Hampuusi: Kävin katsomassa leffateatterissa, viime perjantaina ensi-iltaan tulleen, kotimaisen toimintaelokuvan, Sisu, joka on Jalmari Helanderin ohjaama sekä kirjoittama. Elokuvassa eletään toisen maailmansodan loppua, kun Suomi on sopinut Neuvostoliiton kanssa aselevosta, jonka ehtona on Natsien ajaminen pois suomesta. Samaan aikaan Aatami Korpi on päättänyt, että hän on sotansa sotinut ja löytää lapista kultaa kunnon satsin. Kun joukko natseja kiinnostuu kullasta, niin Aatami joutuu vielä kertaalleen nousemaan taisteluun. Siinä lähtöasetelmat tähän jatkosodan melskeisiin sijoittuvaan toimintapläjäykseen. Jorma Tommila on karismaattinen yrmynä ja vähäpuheisena seniorisankarina, joka on menettänyt kaiken. Oikeastaan Jormalla on laskentatavasta riippuen yks tai kaks repliikkiä koko elokuvassa, mutta viesti menee perille puhumattakin. Hän on kuin westernien myyttinen sankari. Aksel Hennie ja Jack Doolan ovat mainioita natsipahiksia.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Helander on luonut elokuvan, mikä on kuin sysimusta korpiwestern, joka on maustettu Korkeajännityksellä, Tarantinon paskiaisilla, Rambolla ja niin edelleen, ollen kuitenkin persoonallinen teos. Elokuvan tunnelma on synkkä ja sitä vaan korostaa tuomiopäivän pörinältä kuulostava ääniraita. Natsien käytettyä poltetun maan taktiikkaa, niin Lappikin näyttää vähän kuin post-apokalyptiseltä erämaalta. Mustavalkoinen hyvä-paha asetelma istuu hyvin konseptiin ja tarina on tälläiseen elokuvaan mukavan simppeli. Toiminta on graafisen väkivaltaista ja huumori mustan kieroutunutta pokerinaamaosastoa. Tähän kun lisää, että elokuva näyttää hienolta ja on ymmärretty pitää puolitoista tuntisena, eikä venytetty pilalle, niin lopputuloksena on kotimaisen toiminnan merkkiteos, josta oli helppo ja mukava innostua. Näimpä voinkin suositella tätä kaikille jotka yhtään innostui tekstini perusteella.
Hevoshuutaja: Meikäläisen viikkoa on viihdyttänyt hyvin pitkälti nintendo, joten hirveästi ei ole tullut katseltua taaskaan leffoja tai sarjoja. Netflixiltä kattelin kuitenkin juuri sinne lisätyn Stowaway-kalkkunan. Tällä samalla nimellä löytyy myös Anna Kendrickin tähdittämä avaruusjännäri, joten siihen ei tätä pidä sekoittaman. Bella on hurjan nuoruuden viettänyt nuori nainen, joka edelleen elää päivän kerrallaan, ja siinä sivussa saattaa hieman rikoksetkin maistua. Bella ei ole pitänyt isäänsä yhteyttä pariinkymmeneen vuoteen, kunnes eräänä päivänä hän saa puhelun että iskä on potkaissut tyhjää ja jättänyt naiselle perinnöksi valtavan huvijahdin. No sitähän sitten siinä katsomaan, satamassa on vastassa isän vanha työkaveri Ed, joka lupautuu myymään laivan koska Bella ei sitä halua ja inhoaa vettä muutenkin. Bella lähtee illanviettoon ja tapaa kapakissa mukavan könsikkään, jonka kanssa sitten lähdetään paatille jatkoille. Mutta yön kähmässä tummiin pukeutuneet pahikset kaappaavat laivan. Hirveä tilanne. Mukava könsikäs yrittää paeta hakeakseen apua, mutta tulokseen jää parannettavaa. Vesipelkoinen Bella ei liikkuvasta laivasta poistumista uskalla edes ajatella. Karmea tilanne.
Tää leffa menee osastoon – ”katsoin jotta teidän ei tarvisi”. Ei sillä että tältä mitään olisin odottanutkaan, Stowaway oli aikalailla sitä mitä sen pitikin olla. Eli huono toimintajännäri, johon kuitenkin on palkattu pari tunnettua nimeä jotta elokuvaa saadaan kaupaksi sen kannella. Ruby Rose on tuttu entuudestaan Orange Is the New Black-sarjasta, ja Frank Grillon olen nähnyt ainakin jossain Captain America-leffassa. Tässä kumpikin näyttelee aivan vasurilla, puhumattakaan sivuosien näyttelijöistä, jotka eivät kelpaisi suomessa edes salkkareihin extroiksi. Jännitystä tästä ei löydy, ja toiminta on vähäistä ja ankeaa ja harvat tehosteet halpoja ja epäuskottavia. Elokuva ei oikein kunnolla selitä miksi Bella ei ollut isänsä kanssa väleissä, lukuunottamatta alun takaumaa jossa Bella on pieni ja meinasi hukkua uimarannalla. Jos ymmärsin oikein niin juuri tämä oli kuitenkin syy välirikkoon, ja minua se hämmensi. En suosittele tätä kenellekään, paitsi ehkä varauksella tosi koville Ruby Rose-faneille. Ehkä Stowaway myös brenkuttelun ohessa porukalla katsottuna voisi hieman viihdyttää.
