Hampuusi: Perjantai ja taas mennään! Katselin 6-osaisen Rogue Heroes sarjan HBO Max:lta, mutta Hevoshuutajahan kävi tämän ansiokkaasti läpi jo viime vuonna, joten en jumi tähän sen enempää ja ala toistelemaan samoja juttuja. Näimpä tyydyn toteamaan vain lyhyesti, että kyseessä on eräänlainen tositapahtumiin pohjaava sotaseikkailu, jossa Brittien erikoisjoukko sabotoi natsien kuvioita pohjoisafrikassa ja ovat näin tärkeässä roolissa estämässä Saksan ja Italian etenemistä sillä rintamalla. Se kertauksesta. Tämä oli hyvä pläjäys. Tarina on vetävä ja kerronnassa on sellaista kivaa brittiläistä energiaa. Päähahmot olivat mukavan rosoiset, mutta kuitenkin samaistuttavat. Heidän kohtaloistaan välitti aidosti. Viihdyin sarjan parissa oikein mukavasti. Joten sotameiningin ystävät, olkaa hyvä.
Katsoin myös toisen teoksen, josta Hevoshuutaja on kirjoittanut jo aiemmin, muistaakseni kaks viikkoa sitten. Jokatapauksessa Disney+:n kataloogista löytyvän The Menun, mutta mielestäni näin elokuvan erilailla, joten siitä voin kirjoittaakin vähän enemmän. Kuten varmaan muistatte, niin kyseessä on outo elokuva ja niistähän niitä näkemyseroja helpoiten tulee. Lopputulemana oli kyllä, että molemmat tykkäsivät elokuvasta suunnilleen yhtäpaljon, vaikka tekstimme siitä eroavatkin. Comme ci comme caa kyseessä on siis tuoreehko kauhukomedia, jossa nuori pari matkaa yksityissaarella olevaan maailman kuuluun fine dining ravintolaan. Ravintolaan, jonne ei niin vain kuka tahansa pääsekkään, vaan asiakkaina on lähinnä rikkaat. Hyvin pian asiakkaat ja minä katsojana sain huomata, että nyt ei ole tällä ravintelisaarella kaikki kohallaan, vaan ilmassa on jotain outoa. Se tämän ruokapitoisen näytelmän kertaamisesta.
Tämä oli omalaatuinen elokuva, ehkä hieman absurdikin. Jännä sekoitus mustaa satiiria hienostokulttuurista ja fine dining maailmasta, sekä sellaista kauhua, mikä ei niinkään pelota, mutta saa tuntumaan olon epämukavalta ja ahdistavalta. Ruokahifistely pilkka hymyilytti muutamankin kerran ja ruuan teatraalisuuteen on panostettu, joten sinänsä onnistunutta satiiria. Ja kun paikoin tunnelma on aidosti kireää ja piinaava, niin kauhupuolellakin osutaan maaliin, vaikka se on sellaista hienostunutta kauhua. Meininki on muutenkin jotenkin kylmäävää, mutta jännite ei jaksa kantaa yhtä korkeana ihan loppuun asti, vaan ilmapallo alkaa vuotamaan. Kerronta kuitenkin rullaa jouhevasti eteenpäin, joten maaliin päästään kuivin jaloin. Näyttelijäpuolella on onnistumisia ja varsinkin Ralph Fiennes on mainio keittiömestarin rooolissa, kuten myös Anya Taylor-Joy, fine diningia ymmärtämättömänä asiakkaana, joka ei kuulu joukkoon. Kyseessä on sen verran outolintu, että tämä jakaa varmasti mielipiteet, mutta minä tykkäsin. Joten voin suositella kaikille vähänkään erikoisemmista elokuvista pitäville.
Katselin Yle Areenasta Viikinki:n eli viime vuonna julkaistun dokumentin Tony Halmeesta. En ensin meinannut katsoa sitä ollenkaan. Ei jotenkin kiinnostanut pätkääkään, mutta törmäsin Docventures juttuun siitä ja muistin, että sehän sai aivan hyviä arvioita. Tony Halme oli ristiriitainen persoona ja vaikken pitänyt hänestä, niin ajattelin, että ehkä dokumentti auttaisi ymmärtämään häntä henkilönä, joten pistin sen sitten kuitenkin pyörimään. Heti ensimmäisenä pisti silmään, että kyseessähän on ainoastaan vajaa puolitoista tuntinen filmi. Miten siinä ehtii syventymään Halmeeseen, joka ehti olla monessa mukana, vaikkakin lähinnä pahassa. Nopeasti paljastuikin, että nuoruus käsiteltiin nopeasti ja amerikan vaihekin jäi pintaraapaisuksi, esim. Die Hard 3:n roolia ei edes mainittu. Oikeastaan homma pikakelattiin muutenkin Halmeen poliittiseen uraan asti ja keskityttiinkin siihen ja siihen liittyvään populismiin.
