hengittää. Lopputuloksena on tyylikäs tragedia, jota ajan hammas ei ole pystynyt liikaa nakertamaan, ainoastaan paikoin. Edelleen vahva rakkaustarina ja tämän Tauno Palo tuplan jälkeen pitää todeta, että hyväksyisin 40-luvun Tauno Palon milloin vain uudeksi James Bondiksi.
Satunnaistoisto 