Hampuusi: Viimeisin Marvel-elokuva Black Panther: Wakanda forever lisättiin keskiviikkona Disney+:n kataloogiin ja katselin sen tuoreeltaan. Lähdetään liikkeelle siitä, että Black pantherin pääosanäyttelijä Chadwick Bosemanin kuoltua paksusuolen syöpään 2020 elokuussa. Tämän jatko-osan paletti meni paljolti uusiksi. Marvelin toimistolla päätettiin, ettei häntä korvata, vaan hahmo kuolee Bosemanin mukana ja uudelleenkirjoitetaan käsikirjoitusta suoraan lennosta. Näin elokuvassa Wakanda suree kun Black Panther eli T’Challa on kuollut. Suruprosessi on käynnissä vielä vuosi tapahtuman jälkeenkin, mutta uusi vedenalainen uhka on nousemassa. Tämä uhka aikoo ensin pyyhkiä Wakandan maan päältä ja sitten kaiken muun, joten suru pois ja kukka rintaan, eiku on aika kasata rivit ja nousta taisteluun. Siinäpä se idea lyhkäsesti.
Ensireaktioni oli kun laitoin leffan pyörimään, että ei helevetti, melkein kolme tuntia ja sama reaktio oli leffan loputtuakin, mutta palataan siihen myöhemmin. Ensimmäinen osa oli jättihitti ja kulttuurillinen ilmiö. Jatko-osa jatkaa tätä kulttuurillista perimää ja sen lisäksi nostaa luontevasti naisia miessankarin seuraajaksi. Mutta elokuva on auttamatta ylipitkä ja pahis kehno tai ainakin jotenkin höpsö nilkkasiivissään. Tämän tarinan olisi voinut kertoa varmasti kahteen tuntiinkin, mutta tällaisena massiivisena pakettina elokuvaa kannattelee prinsessa Shurin kasvutarina. Se tuo elokuvan lopulta maaliin kuivin jaloin. Elokuvan maailma ja mäiske, nahisteluineen on luonnollisesti hyvän näköistä kuten on totuttu, ja kun rähinän lisäksi mukana on tunnetta, niin kyllähän tämä menee Marvelin ja supersankari elokuvien ystäville OK-viihteenä.
Hevoshuutaja: Disney plussaan on vastikään julkaistu brittisarja Extraordinary. Jen on 25-vuotias nuori nainen jolla on yksi ongelma: hänellä ei ole ollenkaan supervoimia. Nimittäin tämän sarjan maailmassa lähes kaikki löytävät itsestään jonkin supervoiman täysi-ikäistyttyään. Jen jakaa asunnon ystävänsä Carrien ja tämän miesystävän Kashin kanssa. Carrie pystyy toimimaan eräänlaisena puhelimena tuonpuoleiseen, kun taas Kash voi siirtää aikaa hetken taaksepäin. Jeniä ahdistaa kun kaikki kyselevät hänen supervoimastaan, ja jopa oma perhe on asiasta vähän ihmeissään. Kun Jenin pikkusiskokin saa supervoimansa, päättää Jen hakeutua klinikalle josta vaivaan saattaisi löytää apua. Se vain on pirun kallista joten rahaa olisi jostain saatava. Kolmikon asuntoon muuttaa sarjan alussa myös kissa nimeltä Jizzlord, joka sarjan edetessä ottaa itselleen suuremmankin roolin.
Extraordinary pääsi yllättämään positiivisesti. Juuri mitään sarjasta tietämättä katselin yhtenä iltana ensimmäiset neljä jaksoa, ja viihdyin oikein mainiosti. Naurattikin välissä, siis silleen ihan ääneen nauratti niinku hah-hah. Jatkoin sitten seuraavina päivinä, ja jotenki tuntuu että sarja huipentui juurikin neljänteen jaksoon, jossa tavattiin eläinlääkäri joka osasi puhua eläinten kanssa. Tämän jälkeen sarjassa keskityttiin enemmän Jenin ongelmiin, ja myöhemmin mukaan tulivat isosti myös Jenin ja Carrien poikakaverikuviot. Ja kun sarjaa ei ollut hirveästi vielä takana, niin tavallaan ne eivät kiinnostaneet yhtään, kun hahmoista ei vielä ollut muodostunut edes kunnollista mielipidettä. Ja varsinkin Jen käyttäytyy välillä typerästi ja itsekkäästi, joten on vaikea elää hänen ihmissuhdekuvioidensa mukana. Sarjassa on kuitenkin paljon hyvää, Kashin supersankarikerhokokeilut olivat hauskoja, ja Extraordinary esittelee toinen toistaan hauskempia supersankarikykyjä. Huumori on välillä oikeinkin hauskaa, toisaalta välillä taas ei niinkään hauskaa, tuntuu että taso heittelee paljonkin, ja ehkä käsikirjoittajien eväät syötiinkin jo sarjan alussa lähes täysin. Mukana on myös paljon ns. kikkelihuumoria, joka varmasti jakaa mielipiteitä. Olisin halunnut että tämä olisi pysynyt puhtaasti komediana, nuorten ihmisten draamasarjoja on maailma puolillaan. Mutta kyllä mä tätä uskallan suositella ainakin kokeilemaan muutaman jakson verran, itse aion tarkastaa seuraavankin kauden kun semmoinen joskus saapuu.
Hampuusi: Sitten katsoin myös, empä katsonutkaan vaan tässä oli kaikki tältä erää. Palaamme asiaan jälleen ensiviikolla.
Satunnaistoisto 