Dokumentti tuo kyllä ilmi, että Halme oli toksisen maskuliinisuuden symboli jo ajalla, jolloin koko termiä ei edes ollut. Hän oli rasisti ja sovinisti. Hän oli uhoaja, mutta myös koulukiusattu. Hän oli alkoholisti ja lopulta tappoi itsensä. Timo Soini käytti Halmetta nostaakseen Perussuomalaisia kohti myöhempää jytkyä ja ilman Halmetta Jytkyä ei olisi välttämättä ikinä tullut tai ainakaan siinä vaiheessa vielä. Sillä Halme toi Perussuomalaisille valtavasti julkisuutta ja nostetta. Silti tämä oli myös traaginen tarina miehestä, joka jäi oman Viikinki hahmonsa vangiksi ja se oli murtamassa häntä sisältä käsin, kun elämä lähti luisuun. Hän teki itsestään oman mustavalkoisen agendansa symbolin.
Dokumentti ei myöskään yritä kiillottaa Halmeen kuvaa, vaan näyttää hänet sellaisena kuin hän oli. Enkä osannut arvata dokumenttia näin neutraaliksi, vaan ajattelin että joku puoli tässä on valittu ja näin jälkikäteen, niin ehkä se oli lopulta elokuvan kannalta parempi, että oli selkeä fokus, eli poliittinen ura eikä yritetty syventyä koko elämään. Rakenteeltaan tämä on hyvinkin perinteinen dokumentti eli kooste arkistomateriaalia ja haastateltavia hyvin rytmitettynä ja sulavana hybridinä. Näin vajaa puolitoista tuntinen menikin jouhevasti. Samalla se pisti miettimään miten paljon maailma on muuttunut Halmeen ajoista. Eikä siitä niin kauaa ole. Tuollainen henkilö lynkattaisiin nykyajan mediassa hyvin nopeasti, mutta omana aikanaan hän oli jatkuvasti vieraana suosituissa ohjelmissa. Joten tätä voi suositella dokumenttien ystäville ja niille joita aihe kiinnostaa, joko puolesta tai vastaan.
Hevoshuutaja: Meikäläinen ei ole viikon aikana paljon suoratoistoja katsellut. Viikonloppuna olin kahtena päivänä Solstafirin keikalla, bändi tietysti oli loistava kuten aina, tosin settilistat tällä kertaa hieman lyhkäisempiä kun mukana oli pari muutakin orkesteria. Keikoista toipuminen vei myös oman aikansa, jonka käytin uuden viihdekapistukseni, Nintendo Switchin parissa. Nintendon hankintaa tuli viime syksyn aikana jonkin verran mietiskeltyä, mutta lopulta totesin laitteen tarpeettomaksi, onhan mulla jo pelitietokone ja xbox. Jouluna tuli kuitenkin veljen luona vieraillessa jonkin verran pelattua, ja totesin että kyllähän näitä Marioita sun muita ihan ilokseen pelaa. Normaalisti kun töistä tullessa alkaa pelaamaan pyssypelejä internetissä, niin mukavaa vaihtelua siihen tuo vaikkapa juuri Marion seikkailut. Näin alkuun hommasin Super Mario Odysseyn, Animal Crossingin ja Mario Kart 8. Kaveri myös pakotti lainaamaan Zelda: Breath of the Wildin, on hänen mukaansa maailman paras peli. Zeldaa olen vähän aloitellut, ihan en vielä maailman parhaaksi sanoisi mutta lupaava alku kuitenkin. Mario Odyssey sen sijaan vaikuttaa kehujen arvoiselta peliltä. Paljon tekemistä ja haastettakin löytyy sitä kaipaaville. Nintendo Onlinen mukana tuli myös parhaat klassikot kahdelta ensimmäiseltä nintendolta, eli se harmaa laatikko ja sitten snes. Pelattavaa siis riittää hetkeksi aikaa. Switch on myös kätevä ottaa reissuille mukaan, josta isosti plussaa.
No ehdin mä julkaisuun katsella vähän telkkariakin. Ensimmäisenä vuorossa hieman oudosti suomennettu Netflix-dokumentti Liftaaja, kirves ja nettisensaatio (The Hatchet-Wielding Hitchhiker). Vuonna 2013 paikallinen uutisryhmä saapuu paikalle jossa on juuri ajettu ihmisen yli ja yritetty muulla keinoin surmata toinen. Surmatyön on kuitenkin estänyt koditon hippityyppinen liftari joka sattui paikalle. Rikoksen estämiseen nuori mies käytti pientä retkikirvestään, ja kuvailee kameralla kuinka hän löi sillä rikoksentekijää: SMASH SMASH SMASH. Huolettoman ja sympaattisen oloisen kaverin haastattelusta tulee suuri viraalihitti, ja yhtäkkiä kaikki haluavat kulkurin ohjelmaansa. Miehelle löydetään nimikin, Lawrence Kai. Vaikka mies vaikuttaa mukavalta seuramieheltä, ei hänen kanssaan työskentely ole kovinkaan helppoa. Myöhemmin paljastuu että ehkä Kai ei olekaan niin viaton ja mukava mies kuin on antanut ymmärtää.
Itselleni tämä kirves-Kai oli ihan tuntematon nimi, vaikka mielestäni muuten ihan hyvin perillä viraalijutuista internetissä olenkin. Ehkä tämä sitten oli melkoisen paikallinen juttu jenkeissä, tai sitten paljon pienempi juttu kuin dokkari antoi ymmärtää. Toisaalta dokumentissa kerrottiin että Kai oli haluttu tv-vieras ympäri maailman. Mene ja tiedä, ehkä mä vaan sitten jotenkin missasin tämän. Tää päätyi katseluun siksi että oli tiivistetty yhteen osaan, toisinkuin suurin osa Netflixin dokumenteista, jotka venytetään väkisin useaan osaan, eikä niiden katselua siitä syystä oikein jaksa ikinä aloittaa. Tämä noudatti perinteistä suoratoisto-dokkarin kaavaa, puhuvia päitä kertomassa tapahtuneesta sekä oikeaa videokuvaa. Mitenkään huippumielenkiintoinen tämä ei ollut, varsinkin kun lopputulos spoilattiin heti ohjelman esittelytekstissä. Kai vaikutti kyllä alkuun nähdyn perusteella oikeasti sympaattiselta tyypiltä, jotenkin vähän surullista että sitten kuitenkin pinnan alla oli ainakin hetkittäin toinen ihminen. Kyllä tämän helposti katsoi kun oli kuitenkin sopivan mittainen, sopinee kevyeen dokumenttinälkään.
Sit kattelin tollasen uuden sotaelokuvan Netflixistä kuin Narvik. Elokuvan kuvaus netflixissä kuuluu näin: ”Norjalaissotilas palaa kotiin Hitlerin ensimmäisenä tappiona tunnetun Narvikin taistelun aikaan ja saa kuulla järkyttävän totuuden vaimostaan”. Tota noin. Tää kuvaus kertoo siis elokuvan viimeisen 10-15 minuutin tapahtumista. Tai ainakin näin mä sen näkisin, sillä ei sitä ennen kuulla mitään järkyttäviä totuuksia, saatika että palattaisiin taistelusta. Mutta onhan kuvaus tavallaan osuva, yleensä näihin kuitenkin laitetaan elokuvan lähtökohdat, ei loppuratkaisua. Joka tapauksessa, elokuva alkaa sillä kun norjalaissotilas Gunnar viettää iltavapaita vaimonsa Ingridin kanssa, jonka jälkeen Norja onkin sodassa saksalaisten kanssa. Gunnar joutuu saksalaisten vangiksi. Ingrid taas valjastetaan saksalaisten tulkiksi, samalla kun hän auttaa salaa myös brittiläisiä. Pariskunta siis joutuu tahtomattaan mukaan sotaan, rintamat vain ovat hieman erilaiset.
Narvik oli ihan ok elokuva. Siinä ei ole mitään vikaa, mutta siinä ei myöskään ole mitään sellaista mikä tekisi siitä enemmän kuin ihan ok. Kuvaus ja musiikki on nättiä, sota tuntuu sodalta ja uskottavalta. Mutta samalla kaikki on nähty ennenkin. Hahmot myös jäävät melko ohuiksi, itse olisin ehkä jopa karsinut toimintakohtauksista ja keskittynyt enemmän henkilöihin. Varsinkin kun sotakohtaukset ovat vähän heikkoja. Uskoisin että tämä on kuitenkin norjalaisille kova juttu ja siksi tämä on kannattanut tehdä.
Hampuusi: Olen vihdoin ja viimein lukenut Ismo Alangon elämäkertaa. Vielä en ole lopussa, mutta sen verran pitkällä, että siitä voi tässä puhua. Kirjahan julkaistiin jo loppuvuodesta 2021. Siitäkin huolimatta, että Ismo itse sanoi kirjan olevan vielä kesken, että maltettaisko pari kuukautta, mutta kustantajalla oli tässä valta ja se halusi sen isänpäivä- ja joulumarkkinoille. Sitten Hesari lyttäsi kirjan arviossaan. En enää muista minkä takia, mutta ainakin ryyppäämisen määrää kritisoitiin. Näiden asioiden takia sitten peruin varaukseni kirjasta, etten joutuisi pettymään vuoden odotetuimman kirjan suhteen. Aloin välttelemään kirjaa, sillä halusin sen olevan hyvä, mutta ennusmerkit oli pahat. Näin aikaa kului ja viime vuoden lopulla poimin kirjan Prisman poistomyynnistä vitosella. Siltikin epäilys paskasta kirjasta kalvasi mieltäni ja se jäi lojumaan kaappiin, kunnes nyt viimein rohkaisin mieleni ja tartuin opukseen. Ja hyvä niin!
Sillä tämähän on ollut oikein hyvä. Lähdetään liikkeelle siitä, että Ismohan on minun silmissäni suurimpia musiikillisia neroja. Se miten hän tekee erikoisia sävellajin vaihtoja ja leikittelee riitasoinnuilla on täysin poikkeuksellista ja originellia. Eikä siinä vielä kaikki, vaan hän on sanoittajana velho tai oikeastaan hän on laulava runoilija. Sillä Ismon lyriikat ovat enemmänkin kiehtovia runoja, kuin sanoituksia. Hän on taiteilija sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän on musiikillinen kameleontti, joka ei ole jäänyt tarpomaan paikoilleen, missään vaiheessa uraansa, vaan uusiutunut ja luonut nahkansa joka levyllä. Kirja valottaa hyvin Ismon klassisen musiikin taustaa, josta kumpuaa hänen äkkiväärät ja epäortodoksiset sävellykset, sekä muita vaikutteiden lähteitä. Kirjassa myös avataan sanoituksia ja niiden symboliikkaa sekä raotetaan lukijalle esirippua mistä niihin on ammennettu inspiraatiota. Ismohan esimerkiksi lauloi ilmastonmuutoksestakin jo 80-luvulla. Hän on Rock-ikoni ja Suomen kansallisaarre, joka ei lopeta antamistaan.
Kirjasta kyllä hoksaa, että mitä Ismo tarkoitti kun sanoi, ettei kirja ole vielä valmis. Sillä välillä kirjassa esiintyy turhaa toistoa, kun ”kertoja” kertoo mitä on tapahtunut ja perään tulee Ismolta suora sitaatti, niin siinä saatetaan kertoa sama asian uudestaan omin sanoin. Tätä ei kuitenkaan esiinny hirveästi, mutta nämä on takuulla asioita, joita Ismo olisi vielä halunnut hioa. Kirjoitusvirheitä on myös poimittavissa tasaisin väliajoin, mutta ne eivät ole häirinneet lukukokemusta. Vaan tämä on tempaissut minut täysin mukaansa. Myönnän, että juttua juomisesta kirjassa löytyy. Onhan Ismon päihdehistoria melko värikäs, mutta musiikki edellä tässä edetään. Aivan kuin hänen urallaankin. Musiikista tulikin mieleen, että olen kuunnellut Ismon tuotantoa läpi samaa tahtia kun kirjassa edetään ja jo Hassisen koneen eka levyn aikana, alkoi tehdä mieli Ismon keikalle. Tiesin, että Kulttuuritalolla on keikka maaliskuussa, mutta liput olis hinnan kiroissa. Kun kirja oli edennyt Peltirumpuun asti, joka on suorastaan nerokas ihmissuhde kappale, niin en voinut enää itselleni mitään, vaan oli antauduttava ja napata lippukaupasta piletti keikalle. Voinkin suositella tätä kaikille taiteilijaelämäkerroista pitäville. Sillä tässä jopa artistin lapsuus oli mielenkiintoista luettavaa.
Siinäpä olikin kaikki tältä erää. Palataan astialle jälleen ensiviikolla.
Satunnaistoisto 